Vuoden 2011 tärkeät kirjat

Olen muistaakseni joskus vihannut erilaisia kirjalistoja. Otin ne varmaan silloin liian vakavasti. Enää en ota, joten en enää myöskään vihaa niitä. Hupiahan ne ovat.

Niinpä päätin listata tusinan itselleni tärkeitä tänä vuonna ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia. Vetäisen ne tähän ulkomuistista luottaen siihen, että ensimmäisinä mieleen tulevat ovat myös eniten vaikuttaneet. Olisin toki voinut listata tärkeitä kirjoja enemmänkin, mutta pysytään nyt tusinassa.

Joku voi huomauttaa, että vuotta on vielä jäljellä pari viikkoa ja joulunpyhät aikaa lukea. Minulla on kuitenkin lukulistalla enää yksi tänä vuonna ilmestynyt kaunokirja, Neal Stephensonin Reamde. Arvoitukseksi siis jää kuuluisiko se tusinan listalle vai ei.

Mutta pitemmittä puheitta, tässä se tusina tulee aakkosjärjestyksessä lyhyin perusteluin:

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Taitavasti sommiteltu pienoisromaani, joka tutkii muistin sokkeloisuutta ja näihin sokkeloihin eksymistä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos on kulttuurinen urotyö, Nylénin vapaamittaiset tulkinnat tuovat Baudelairen lyriikan iholle. Olen lukenut näitä runoja ennenkin, mutta opin niistä paljon lisää luettuani niitä tästä kirjasta.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Pidän ei-romaanimaisista romaaneista, tämä on sellainen. Kieli on hiottua ja hienovireistä, mutta ei kumpua kuitenkaan niukkuuden ja paljauden estetiikasta. Päähenkilö, jäkälätutkija Nylander on samaan aikaan 1800-lukulainen dandy ja anti-dandy, hämmentävä yhdistelmä.

J.M. Coetzee: Kesä. Kahteen kertaan läpikäytyä, sillä luin tämän toissa vuonna alkukielellä. Coetzeen proosa tuntuu joidenkin mielestä kalsealta, mutta minä aistin siinä herkkyyttä ja haurautta, se on sellaisen ihmisen kirjoitusta, jolla on sielu halki (ja siten se on koskettavaa, ainakin minulle.) Kesä on hieno itseinhon kirjallinen kuvaus vailla vähäisintäkään poseerauksen tuntua. Tämä kirja mykisti minut ensin englanniksi ja nyt myös suomeksi.

Don DeLillo: The Angel Esmeralda. Nine Stories. Novelleja vuosilta 1979-2011 yksissä kansissa. Tutuillla delillomaisilla vahvuuksilla teksti jyllää eli havaintotarkkuudella, kielen vivahteiden tajulla ja hypnoottisella, välillä paranoiaan kallistuvalla tunnelmien luonnilla. Näistä yhdeksästä tarinasta ”Midnight in Dostoevsky” on todellinen novellistiikan helmi.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Tämänkin luin jo ennen kuin se ilmestyi suomeksi. Teemojen, proosatyylin ja kerronnallisten ratkaisujen tasolla Maastossa ja kartassa on paljon yhtäläisyyksiä Houellebecqin aiempiin romaaneihin. Uusiakin taajuuksia on toki aistittavissa. Ei Houellebecq ole yhtään lempeämmäksi tullut mutta jollain tavalla sisäistyneempi hänen otteensa on kuin vaikkapa Alkeishiukkasissa. Vimmaa on hävinnyt, tarkkuutta tullut lisää.

Jonathan Lethem: The Ecstasy of Influence. Lethem ei ole täysin lunastanut lupauksia fiktion tekijänä, vaikka onkin kiinnostavampi kuin moni meillä Suomessa paremmin tunnettu jenkkiprosaisti. Tämä esseekokoelma askartelee kiinnostavasti esseen ilmaisumahdollisuuksilla ja muodollakin.

John Jeremiah Sullivan: Pulphead. Vahvasti populaarikulttuuriin painottuvia, uteliaan sielun kirjoittamia esseitä. Sullivanin tekstissä on henkistä sukulaisuutta David Foster Wallacen esseiden kanssa.

Henriikka Tavi: Toivo. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Esim. Esa oli minulle erityinen runokokoelma, tämä uusi myös. Joskus väitetään, että uusi runo tuottaa vain kielimateriaa ilman sisältöä ja subjektiivisuutta, mutta nämä Tavin runot koskettivat minua niin henkilökohtaisella tasolla että vain harvat tekstit ovat moiseen pystyneet.

Colm Tóibín: Brooklyn. Joillekin Jonathan Franzenin Vapaus palautti uskon perinteisen romaanimuodon ilmaisuvoimaan. En tiedä tekikö tämä Tóibinin myötäelävän kerronnan taidonnäyte saman minulle, mutta kovasti sitä ihastelin.

David Foster Wallace: The Pale King. Suren yhä DFW:n traagista kuolemaa, lohtua suruuni toi tämä postuumisti julkaistu kesken jäänyt romaani (tai ehdotus postuumiksi romaaniksi, sillä DFW:n kustannustoimittaja laittoi sen kasaan sekavasta tekstiröykkiöstä). En edes yritä tiivistää tätä kirjaa ja sen merkitystä minulle näin pieneen tilaan.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija. Välillä masentaa ajatella, että Yli-Juonikkaan kaltainen kirjailija jää meillä Suomessa pimentoon, kun kriitikot suitsuttavat ja yleisö ostaa sellaisia kirjailijoita kuin… öh… no, jääkööt nimet mainitsematta. Uneksija (kuten sen rinnaikkaisteos Valvoja) on ihan omanlaisensa olento Suomi-proosassa, outo valoilmiö, positiivisessa mielessä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Voi voi. Thomas Bernhardin Syy jäi jostain käsittämättömästä syystä pois tuosta tusinasta.

    No, jälkieditointi ei ole sallittua kun metodina on heittää peliin ensimmäisenä mieleen tulevat.

  2. 2

    sanoo

    Kiitos Tommi, pari uutta nimeä minun lukulistalle.

    Yli-Juonikas on tosiaan jännä tapaus. Eikös juuri hänestä ollut tässä blogissa aiemmin tänä vuonna enemmänkin keskustelua – joo, kun Markku Eskelinenkin hyppäsi mukaan, ja keskusteluketju venyi lähemmäs sataa…

    Kuulin huhua, että Yli-Juonikkaalta olisi tulossa romaani ensi syksynä. Odottelemaan, sitäkin.

  3. 3

    sanoo

    Juu, olen kirjoitellut Yli-Juonikkaasta tänne ennenkin. Uneksijasta tein sille omistetun merkinnänkin silloin kun se ilmestyi.

    Nythän Yli-Juonikas sai Jäntin palkinnon eli kirjallisuuden establishmenttikin on hänen olemassaolonsa kyllä havainnut.

  4. 4

    sanoo

    Näyttää siltä, että kaikki puhuvat nykyään Yli-Juonikkaasta, myös me runoilijat. Hän myös kertoi auliisti ja valaisevasti tekemisistään, sekä menneistä että tulevista, kun keskustelin hänen kanssaan keväällä Parnasson juttua varten. Jutussa myös kerrottiin tästä tulevasta romaanista, joten ei se enää huhu ole. Mutta kuten sanottu, jäämme odottamaan mielenkiinnolla.

  5. 5

    sanoo

    ”Jutussa myös kerrottiin tästä tulevasta romaanista, joten ei se enää huhu ole.”

    Toivottavasti olisi paksu romaani. Jotenkin kuvittelen että ison mittakaavan työssä Yli-Juonikkaan kyvyt pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.

  6. 6

    sanoo

    Käsikirjoituksen perusteella tiedossa on mojovat tuhatkunta sivua. Olen lukenut vain pienen minulle suodun otteen, mutta jo sen perusteella on ryhdyttävä etsimään reteää ja ylisanoja suustaan pelmautteleiksevaa puheenpartta.

    Mainittakoon myös, että Tuli&Savu julkaisee siitä numerossa 4/2011 aukeaman verran esimakua. Kyseinen katkelma myös osoittaa, mielestäni hyvinkin kiinnostavasti, kuinka proosalla on tiettyjä sanavalintoja jotka runoudelta puuttuvat, tai jotka runoudesta on siivottu, vaikka kielet ja kokonaisuuksien rakentamisen tavat muilta osin lähenisivätkin toisiaan.

  7. 7

    sanoo

    Ilmassa näyttäisi olevan samantapaisia ylikuumenemisen merkkejä kuin mistä Tommi puhui havainnollisesti edellisessä, finanssikriisiä käsittelevässä blogimerkinnässään. Ts. Kristianin maalailema tuhat sivua on liioittelua: pyrimme paketoimaan seur. kirjani noin 600 sivuun, mikä tosin edellyttää tiheää taittoa.

    Pelissä ei onneksi liiku rahaa yhtä paljon kuin finanssimiesten vedätyksissä, mutta ennustan joka tapauksessa sosiaalisen pääomakuplani puhkeavan ensi vuoden kolmannella neljänneksellä. Joten varmaan meidän sisäpiiriläisten täytyy paeta maasta hyvissä ajoin alkusyksyllä ja jättää vihainen suuri yleisö tyhjän päälle. (”Kirjailija pettää odotukset, uutuusteos ei palkitse lukijaansa.”)

  8. 8

    sanoo

    ”Pelissä ei onneksi liiku rahaa yhtä paljon kuin finanssimiesten vedätyksissä, mutta ennustan joka tapauksessa sosiaalisen pääomakuplani puhkeavan ensi vuoden kolmannella neljänneksellä.”

    Kieltämättä on helppo näistä lähtökohdista aavistella joidenkin lehtikriitikoiden lahjomattomat tuomiot tyyliin ”teksti olisi vaatinut kustannustoimittajan punakynää”, ”kirjaa olisi pitänyt rankasti tiivistää, vähintään kolmannes pois”, ”teksti käy kaikessa runsaudessaan raskaaksi lukijalle” ynnä tietysti normaalit tökkimiset henkilöhahmoista, jotka ”jäävät ohuiksi” eivätkä ”kehity”.

  9. 9

    sanoo

    > Kieltämättä on helppo näistä lähtökohdista aavistella

    Omasta puolestani olen toki yrittänyt ehdottaa ”koukuttavaa” juonta ja ”rönsyjen” karsimista, jottei ”proosarunomaisen tiheä kieli” ja ”tarpeettomankin kunnianhimoinen rakenne” pääsisi viemään liikaa huomiota. Mutta ei toi Jaakko oikein suostu uskomaan, että sisältö ratkaisee ja kuluttaja äänestää jaloillaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *