Voihketta vai orjuutta?

Ihminen rakastaa orjuutta ja vihaa vapautta.

Tämä selittänee niin sanotun positiivisen ajattelun ja kaikenlaisen elämänviisauskirjallisuuden suosion. Kirjaksi tuotteistetut mahtipontiset latteudet ovat tapa säästyä siltä, mikä ajattelemisessa ja ajattelemisen vapaudessa on rasittavinta: epäilyltä, kriittisyydeltä, itsereflektiolta. Positiivisen ajattelun ytimessä muhiikin pirullinen paradoksi: se vapauttaa ihmisen orjuuttamalla hänet.
Helsingin Sanomien nettisivuilla on keskusteluketju otsikolla Hyvän olon positiiviset kaunokirjat. Ei ole mikään ihme, että tuossa ketjussa ei mainita kovin monta merkittävää teosta. Jos useilla muilla elämän aloilla mustan surman tavoin levinnyt positiivisesti vaikka hampaat irvessä -(epä)ajattelu leviäisi myös kaunokirjallisuuteen, ei kirjoista tarvitsisi enää tietää kuin myyntiluvut. Kirjallisuus itsessään menettäisi merkityksensä.

Mitä sitten on kaunokirjallinen ajattelu? Yhden vastauksen antaa Imre Kertész Kaleeripäiväkirjassa (jonka lukemalla saa elinikäisen rokotussuojan latteuksia ja pötypuheita vastaan). Kertész puhuu ajattelusta voihkeena:

”Ajattelu on ihmisen voihketta; ajatella elämää on sama kuin kyseenalaistaa se; itseään elossa pitävän elementin voi kyseenalaistaa vain se, jota tuo elementti tukahduttaa tai joka liikkuu siinä jotenkin luonnonvastaisesti.”

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *