Vastaus lukijalle

Sain sähköpostiini viestin, jossa minua pyydettiin kirjoittamaan siitä, mitä tuumin esseeromaanista.

Palautteen lähettäjä ei toivottavasti pahastu, jos siteeraan häntä:

“Yksi toistuva teema blogiteksteissäsi on ollut turhautuminen sellaiseen ‘psykologisoivaan’ kaunokirjallisuuteen, joka edellyttää lukijaltaan kiinnostusta pikemminkin ihmisiin kuin ajatuksiin. Minusta vastakkainasettelu on vähän outo, koska jollei kyse ole pelkästä viihteestä, niin kirjallisuuden tarkoitushan on joka tapauksessa tuoda esiin ajatuksia. Henkilöhahmoihin samastumiseen vahvasti nojaavissa romaaneissa ajatukset syntyvät osittain sitä kautta, että henkilöt herättävät lukijassa tunteita, joiden syntyprosessia lukija pysähtyy analysoimaan. Toki tämä on romaanitaiteessa vain yksi mahdollinen lukijan puhuttelemisen tapa, mutta esim. minä koin Lohdun vahvasti nimenomaan romaaniksi, joka toimii henkilöiden kokemuksen kuvaamisen ja tunteiden herättämisen kautta. Pidin siitä sellaisena paljon. Tämän vuoksi tuntuu hämmentävältä, että toistuvasti kritisoit kirjallisuudessa juuri liiallista ihmiskuvaukseen panostamista. (Juonivetoinen Lohtu ei tietenkään ole, mutta hyvä ihmiskuvaus ja juonellisuus harvoin mahtuvatkaan samaan kirjaan, vaan useimmat “perinteiset” romaanit keskittyvät jompaan kumpaan.)”

Koska olen vähän huonossa bloggausvireessä, kopioin (hieman editoituna) vastaukseni palautteen lähettäjälle. Ehkä joskus tulevaisuudessa saan itsestäni irti sen verran, että kirjoitan tänne paremmin ja perusteellisemmin esseeromaania koskevista ajatuksistani.

“Kiitokset palautteesta. En tiedä, onko minulla nyt paukkuja kirjoitella pitkiä tekstejä blogiin, koska aherran otsa hiessä tulevan kirjani parissa, joten voi olla etten jaksa esseeromaania Antiaikalaisessa ruotia.

En pidä enkä ole koskaan pitänytkään ajatusten herättämistä ja ihmiskuvausta toistensa jyrkkinä vastakohtina kaunokirjallisuudessa. Totta kai perinteinen romaani, joka rakentuu juonenkuljetuksen ja henkilöpsykologisen kuvauksen varaan, voi herättää ajatuksia siinä missä esseistiikkakin. On kyse painotuseroista. Jos vertaa vaikkapa Jonathan Franzenin ja W.G. Sebaldin teoksia, on helppo sanoa, että edellinen on kiinnostunut vahvoista ihmiskuvista ja jälkimmäinen taas esseistisesti syvenevästä pohdinnasta. Franzen on omassa lajissaan hyvä kirjailija, mutta minun on vaikea innostua hänestä, koska olen kiinnostunut niin eri jutuista kuin hän.

Kuten Lohdusta sanot, sitä (kuten varmasti melkein mitä tahansa romaania) voi lukea henkilöpsykologian ja ihmissuhdedynamiikan ynnä muiden vastaavien juttujen pohjalta. ‘Lukijan syntymä on tekijän kuolema’, kirjoitti Barthes. Kirjailija ei voi mitenkään kontrolloida tekstinsä synnyttämää vastaanottoa.

Väitän kuitenkin, että Lohdusta olisi tullut erilainen romaani, jos olisin vahvoihin ihmiskuviin uskova ja niihin satsaava kirjailija. Se olisi varmaan alkanut samoin kuin nytkin eli Johanin nekrologilla, mutta siitä olisin sitten siirtynyt takaumien avulla lineaariseen kerrontaan ja lähtenyt kartoittamaan Johanin ja Eliksen yhteistä historiaa ja elämänvaiheita lapsuus- tai nuoruusvuosista aina Johanin viimeisiin päiviin. Heidän suhteessaanhan on paljon tarinan ja draaman aineksia, joista olisi voinut kehitellä leveää ja laveaa epiikkaa. He olisivat niin sanotusti ‘kehittyneet romaanihenkilöinä’ tarinan edetessä ja tarina olisi paljastanut heidän ‘syvän minuutensa’ ikään kuin vaivihkaa toiminnan, dialogin, merkityksellisiin yksityiskohtiin tarkentamisen sun muun kautta. Näin olisin voinut tehdä Lohdusta lukuromaanin, joka houkuttaa samastumaan henkilöhahmoihin, myötäelämään heidän menestyksensä ja vastoinkäymisensä sekä pohdiskelemaan heidän vaikuttimiaan ja motiivejaan.

