Vieraalla maalla (katkelma kertomuksesta)

Courvillessä opin, että huhtikuu voi olla kuukausista kylmin.

Se välimerellinen auringonpaiste, joka oli kiusannut minua Pariisin esikaupunkien läpi harhaillessani, väistyi viimaisten sateiden tieltä. Lämpöä oli vain muutama aste, eivätkä nekään lämmittäneet, sillä raaka tuuli puri kasvojani ja ujelsi vuorittoman takkini läpi. Talossa pesi talven jäljiltä koleus, jota en saanut häädetyksi vaikka työnsin yhtä mittaa puita takkaan.

Ongin talon vuokranneesta firmasta huoltomiehen yhteystiedot, ja hän saapui käynnille kuudennen puhelun jälkeen, kun olin karjunut hänelle uhkauksia solkenaan ja valehdellut yhteyksistäni järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Huoltomies oli lyhyenläntä kaljupää, joka jauhoi nikotiinipurukumia nujertaakseen tupakanhimonsa. Hän kurkki pannuhuoneeseen, koputteli pattereita ja mulkoili minua kulmiensa alta. Puhuin hänelle kohteliaasti ranskaa, mutta hän murahteli moukkamaisesti takaisin. Hän väitti, ettei lämmityksessä ole vikaa ja lupasi hommata minulle lisää polttopuita.

Kiitin häntä, vitusti. Selvällä ranskan kielellä.

Lähitienoon ihmiset eivät suhtautuneet minuun suopeasti, penseästi tai vihamielisesti, he eivät suhtautuneet minuun mitenkään. Asuin heidän keskellään, mutta en ollut heidän maisemassaan, en edes häiriö maisemassa.

Naapurin mies, nelikymppinen perheenisä, jolla ei syystä tai toisesta ollut viiksiä ja rillejä, vaikka hänet oli luotu viiksekkääksi rillipääksi, lähti aamuisin Citroenillaan töihin. Harmaan poplarin alta pilkotti valkoista kaulusta ja punaista kravattia, kädessä oli nuhjaantunut nahkasalkku. Hän näytti siltä kuin polttaisi päivässä kaksi askia Gauloiseja, mutta en nähnyt häntä sätkä suussa koskaan. Hänellä oli vaimo ja liuta lapsia, en tiennyt kuinka monta, neljä vai viisi. Vaimon kihara pää vilahti joskus ikkunassa verhojen ja viherkasvien takaa, aamuisin hänellä oli papiljotit, iltaisin ei. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla puiden ja pensaiden suojissa. En nähnyt heitä, mutta kuulin heidän porunsa ja mekkalansa. Kun totuin siihen, lakkasin kuulemasta.

Viidentenä päivänä saapumiseni jälkeen palasin aamukävelyltäni samaan aikaan, kun naapurin mies lähti töihin. Hän seisahtui pihakäytävälle Citroenin avaimet kourassaan ja käänsi katseensa minuun päin. Nyökkäsin tervehdyksen ja yritin keksiä jotakin sanottavaa viritelläkseni kohteliaan yhdentekevää naapurustenvälistä pikkupuhetta. Mutta mies ei vastannut eleelläkään, ei edes huomannut minua. Tajusin hänen katsovan nuorta naista, joka kulki kadulla taloni ohi lyhyessä skottiruutuisessa hameessa. Naisen kadottua näkyvistä mies hääti riettaat mielikuvansa ja asettautui autoonsa itsekseen tuhahdellen. Sen koommin hän ei vilkuillut minun puolelleni.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *