Vuoden 2011 tärkeät kirjat

Olen muistaakseni joskus vihannut erilaisia kirjalistoja. Otin ne varmaan silloin liian vakavasti. Enää en ota, joten en enää myöskään vihaa niitä. Hupiahan ne ovat.

Niinpä päätin listata tusinan itselleni tärkeitä tänä vuonna ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia. Vetäisen ne tähän ulkomuistista luottaen siihen, että ensimmäisinä mieleen tulevat ovat myös eniten vaikuttaneet. Olisin toki voinut listata tärkeitä kirjoja enemmänkin, mutta pysytään nyt tusinassa.

Joku voi huomauttaa, että vuotta on vielä jäljellä pari viikkoa ja joulunpyhät aikaa lukea. Minulla on kuitenkin lukulistalla enää yksi tänä vuonna ilmestynyt kaunokirja, Neal Stephensonin Reamde. Arvoitukseksi siis jää kuuluisiko se tusinan listalle vai ei.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä se tusina tulee aakkosjärjestyksessä lyhyin perusteluin:

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Taitavasti sommiteltu pienoisromaani, joka tutkii muistin sokkeloisuutta ja näihin sokkeloihin eksymistä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos on kulttuurinen urotyö, Nylénin vapaamittaiset tulkinnat tuovat Baudelairen lyriikan iholle. Olen lukenut näitä runoja ennenkin, mutta opin niistä paljon lisää luettuani niitä tästä kirjasta.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Pidän ei-romaanimaisista romaaneista, tämä on sellainen. Kieli on hiottua ja hienovireistä, mutta ei kumpua kuitenkaan niukkuuden ja paljauden estetiikasta. Päähenkilö, jäkälätutkija Nylander on samaan aikaan 1800-lukulainen dandy ja anti-dandy, hämmentävä yhdistelmä.

J.M. Coetzee: Kesä. Kahteen kertaan läpikäytyä, sillä luin tämän toissa vuonna alkukielellä. Coetzeen proosa tuntuu joidenkin mielestä kalsealta, mutta minä aistin siinä herkkyyttä ja haurautta, se on sellaisen ihmisen kirjoitusta, jolla on sielu halki (ja siten se on koskettavaa, ainakin minulle.) Kesä on hieno itseinhon kirjallinen kuvaus vailla vähäisintäkään poseerauksen tuntua. Tämä kirja mykisti minut ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi.

Don DeLillo: The Angel Esmeralda. Nine Stories. Novelleja vuosilta 1979-2011 yksissä kansissa. Tutuillla delillomaisilla vahvuuksilla teksti jyllää eli havaintotarkkuudella, kielen vivahteiden tajulla ja hypnoottisella, välillä paranoiaan kallistuvalla tunnelmien luonnilla. Näistä yhdeksästä tarinasta “Midnight in Dostoevsky” on todellinen novellistiikan helmi.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Tämänkin luin jo ennen kuin se ilmestyi suomeksi. Teemojen, proosatyylin ja kerronnallisten ratkaisujen tasolla Maastossa ja kartassa on paljon yhtäläisyyksiä Houellebecqin aiempiin romaaneihin. Uusiakin taajuuksia on toki aistittavissa. Ei Houellebecq ole yhtään lempeämmäksi tullut mutta jollain tavalla sisäistyneempi hänen otteensa on kuin vaikkapa Alkeishiukkasissa. Vimmaa on hävinnyt, tarkkuutta tullut lisää.

Jonathan Lethem: The Ecstasy of Influence. Lethem ei ole täysin lunastanut lupauksia fiktion tekijänä, vaikka onkin kiinnostavampi kuin moni meillä Suomessa paremmin tunnettu jenkkiprosaisti. Tämä esseekokoelma askartelee kiinnostavasti esseen ilmaisumahdollisuuksilla ja muodollakin.

John Jeremiah Sullivan: Pulphead. Vahvasti populaarikulttuuriin painottuvia, uteliaan sielun kirjoittamia esseitä. Sullivanin tekstissä on henkistä sukulaisuutta David Foster Wallacen esseiden kanssa.

Henriikka Tavi: Toivo. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Esim. Esa oli minulle erityinen runokokoelma, tämä uusi myös. Joskus väitetään, että uusi runo tuottaa vain kielimateriaa ilman sisältöä ja subjektiivisuutta, mutta nämä Tavin runot koskettivat minua niin henkilökohtaisella tasolla että vain harvat tekstit ovat moiseen pystyneet.

Colm Tóibín: Brooklyn. Joillekin Jonathan Franzenin Vapaus palautti uskon perinteisen romaanimuodon ilmaisuvoimaan. En tiedä tekikö tämä Tóibinin myötäelävän kerronnan taidonnäyte saman minulle, mutta kovasti sitä ihastelin.

David Foster Wallace: The Pale King. Suren yhä DFW:n traagista kuolemaa, lohtua suruuni toi tämä postuumisti julkaistu kesken jäänyt romaani (tai ehdotus postuumiksi romaaniksi, sillä DFW:n kustannustoimittaja laittoi sen kasaan sekavasta tekstiröykkiöstä). En edes yritä tiivistää tätä kirjaa ja sen merkitystä minulle näin pieneen tilaan.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Välillä masentaa ajatella, että Yli-Juonikkaan kaltainen kirjailija jää meillä Suomessa pimentoon, kun kriitikot suitsuttavat ja yleisö ostaa sellaisia kirjailijoita kuin… öh… no, jääkööt nimet mainitsematta. Uneksija (kuten sen rinnaikkaisteos Valvoja) on ihan omanlaisensa olento Suomi-proosassa, outo valoilmiö, positiivisessa mielessä.

Kommentit (9)
  1. Tommi Melender
    18.12.2011, 11:11

    Voi voi. Thomas Bernhardin Syy jäi jostain käsittämättömästä syystä pois tuosta tusinasta.

    No, jälkieditointi ei ole sallittua kun metodina on heittää peliin ensimmäisenä mieleen tulevat.

  2. Jussi Keinonen
    18.12.2011, 14:02

    Kiitos Tommi, pari uutta nimeä minun lukulistalle.

    Yli-Juonikas on tosiaan jännä tapaus. Eikös juuri hänestä ollut tässä blogissa aiemmin tänä vuonna enemmänkin keskustelua – joo, kun Markku Eskelinenkin hyppäsi mukaan, ja keskusteluketju venyi lähemmäs sataa…

    Kuulin huhua, että Yli-Juonikkaalta olisi tulossa romaani ensi syksynä. Odottelemaan, sitäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *