Vuodatusta oudosta rakkaudesta

Eräs oudoista piirteistäni on se, että rakastan jääkiekkoa, vaikka inhoan Kalervo Kummolaa.

Kuinka voin olla niin brutaalin urheilulajin lumoissa? Eikö olisi tyylikkäämpää sanoa rakastavansa jalkapalloa? Monet lukeneistoon kuuluvat harrastavat futista. Albert Camus väitti oppineensa jalkapallokentiltä kaiken sen, minkä tietää moraalista ja velvollisuuksista. Toki hän valehteli. Sehän on kirjailijan ammatti.

”Jos pallo on erotiikkaa, kiekko on pornoa”, kirjoittaa viime syksyn esikoisprosaisti Turo Kuningas Työkalupakissaan viitaten Jukka Pakkasen puheisiin jalkapallon eroottisuudesta, jotka hän toistaa tv:n kisastudiossa aina kun futiksessa pelataan arvoturnausta.

Kuinka mielelläni sanoisinkaan rakkauteni jääkiekkoon olevan pohjimmiltaan kapinaa. Vastalausetta sille, että aina pitää tehdä hyvää, kaunista ja edistyksellistä, olla siellä missä moraalisimmat ja tiedostavimmat ovat.

Mutta ei. Rakastan jääkiekkoa, koska näin pikkupoikana televisiosta Vladimir Krutovin pelaavan ja halusin tulla hänen kaltaisekseen. En tullut. Enkä paljon edes pelannut. Minun aikanani ei ollut Nuori Suomi -ohjelmaa. Kaikki eivät pelanneet. Parhaat pelasivat, huonoimmat purivat tuppia vaihtopenkillä. Kustantamotkin taisivat vielä silloin julkaista käsikirjoituksia ensisijaisesti kirjallisten ansioiden perusteella.

Nykyään juniorikiekkoilussa vanhemmat päättävät ja valmentajat tottelevat. Seuraukset näkyvät siinä, että kaikki pelaavat yhtä paljon, jotta kellekään ei tulisi paha mieli. Ja koska jääkiekko on kansallispelimme, lajin imagosta pitää huolehtia: pelitaitojen opetteleminen ei riitä, pitää myös opettaa juniorit edustuskelpoisiksi nuoriksi, jotka eivät käytä nuuskaa tai puhu rumia. Jääkiekkoväen uusin villitys on ilmastotalkoisiin osallistuminen. Jokainen keskikesällä jäähallissa kaukalon laitoja kolisteleva junnu varmasti kantaa syvää huolta kasvihuoneilmiöstä.
Sosiaalisesti tiedostava, yleistä mielipidettä kosiskeleva Nuori Suomi -jeesustelu on epäilemättä yksi suuri selittäjä sille, että Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkue joutui karsimaan sarjapaikastaan äskettäin päättyneissä nuorten MM-kisoissa. Vaatimustason lasku näkyy pelillisen tason laskuna.

Vesa Rantanen kirjoittaa Veikkaajassa: ”Jääkiekko ei sovi kaikille (…) On härskiä valhetta väittää, ettei kaukalossa satu. Siellä todellakin sattuu. Jos laitetaan lauma 10-vuotiaita pelaamaan keskenään, joku ottaa aina kovat keinot käyttöön. Joku on aina parempi kuin joku toinen. Toinen joukkue voittaa aina vaikka valot olisi kentältä sammutettu aika päiviä sitten.”

Kannatan Rantasta. Kannatan sitä, että jääkiekossa lahjakkaimmat ja hulluimmat saavat etsiä rajojaan. Aivan kuten kannatan kirjallisuudessa julkaisukynnyksiä ja laatukriteereitä.
Harrastejääkiekko ja harrastekirjallisuus ovat tietysti ihan oma juttunsa. Ne sopivat kyllä kaikille.
Kevennän vuodatustani Antiikin aikaisen lyyrikon Nikarkosin mainiolla pilkkarunolla, joka asettaa sopivan ivalliseen valoon Nuori Suomi -jeesustelut:
Kuuden osallistujan juoksussa Arkadiassa, Kharmos,
ihmeellistä mutta totta, tuli maaliin seitsemäntenä.
Varmaan kysyt ”kuudesta kilpailijasta seitsemäntenä, miten ihmeessä?”
No, hänen ystävänsä, vaatteet päällä, ryntäsi radalle
kannustamaan
ja huusi ”anna mennä, Kharmos!”
Näinpä Kharmos itse saapui maaliin seitsemäntenä.
Jos hänellä olisi ollut vielä viisi ystävää, olisi hän ollut
kahdestoista.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ei se harrastekiekkokaan aina vaaratonta ole, lienet lukenut tästä Kanadan pojasta, joka pääsi sitä kautta laudalle jäähtymään tässä aivan hiljan.

    Kummolan inhoaminen voi olla jääpuolen vaarattomin laji.

    Ja eroottistahan se on polkupyörällä ajelukin, muistaakseni Pakkasella alkaa töpöttämään senkin tullessa kisastudiossa puheeksi.

  2. 2

    sanoo

    Juu, Kanadassa ”havumetsäliigassa” pistettiin miestä kylmäksi. Ei se taida ihan harrastajatason liiga olla, vaikka ei toki ammattilaistasoakaan. Arvi Lindille tulisi pakkina kiire niissä karkeloissa. Tuskin Mikko Leppilampikaan siellä jalkakyniä vetelisi.

    Urheilulajien eroottisuudesta puhuttaessa kävely taitaa olla omaa luokkaansa. Muistaakseni J. Kemppinen hurmaavan setämäiseen tapaansa joskus blogissa tästä teemasta kirjoitti. Tuli siitä selväksi ainakin se, että hovioikeudenneuvos on kävelyä telkkarista katsonut, ja vieläpä kovin ”sillä silmällä”.

  3. 3

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tiimityöskentely, avokonttorit, paleverit, joissa pöydän keskellä nököttävät urheilujuomat, kofeiinia ja PET-pulloon pakattua keinoimellystä. Miellyttäminen, korrektius, oman vastuun katoaminen ja kadottaminen, hämärtäminen. Itsepetos, ristiin-riippuvaisuus. Tekopirteä me-henki.

    Siksi minun on vaikea olla joukkueurheilun ystävä.

  4. 4

    sanoo

    Jääkiekossa brutaaleinta on se, että pelaajat on kauttaaltaan päällystetty mainoksilla. Toivottavasti tuollaisesta nöyryytyksestä edes maksetaan hyvin.

  5. 5

    sanoo

    ”Miellyttäminen, korrektius, oman vastuun katoaminen ja kadottaminen, hämärtäminen. Itsepetos, ristiin-riippuvaisuus. Tekopirteä me-henki.”

    En tunnistanut mitään. Mistä sinä puhut? Oletko koskaan harrastanut mitään joukkueurheilua?

    Yhdessä tekeminen ja onnistuminen, solidaarisuus, sosiaalisten taitojen oppiminen, voittamisen ja häviämisen ymmärtäminen, huumori, ilo,leikillisyys, oman vastuun ottaminen, toisten sietäminen, matkailu jne.

  6. 6

    sanoo

    Karo voi vastata Prosperon kommenttiin itsekin, jos haluaa. En siis tee sitä hänen puolestaan.

    Tiedän kuitenkin mistä hän puhuu tarkoittaessaan tekopirteää avokonttorimentaliteettia. Nykyisessä työelämässä se on kovin tuttu ilmiö monelle. Ja kyllä terveen ihmisen reaktio siihen monesti on skeptisyys kaikenlaista hengennostatushapatusta ja tiiminrakennuseuforiaa kohtaan. Näitähän riittää runsain mitoin joukkueurheiluideologien puheissa.

    Itselläni on varsin vähän käytännön kokemusta joukkueurheilusta. Sen verran kuitenkin olen sitä nähnyt, että hurtin huumorin ja yhteisten elämysten lisäksi siihen maailmaan mahtuu myös kaikenlaista latistamista, nöyryyttämistä ja öykkäröintiä. Mutta maailmahan ei ole (pelkästään) hyvä, miksi se olisi sitä joukkueurheilussakaan.

  7. 7

    Karo Hämäläinen sanoo

    Otin sen riskin, että kommenttini voidaan tulkita useilla tavoilla. Kannan riskinoton seuraukset yksin.

    Jätän mainitsematta ne joukkueet, joissa olen pelannut ammatikseni, ja lausun vielä kiitokset kaikille seurakavereille, kuten Tommille.

  8. 8

    Prospero sanoo

    ”Itselläni on varsin vähän käytännön kokemusta joukkueurheilusta. Sen verran kuitenkin olen sitä nähnyt, että hurtin huumorin ja yhteisten elämysten lisäksi siihen maailmaan mahtuu myös kaikenlaista latistamista, nöyryyttämistä ja öykkäröintiä.”

    Käsittääkseni näitä samoja elementtejä löytyy myös yksilöurheilusta, joka ainakin huipulla kulminoituu kilpailuihin.

    Toki. Ei mustaa eikä valkoista vaan harmaan sävyjä.

  9. 9

    Golgatan Olga sanoo

    Antoisaa tätä vuotta Antiaikalaiselle!

    Jokin kipeä kohta tämä jääkiekko sinulle on, kun olet siitä niin monesti aiemminkin kirjoittanut jonkinlaisen häpeän näkökulmasta (vai olenko ylitulkinnut?). Törkeä lajihan se on. Törkeää on nyrkkeilykin, jota olen viime vuosina ruvennut seuraamaan, vaikka lyöminen on minusta rumaa. Jokin siinä kuitenkin kiehtoo, että lyödäkin voi niin monella eri tyylillä.

    Ja jos raakaa seksiä urheilulajista haetaan, niin ykkönen on varmasti jääkelkkailu, jossa ränniin syöksyvään sukkulaan pakkautuneet hahmot muistuttavat erehdyttävästi siittiöitä.

    Mutta vielä tuohon Nuori Suomi -aatteeseen: olen kyllä ollut ymmärtävinäni, ettei se käytännössä toimi, vaan mukuloista seulotaan entistä varhemmin ne, joilta oikeasti vaaditaan tiukkaa sitoutumista juuri tähän lajiin. Ja *ehkä juuri siksi* nämä alle 20-vuotiaat eivät enää pärjää niin hyvin kuin ennen. Mene tiedä mikä on totuus. Ehkä meistä suomalaisista ei vain ole.

  10. 10

    sanoo

    Antoisaa vuotta sinne Golgatallekin!

    Toki tuossa häpeän näkökulmassa on perää. Joitakin asioita ei voi rakastaa tuntematta samalla häpeää tästä rakkaudestaan. Jääkiekko on minulle tällainen asia.

    Olen jonkin verran tutkinut tätä Nuori Suomi -teemaa. Joskus oli mielessäni kirjoittaa siitä jotain.

    Sehän ei todellakaan toimi. Ei kumpaankaan suuntaan: se ei toteuta aitoa egalitarismia eikä myöskään mahdollista häpeämätöntä lahjakkuuksien suosimista.

    Siinä mielessä se on kuin mikä tahansa imagollisesti laskelmoiden rakennettu systeemi, joka pyrkii olemaan sosiaalisesti tiedostava ja oikeaoppinen, mutta onnistuu vain vesittämään ja latistamaan kaiken.

    Kyllähän meistä suomalaisista on!

    Mietitään vaikka Torinon olympialaisten huikeaa peliä. Suomi oli kisojen paras joukkue, ja mukana olivat todellakin jokaisella maalla parhaat pelaajat.

    Toki se finaali Ruotsille hävittiin. Varmaan kisojen huonoimmalla pelillä.

  11. 11

    Golgatan Olga sanoo

    ”Kyllähän meistä suomalaisista on!
    Mietitään vaikka Torinon olympialaisten huikeaa peliä. Suomi oli kisojen paras joukkue, ja mukana olivat todellakin jokaisella maalla parhaat pelaajat.
    Toki se finaali Ruotsille hävittiin. Varmaan kisojen huonoimmalla pelillä.”

    Niin, juuri tuohon turnaukseen taisin itse lopettaa jääkiekon seuraamisen. Olen kuin lahjavuoreen peittyvät nykylapset: en enää kestä pettymyksiä.

  12. 12

    sanoo

    Minullekin jääkiekko on laji, mistä en pääsisi eroon, vaikka yrittäisinkin.
    En edes jaksa selittää joukkuelajien hienoutta; en edes täysin allekirjoita sitä me-henkeä, mikä viimeistään A-juniori-ikäisenä kärsii silmissä siintävän ammattilaisuuden vuoksi, mutta harrastuspohjalta: aivan loistavaa.

    Jääkiekosta löytyy kaikki elementit; kovuutta, taitoa, pehmeyttä, raakaa vihaa ja toisaalta suoraa filosofiaa, pelikirjoineen, analyyseineen, tilastoineen.

    En ole ikinä ymmärtänyt esim. jääkiekkoon ja nyrkkeilyyn kohdistuvia väkivaltasyytöksiä. Esim. jääkiekossa varsinkin NHL:ssä, varsinkin ennen vanhaan enemmänkin nähtyjä, goonieita kaikkia yhdistää se, että he arvostavat toisiaan paljon. He ymmärtävät ja arvostavat sitä missä itsekin ovat hyviä. Sanotaanhan heitä ”poliiseksi”. Tästä kun vetää aasinsillan kaukalon ulkopuolelle ymmärtää paremmin mitä kaukalon sisäpuolella tapahtuu. Mikä roolitus heillä onkaan. Kaukalon ulkopuolella he ovat sitten perheenpäitä, vanhempia jotka maksavat suurimmalta osin hammaslääkärien palkat. Kysykää vaikka Ville Peltoselta.

    Sama koskee nyrkkeilyä. Aika harva nyrkkeilijä tai muu ottelija vihaa toista; päinvastoin saattavat pelätä, mutta ainakin kunnioittaa. Ja se kunnioitus tulee taidosta ja siihen vaaditusta työmäärästä.

  13. 13

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    ”Kaistapäisyys on häpeää tuottavien tekojen ja puheiden sallimista itselleen” jne. Theofrastos: Luonteita 🙂

  14. 14

    Futaaja sanoo

    Minkä ikäisiä tämä Nuori Suomi -kritiikki koskee? Jääkiekossa esimerkiksi yhdeksänvuotiaat eivät ole niinkään lahjakkaita, he ovat lähinnä isoja ja motorisesti nopeammin kehittyneitä.

    Jalkapallossa nuoret menestyvät loistavasti, vaikka ikäluokat pienentyivät.

  15. 15

    sanoo

    Ei tämä ole mikään suoraviivainen ikäkysymys.

    Olennaisempaa on se, miten turvataan erilaisille ja erityyppisille junnuille mahdollisuudet harrastaa heidän intoaan ja kunnianhimoaan vastaavalla tavalla.

    Ja tekemisen kohdistamisesta oikeisiin asioihin.

  16. 16

    sanoo

    Juuri näin. Onhan yleisesti tiedetty, ja ehkä senkin vuoksi vaiettu asia, ettei suomalainen valmennustaito kummassakaan lajissa (jalkapallo & jääkiekko) ole kummoista. Tuntuu vähän, että Westerlundin ja kumppaneiden myötä liialliset analyysit ja tilastot ym. tulivat jääkiekkoon. Tottakai jokaisella valmentajalla on omat pelikirjansa, mutta kyllähän suomalainen valmennus kaipaa raimosummasmaista tunnejohtoista valmentamista, mitä esim. kanadalainen valmennus on pääosin. Tahtopelaamista, ja nimenomaan keskittymistä oikeisiin asioihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *