Vihaa ja herkkyyttä

”Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä. (…) Huonolla kirjailijalla on vain vihaa eikä ollenkaan herkkyyttä. Vielä huonommalla on pelkästään jälkimmäistä.”
Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007)

Useimmat kirjat turruttavat, joistakin saa iloa, lohtua tai oivalluksia. Mutta on myös kirjoja, jotka tekevät kateelliseksi. Eräs sellainen on yllä siteeraamani Antti Nylénin esseekokoelma. Sen parhaat osuudet ovat niin hyvin kirjoitettuja, että tekee pahaa. Miksi minä en osaa yhtä hyvin?

Ilahduttavaa ja vapauttavaa Nylénin esseissä on se, että ne eivät ole salakavalan ironian ja älyllisten paradoksien kyllästämiä, vaan häpeämättömän tosikkomaisia. Moraalisaarnoja suoltavaa ihmistä kavahdetaan, häntä lukiessa tai kuunnellessa tulee ikävä olo. Häntä vaaditaan pehmentämään sanojaan, ymppäämään niiden sekaan huumoria. Silloin hänen sanansa eivät niin järkytä, silloin ne tekevät todellisuuden siedettävämmäksi kestää. ”Ei saa yleistää”, ”älä viitsi kärjistää”, ”osoittaisit hiukan suvaitsevaisuutta”.

Antti Nylén yleistää, kärjistää ja on suvaitsematon täysin estoitta. Osa lukijan nautinnosta syntyy juuri siitä, että hän tietää kuinka sietämättömiltä Nylénin virkkeet (”nämä vihasta ja herkkyydestä kootut, äärimmilleen viritetyt pienet mekaaniset pedot”) useimmista ihmisistä tuntuisivat, jos he ikinä viitsisivät lukea Vihan ja katkeruuden esseitä.

Kaiken kruunaa Nylénin pistämätön tyylitaju. Silloinkin, kun hän esittää väittämiä, jotka tuntuvat vääriltä, harhaanjohtavilta tai poskettomilta, tulee intuitiivinen halu hyväksyä ne, olla samaa mieltä. Sellainenkin vaikutus saattaa hyvällä proosatekstillä olla.

Uskon muistavani eräät Nylénin virkkeet vielä pitkään. Samalla tavalla kuin jotkin runojen säkeet tai laulutekstien pätkät.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Vai sillee. Pitäisikö vähän opponoida, kun oon just lukenut Atwoodilta, että kaunokirjallisuuden tärkein motiivi on kuolleiden herättäminen henkiin. Mutta olen itsekin huomannut sen, että ilman aggressiota tulee tylsää dialogia. Pitää olla vähän kiistelyä tai uhkaa ilmassa!

    Sitten mä luin Simonsuuren kirjasta, että Camus´n mukaan eurooppalaisen ihmisen neljä päätyyppiä ovat Don Juan, Näyttelijä, Valloittaja ja Taiteilija. Ja että Sisyfos olis näitten sukulainen.

    Antiikin aikaan tyyppejä oli sentään vähän useampi. Nauroin just katketakseni Theofrastoksen Äreälle , Turhamaiselle ja Jaarittelijalle.

  2. 3

    sanoo

    Anita Konkkakin mieltää kirjoittamisen Sisyfoksen työksi, niin kuin varmaan tiedät. Mutta mitäs tästä sanot: Wolfgang Mattheuerin (graafikko) Sisyfos uhmaa kohtaloaan ja potkaisee sen helkkarin kiven rinnettä alas.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *