Vastaus lukijalle

Sain sähköpostiini viestin, jossa minua pyydettiin kirjoittamaan siitä, mitä tuumin esseeromaanista.

Palautteen lähettäjä ei toivottavasti pahastu, jos siteeraan häntä:

”Yksi toistuva teema blogiteksteissäsi on ollut turhautuminen sellaiseen ’psykologisoivaan’ kaunokirjallisuuteen, joka edellyttää lukijaltaan kiinnostusta pikemminkin ihmisiin kuin ajatuksiin. Minusta vastakkainasettelu on vähän outo, koska jollei kyse ole pelkästä viihteestä, niin kirjallisuuden tarkoitushan on joka tapauksessa tuoda esiin ajatuksia. Henkilöhahmoihin samastumiseen vahvasti nojaavissa romaaneissa ajatukset syntyvät osittain sitä kautta, että henkilöt herättävät lukijassa tunteita, joiden syntyprosessia lukija pysähtyy analysoimaan. Toki tämä on romaanitaiteessa vain yksi mahdollinen lukijan puhuttelemisen tapa, mutta esim. minä koin Lohdun vahvasti nimenomaan romaaniksi, joka toimii henkilöiden kokemuksen kuvaamisen ja tunteiden herättämisen kautta. Pidin siitä sellaisena paljon. Tämän vuoksi tuntuu hämmentävältä, että toistuvasti kritisoit kirjallisuudessa juuri liiallista ihmiskuvaukseen panostamista. (Juonivetoinen Lohtu ei tietenkään ole, mutta hyvä ihmiskuvaus ja juonellisuus harvoin mahtuvatkaan samaan kirjaan, vaan useimmat ”perinteiset” romaanit keskittyvät jompaan kumpaan.)”

Koska olen vähän huonossa bloggausvireessä, kopioin (hieman editoituna) vastaukseni palautteen lähettäjälle. Ehkä joskus tulevaisuudessa saan itsestäni irti sen verran, että kirjoitan tänne paremmin ja perusteellisemmin esseeromaania koskevista ajatuksistani.

”Kiitokset palautteesta. En tiedä, onko minulla nyt paukkuja kirjoitella pitkiä tekstejä blogiin, koska aherran otsa hiessä tulevan kirjani parissa, joten voi olla etten jaksa esseeromaania Antiaikalaisessa ruotia.

En pidä enkä ole koskaan pitänytkään ajatusten herättämistä ja ihmiskuvausta toistensa jyrkkinä vastakohtina kaunokirjallisuudessa. Totta kai perinteinen romaani, joka rakentuu juonenkuljetuksen ja henkilöpsykologisen kuvauksen varaan, voi herättää ajatuksia siinä missä esseistiikkakin. On kyse painotuseroista. Jos vertaa vaikkapa Jonathan Franzenin ja W.G. Sebaldin teoksia, on helppo sanoa, että edellinen on kiinnostunut vahvoista ihmiskuvista ja jälkimmäinen taas esseistisesti syvenevästä pohdinnasta. Franzen on omassa lajissaan hyvä kirjailija, mutta minun on vaikea innostua hänestä, koska olen kiinnostunut niin eri jutuista kuin hän.

Kuten Lohdusta sanot, sitä (kuten varmasti melkein mitä tahansa romaania) voi lukea henkilöpsykologian ja ihmissuhdedynamiikan ynnä muiden vastaavien juttujen pohjalta. ’Lukijan syntymä on tekijän kuolema’, kirjoitti Barthes. Kirjailija ei voi mitenkään kontrolloida tekstinsä synnyttämää vastaanottoa.

Väitän kuitenkin, että Lohdusta olisi tullut erilainen romaani, jos olisin vahvoihin ihmiskuviin uskova ja niihin satsaava kirjailija. Se olisi varmaan alkanut samoin kuin nytkin eli Johanin nekrologilla, mutta siitä olisin sitten siirtynyt takaumien avulla lineaariseen kerrontaan ja lähtenyt kartoittamaan Johanin ja Eliksen yhteistä historiaa ja elämänvaiheita lapsuus- tai nuoruusvuosista aina Johanin viimeisiin päiviin. Heidän suhteessaanhan on paljon tarinan ja draaman aineksia, joista olisi voinut kehitellä leveää ja laveaa epiikkaa. He olisivat niin sanotusti ’kehittyneet romaanihenkilöinä’ tarinan edetessä ja tarina olisi paljastanut heidän ’syvän minuutensa’ ikään kuin vaivihkaa toiminnan, dialogin, merkityksellisiin yksityiskohtiin tarkentamisen sun muun kautta. Näin olisin voinut tehdä Lohdusta lukuromaanin, joka houkuttaa samastumaan henkilöhahmoihin, myötäelämään heidän menestyksensä ja vastoinkäymisensä sekä pohdiskelemaan heidän vaikuttimiaan ja motiivejaan.

En kuitenkaan kirjoittanut lukuromaania, vaan jonkinlaisen metaromaanin, jossa ei nojauduta epiikkaan vaan haetaan kirjallista kerroksellisuutta sekoittamalla erilaisia tekstiformaatteja ja erilaisia kerronnallisia kuvioita. En pyrkinyt paljastamaan Johanin ja Eliksen ’syvää minuutta’, vaan lähdin siitä, että he ovat pikemminkin ääntä kuin luonnetta (vaikka toki lukija voi ’löytää’ heidät heidän äänensä kautta ja kuvitella samalla heidän luonteensa).

Ja toki yritin kirjoittaa Lohtuun paljon sellaisiakin tasoja, jotka eivät ole mitenkään sidoksissa henkilöhahmoihin. Yksi tärkeimmistä ja kirjassa monin eri tavoin toistuvista jutuista on pyrkimys puolustaa avoimia, monitulkintaisia systeemejä suljettuja, yksitulkintaisia systeemejä vastaan, liittyivätpä ne ihmissuhteisiin, viestintään, taiteeseen, kulttuuriin tai politiikkaan. Lohdun henkilöistä Johan on itseriittoinen, suljettu systeemi, kun taas Elis on (tai ainakin haluaisi olla) avoin systeemi: solmia yhteyksiä itsensä ulkopuolelle, antautua vuorovaikutukseen.

No, lukijan ei tietenkään tarvitse tulkita Lohtua samoin kuin minä sitä kirjoittaessani. On vain hyvä, jos muut löytävät siitä eri asioita kun minä.”

Kommentit
  1. 1

    juha saari sanoo

    Joskus romaanin kirjoittaja tarjoaa lukijalle ovelan henkilöhahmon, ehkäpä sitä istekään huomaamatta…

    Salingerin Siepparia (uutta käännöstä!)lukiessani tajusin, että sen perustavin kysymys onkin: miten, tai peräti: onko, Caulfieldiä lainkaan olemassa?

    Kuka minulle kertoo tuossa romaanissa ja mitä? Tähän asti olin aina uskonut hänen olemassaoloonsa uskomalla lähinnä niihin kehityspsykologisiin tulkintoihin nuoren miehen tilaneesta, joita romaanista oli tehty. Nyt tajusin että kyseessä voi olla vaikka kuka, esim. kujeileva moni-ikäinen muodolla leikkijä, joka elää tästä leikistään. (Ja samalla suo minulle vapaan lukemisen nautinnon.)

    Romaani pekenee otettani ja se on riemullista! Se hengittää minulle kuin elämä. Edes sen tyyliin en voinut enää uskoa: Caulfield hämää oman kertomansa mukaan opettajia kirjoittamalla kavereidensa aineita, joten miksi minä en olisi hämättävänä nyt? Huck Finn myös pilkistää rivien välistä. Siis kovin itsetioinen ja osaava kirjoittaja tämä kaveri…

    Ymmärrän äkkiä, että kun uskon tähän poikamaiseen tyyliin, uskon samalla naiivisti olettamaani minämuotoiseen kertojaan, hänen aika-paikkaansa ja henkilöönsä.

    Romaanihenkilö siis voi olla tai olla olematta. Avoin ja suljettu yhtä aikaa. Ja se juuri onkin kiehtovinta lukemsessa.

  2. 2

    sanoo

    Hyviä pointteja.

    Kaikki romaanihenkilöthän ovat vain paperia ja painomustetta. On kirjailijoita, jotka yrittävät kaikin konstein saada lukijat unohtamaan tämän triviaalin ja ilmeisen tosiseikan. Sitten on myös kirjailijoita, jotka kujeilevat lukijoidensa kanssa, koettelevat mikä heille menee läpi, virittävät ansoja, tekevät jäynää. En ole lukenut vähään aikaan Salingeria enkä Siepparin uutta käännöstä lainkaan, mutta vanhasta muistista sijoittajisin hänet tähän jälkimmäiseen kirjailijakategoriaan. Holden Caulfield on taatusti moniulotteisempi ja petollisempi romaanihenkilö kuin miltä ensi tuntumalta saattaisi vaikuttaa.

  3. 3

    juha saari sanoo

    Kaksi kotimaista esimerkkiä vielä ihan lyhyesti: Noitaympyrän päähenkilö on olemassa Haanpään melkeinpä kyynistä (ja tämänkin ajan tuntemuksiin sopivaa) aikalaisnäkemystä varten ja juuri siksi teos yhäkin tuntuu niin ajattomalta vanhahtavasta tyylistä huolimatta.

    Alastalon salin henkilöt ovat mallinukkeja, joihin Kilpi saa ripustaa narsistisen vyörytyksensä; siitä on siis turha hakea minkäänlaista romaanihenkilöiden kehitystä sai sisäistä totuutta. (En kuitenkaan nyt tarkoita että väittämäni Kilven narsismi tekisi romaanista vastenmielistä. Päin vastoin juuri se tekee siitä ajattoman ja niin nautittavan.)

  4. 4

    sanoo

    Tunnustaudun palautteen lähettäneeksi lukijaksi.

    Ehkäpä on syytä täsmentää vielä hieman, mikä minua oikeastaan huolestuttaa siinä tendenssissä, että kirjat, jotka eivät kuvaa aivan tietyllä tavoin narratiivisesti rakentunutta kokemusta tai käytä tiettyjä kliseisen melodramaattisia tehokeinoja, jätetään jo lähtökohtaisesti kategorian ”psykologinen ihmiskuvaus” ulkopuolelle.

    Kun nyt tuossa kerrot, millaisia ratkaisuja olisit tehnyt, jos olisit halunnut herättää lukijoissa vahvaa samastumista henkilöhahmoihin, niin syntyy kyllä mielikuva, että teet aika rankkoja oletuksia lukijoista ja heidän tunne-elämistään.

    Liität jostain syystä nimenomaan vahvan narratiivisuuden ja psykologisen samastumisreaktion toisiinsa – mutta ainakaan minä en kykene näkemään niiden välillä niin yksioikoista yhteyttä. (Eivätkä kaikki psykologian suuntauksetkaan.) Osa ihmisistä on toki taipuvaisia voimakkaasti narrativisoimaan identiteettiään, osa kuitenkin huomattavasti vähemmän. Viimeksi mainituillakin on kokemuksia ja tunteita ja kyky niiden pohjalta samastua fiktiivisiin hahmoihin. Ei esimerkiksi kyky tunnistaa ja nimetä jollekin yksilölle tyypillisiä ajatteluskeemoja tai tunnerakenteita (itsessään ja toisissa, todellisissa henkilöissä ja fiktiivisissä henkilöissä) ole mitenkään riippuvainen kyvystä antaa tunnistetuille piirteille samalla jokin (henkilöhistoriallinen tai vastaava) syntyselitys.

    Ymmärrän kyllä miten franzenilainen lukuromaani-Lohtu olisi poikennut tosiasiallisesti kirjoitetusta ja julkaistusta Lohdusta, mutta ei pitäisi pitää niin selvänä, että lukijan todennäköisyys samastua henkilöhahmoihin olisi edellisen tapauksessa suurempi. Riippuu ihan siitä, millaisia vaihtoehtoisia samastumaan houkuttelun keinoja (fiktiivisen hahmon äänen rakentelun keinoja) kirjailijalla on käytössään.

    Yksi löperösti tehdyissä kirjallisuuskritiikeissä toistuva piirre on, että heti kun kirjassa kuvataan hiemankin poikkeavampaa yksilöllistä kokemusta tai sellaista tunnemaisemaa, johon lukija/kriitikko ei samastu – eli toisin sanoen silloin kun kirjan keskeiset hahmot herättävät tunnistamisreaktion sijaan lukijassa/kriitikossa ihan vain pelkkää ärtymystä – hän ratkaisee tilanteen julistamalla kirjan ihmiskuvauksen ohueksi tai paperinmakuiseksi tai stereotypisoivaksi. Lukija/kriitikko välttyy näin kysymästä itseltään, olisiko kyse mahdollisesti siitäkin, että tietynlaiset oikeat ihmiset omanlaisine psykologisine syvyyksineen herättävät hänessä yksinomaan ärtymystä. Jos kirjailija hyväksyy tulkinnan että ei-samastuttava hahmo on aina vain kuvattu huonosti ja ylimalkaisesti (tai pahimmassa tapauksessa puolustautuu tällaista kritiikkiä vastaan julistamalla varoiksi jo etukäteen, ettei yritäkään kirjoittaa muuta kuin paperinmakuisia hahmoja), hän tulee samalla jo lähtökohtaisesti vieneeksi kirjaltaan sen kyvyn asettaa lukijalle kriittisiä kysymyksiä esimerkiksi lukijan oman samastumiskyvyn tosiasiallisista rajoista. Mikä taas on minusta vähän sääli.

  5. 5

    sanoo

    Kaskasteelle

    Anteeksi, että kommenttisi julkaisu ja siihen vastaaminen sujuu näin hitaasti. Olin viikon verran mökillä enkä vilkaissutkaan tätä blogia.

    Hyviä pointteja sinulla, vaikka en ihan kaikilta osin ymmärräkään, mitä ajat takaa.

    Muutama vastaus:

    1) Ilmaisin itseäni ehkä vähän huonosti. Sanoin, että en halunnut tehdä Lohdusta lukuromaania vaan mielessäni olivat toisenlaiset päämäärät (joita edellä kuvasin).

    Tähän ei liittynyt minkäänlaisia oletuksia lukijoista tai heidän reaktioistaan. Pyrin kirjoittaessani ajattelemaan tuollaisia juttuja mahdollisimman vähän. Tarkoitukseni on vain kirjoittaa sellainen kirja, jonka satun kulloinkin haluamaan kirjoittaa. En tee ”oletuksia lukijoista ja heidän tunne-elämistään”, en rankkoja tai vähemmän rankkoja.

    2) Puhun lukuromaanista aika väljässä merkityksessä, en tarkoita sillä (välttämättä) mitään kepeästi hotkaistavaa suupalaa, vaikka tiedän toki, että esimerkiksi kustantajien markkinoinnissa käsite ”lukuromaani” tarkoittaa usein juuri tällaista mukavaa ajanvietekirjaa.

    Lukuromaani on siis minulle kirja, jonka tärkein pyrkimys (siinä muodossa kuin minä sen ymmärrän) on saada aikaan lukuelämys. Lukuelämyksen edellytyksenä on taas immersio niin sanottuun kirjan maailmaan, eli se että kirja vangitsee, koukuttaa, pitää otteessaan. Se voi tehdä sen toki eri tavoilla, mutta pääasialliset lukuelämyksen tuottajat ovat kumminkin tarina (jännitys, koskettavuus) ja henkilöhahmot (samastumisen kokoemukset). Minun näkeykseni mukaan ehdoton valtaosa kertomakirjallisuudesta toimii näillä lähtökohdilla, joten sen vuoksi puhun kerronnan ja henkilökuvauksen välisestä liitosta. Minun katsannossani kyse on siis siitä, miten kyseiset kirjat on rakennettu eikä niinkään lukijoiden odotuksista.

    Mutta toisaalta oma kokemukseni kirjallisuuden lukijoista on sellainen, että saa olla vähintäänkin kohtalaisen aktiivinen kirjallisuuden harrastaja, että odottaa romaanista muutakin kuin vetävää tarinaa, samastuttavia henkilöhahmoja tai molempia. Kun kirjallisuutta vähän harrastavat tuttuni kysyvät, varmaan silkasta kohteliaisuudesta, tekeillä olevasta kirjastani se on aina jotain sellaista, että mistä se kertoo tai millaisia henkilöitä siinä on. Se on perusasetusten mukaista puhetta. Ja sama puhe hallitsee yhtä lailla vaikkapa lehtien kirjailijahaastatteluissa tai Ylen Aamun kirjassa, jossa juttu tuntuu aina pyörivän siinä, millaisia hahmoja kirjassa on ja mitä heille tapahtuu ja miten se kaikki sitten kuvaa ”meidän aikaamme” tai mitä liekään.

    ”Liität jostain syystä nimenomaan vahvan narratiivisuuden ja psykologisen samastumisreaktion toisiinsa – mutta ainakaan minä en kykene näkemään niiden välillä niin yksioikoista yhteyttä.”

    Liitänkö? En tietääkseni. Narratiivisuus ja henkilökuvaus ovat nähdäkseni vain kertomakirjallisuuden kaksi peruspilaria. Siinä kaikki.

    Lukijat lukevat kirjoja niin kuin lukevat, ja toivoisin että mahdollisimman monella tavalla.

    Itse olen hyvin rajoittunut lukija, kun en yleensä jaksa painaa mieleeni henkilöhahmoja, ne tahtovat aina sekoittua keskenään ja unohtua enkä ole kauheasti kiinnostunut siitä, mitä heille tapahtuu. En halua tarinaa, vain ajatukset, en luonteita, vain äänet. No, vähän liian jyrkästi sanottu, mutta blogissa pitää tiivistää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *