Vihdoinkin suomeksi: Painovoiman sateenkaari
Luin kirjan etukäteen pdf:nä, koska tein siitä arvion Parnassoon. Toissa päivänä sain varsinaisen kirjaesineen postilaatikkooni. Tuhatsivuinen järkäle tuntuu mukavalta kädessä. Kyllä sillä vähän paksummankin ikkunan rikkoisi.
Nyt täytyy vain toivoa, että Painvoiman sateenkaari löytäisi suomalaiset lukijat ja poikisi lisää pynchoniitteja. Vaikka Pynchonilla on ansaitusti vaikean kirjailijan maine, hänen lukijansa ovat poikkeuksellisen vannoutuneita & uskollisia. Harva megabestselleristi pystyy luomaan teostensa ympärille yhtä vankan lukijoiden yhteisön.
Aikaisemmin Pynchonilta on suomennettu The Crying of Lot 49 nimellä Huuto 49. Sen käänsi Tero Valkonen. Jos vielä saataisiin suomeksi Mason & Dixon, koossa olisi Pynchonin kolme parasta romaania. Kirjailija tunnettiin pitkään siitä, että hän julkaisee romaanin vuosikymmenessä, jos niinkään usein. Tällä vuosituhannella hän on tiivistänyt tahtiaan ja pyöräyttänyt viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana kolme kirjaa: Against the Day, Inherent Vice ja Bleeding Edge. Niistä vain ensin mainittu on vahvaa kamaa.
Jos Pynchonin tuotannosta ei ehdi tai halua lukea enempää kuin yhden romaanin, suosittelen Painovoiman sateenkaarta. Kannattaa kuitenkin varata riittävästi aikaa. David Foster Wallacelta kului teoksen parissa kahdeksan iltaa, keskivertolukijalla varmastikin enemmän.
Minulla oli alkukielinen teos hyllyssäni jo parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana. Sitä oli kiva pitää esillä, mutta kesti kauan ennen kuin jaksoin sen parissa sataa sivua pitemmälle. Kun sitten lopulta päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, minulta taisi kulua Gravity’s Rainbow’n läpi kahlaamiseen neljä viikkoa. Lindholmin suomennos sujui toki paljon sutjakammin.
***
Painovoiman sateenkaarta luonnehditaan postmoderniksi klassikoksi. Eikä syyttä tai ansiotta.
Se lyö rikki psykologisen realismin tutut kerronnalliset kaavat marssittamalla lukijan eteen nelisensataa henkilöhahmoa. Se punoo yhteen lukuisia juonia ja alajuonia, liikkuu arkitodellisuudesta uniin ja houreisiin, sekoittelee korkeaa ja matalaa, ylhäistä ja alhaista, kaunista ja kauheaa. Kielen tasolla se vyöryy rekisteristä toiseen, teknisestä jargonista katuslangiin ja lyyrisistä kuvista beathenkiseen irrotteluun.
Kirjallisuudentutkija Edward Mendelson on luonnehtinut Painovoiman sateenkaarta ensyklopediseksi narratiiviksi. Samaan traditioon kuuluvat Dante, Rabelais, Cervantes, Melville ja Joyce. Ensyklopediselle narratiiville ovat ominaisia runsaat alluusiot ja laajat historiallis-filosofiset perspektiivit sekä pyrkimys luoda uudenlaisia kerronnan muotoja, joilla pureutua vallitsevan aikakauden psykopatologioihin.
Uudenlaisten kerronnan muotojen etsintä ei Pynchonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita radikaalia katkosta menneeseen, jonkinlaisen vallankumouksellisen nollahetken tavoittelua. Hän katsoo paitsi eteenpäin myös taaksepäin, kaivaa esiin unohdettuja aarteita kirjallisuushistorian hämäristä.
Erinomaiset jälkisanat suomennokseen kirjoittanut Tiina Käkelä-Puumala tähdentääkin Painovoiman sateenkaaren juurten ulottuvan syvemmälle kuin 1800-luvun klassiseen realismiin palautuvien valtavirtaromaanien. Painovoiman sateenkaari jatkaa menippolaisen satiirin perinteitä.
”Pynchonin paljon puhuttu kokeellisuus ja kaunokirjallisen muodon uudistaminen merkitsee myös hyvin vanhojen kerronnan keinojen uusiokäyttöä sellaisessa historiallisessa tilanteessa, joka on ne jo unohtanut”, Käkelä-Puumala kirjoittaa.
***
David Foster Wallace poimi esikoisromaaniinsa The Broom of the Systemroppakaupalla suoria vaikutteita Pynchonilta, mutta ryhtyi myöhemmin ottamaan etäisyyttä mestariinsa. Hän tuumi jo 1990-luvulla, että Pynchonista olisi aika päästä vähitellen eteenpäin.
Omassa m
agnum opuksessaan Infinite Jestissä Wallace kirjoittaa jo Pynchonia vastaan. Romaanin patriarkkahahmo, elokuvaohjaaja James Incandenza on tiivistymä Pynchonin kaltaisista amerikkalaisen postmodernismin ikoneista. Eräs Infinite Jestinhenkilöistä luonnehtii James Incandenzan tuotantoa näin:
Onkohan amatöörimäinen oikea sana? Ehkä hän oli pikemminkin loistava optikko ja teknikko, mutta täydellinen amatööri merkityksellisessä kommunikaatiossa. Teknisesti briljantti, hänen Työnsä, sekä valaistus että kuvakulmat tarkasti mietittyjä. Mutta oudolla tavalla ontto ja tyhjä, vailla dramaattista kohdentumista – ei minkäänlaista narratiivista liikettä kohti todellista tarinaa; ei minkäänlaista emotionaalista liikettä kohti yleisöä.
Tilasin tästä arvostelukappaleen silloin aikoinaan kun teos löytyi ensimmäistä kertaa Teoksen katalogista. Ja eilen se yllätti minut kotoa. Hurraa!
Huuto 49 on ehdoton lempparini, mutta tykkään myös V:stä, jos tällaiset epämääräiset kirjabloggaajamutuhutut sallitaan. Toivottavasti saadaan pian lisää suomeksi. Linkissä asiantuntematonta peukutusta Huuto 49:stä. http://kirjasfaari.fi/2011/09/thomas-pynchon-the-crying-of-lot-49/
V:n luin Pynchonilta ensimmäisenä silloin aikoinaan.
Se oli hyvä sisääntuloväylä. Ja toki erinomainen romaani, noiden mainitsemani top 3:n takana heti kärkkymässä, mielestäni.
Painovoiman sateenkaaressa törmää V:stä tuttuihin henkilöhahmoihin.
Huuto 49 on hallituin ja salavihkaisin, kun siitä puuttuu tuo Pynchonille tunnusomainen maksimalistinen ulottuvuus.