En kuitenkaan kirjoittanut lukuromaania, vaan jonkinlaisen metaromaanin, jossa ei nojauduta epiikkaan vaan haetaan kirjallista kerroksellisuutta sekoittamalla erilaisia tekstiformaatteja ja erilaisia kerronnallisia kuvioita. En pyrkinyt paljastamaan Johanin ja Eliksen ‘syvää minuutta’, vaan lähdin siitä, että he ovat pikemminkin ääntä kuin luonnetta (vaikka toki lukija voi ‘löytää’ heidät heidän äänensä kautta ja kuvitella samalla heidän luonteensa).

Ja toki yritin kirjoittaa Lohtuun paljon sellaisiakin tasoja, jotka eivät ole mitenkään sidoksissa henkilöhahmoihin. Yksi tärkeimmistä ja kirjassa monin eri tavoin toistuvista jutuista on pyrkimys puolustaa avoimia, monitulkintaisia systeemejä suljettuja, yksitulkintaisia systeemejä vastaan, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, viestintään, taiteeseen, kulttuuriin tai politiikkaan. Lohdun henkilöistä Johan on itseriittoinen, suljettu systeemi, kun taas Elis on (tai ainakin haluaisi olla) avoin systeemi: solmia yhteyksiä itsensä ulkopuolelle, antautua vuorovaikutukseen.

No, lukijan ei tietenkään tarvitse tulkita Lohtua samoin kuin minä sitä kirjoittaessani. On vain hyvä, jos muut löytävät siitä eri asioita kun minä.”

Kommentit (5)
  1. Joskus romaanin kirjoittaja tarjoaa lukijalle ovelan henkilöhahmon, ehkäpä sitä istekään huomaamatta…

    Salingerin Siepparia (uutta käännöstä!)lukiessani tajusin, että sen perustavin kysymys onkin: miten, tai peräti: onko, Caulfieldiä lainkaan olemassa?

    Kuka minulle kertoo tuossa romaanissa ja mitä? Tähän asti olin aina uskonut hänen olemassaoloonsa uskomalla lähinnä niihin kehityspsykologisiin tulkintoihin nuoren miehen tilaneesta, joita romaanista oli tehty. Nyt tajusin että kyseessä voi olla vaikka kuka, esim. kujeileva moni-ikäinen muodolla leikkijä, joka elää tästä leikistään. (Ja samalla suo minulle vapaan lukemisen nautinnon.)

    Romaani pekenee otettani ja se on riemullista! Se hengittää minulle kuin elämä. Edes sen tyyliin en voinut enää uskoa: Caulfield hämää oman kertomansa mukaan opettajia kirjoittamalla kavereidensa aineita, joten miksi minä en olisi hämättävänä nyt? Huck Finn myös pilkistää rivien välistä. Siis kovin itsetioinen ja osaava kirjoittaja tämä kaveri…

    Ymmärrän äkkiä, että kun uskon tähän poikamaiseen tyyliin, uskon samalla naiivisti olettamaani minämuotoiseen kertojaan, hänen aika-paikkaansa ja henkilöönsä.

    Romaanihenkilö siis voi olla tai olla olematta. Avoin ja suljettu yhtä aikaa. Ja se juuri onkin kiehtovinta lukemsessa.

  2. Tommi Melender
    13.7.2012, 16:14

    Hyviä pointteja.

    Kaikki romaanihenkilöthän ovat vain paperia ja painomustetta. On kirjailijoita, jotka yrittävät kaikin konstein saada lukijat unohtamaan tämän triviaalin ja ilmeisen tosiseikan. Sitten on myös kirjailijoita, jotka kujeilevat lukijoidensa kanssa, koettelevat mikä heille menee läpi, virittävät ansoja, tekevät jäynää. En ole lukenut vähään aikaan Salingeria enkä Siepparin uutta käännöstä lainkaan, mutta vanhasta muistista sijoittajisin hänet tähän jälkimmäiseen kirjailijakategoriaan. Holden Caulfield on taatusti moniulotteisempi ja petollisempi romaanihenkilö kuin miltä ensi tuntumalta saattaisi vaikuttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *