Varjojen raportti

Syksyllä ilmestyvän romaanin viimeistely jatkuu edelleen. Päivitykset tähän blogiin ovat siis olleet kortilla.

Oma kirjoittaminen (tai pitäisikö tässä työvaiheessa puhua pikemminkin tekstin hiomisesta) saa uutta potkua, kun tulee lukeneeksi ohessa hyviä toisten tekemiä kirjoja. Sellainen on Philippe Claudelin vastikään suomeksi ilmestynyt Varjojen raportti. Se yllätti minut vahvalla kerronnallaan. Kirjallisesti se on niin briljantti, ettei haitannut yhtään vaikka siinä esiin nousevat teemat (toiseuden pelko, yhteisöllisen väkivallan anatomia jne.) eivät pystyneet tarjoamaan varsinaisia uusia oivalluksia.

Tunnistaminen on eräs romaanikirjallisuuden traditionaalisista lukunautinnon herättäjistä. Kun kirjailija onnistuu kuvaamaan miljööt, maut ja tuoksut tavalla, josta lukija tunnistaa omat kokemuksensa syntyy väkevä kokemus tekstin todenkaltaisuudesta. Se imaisee mukaansa, saa lukijan elämään sanat ja lauseet omakohtaisesti. Syntyy aitoa, välitöntä lukemisen lumoa. Intellektuaalisesti suuntautuneet kirjallisuusihmiset toisinaan vähättelevät tällaista tekstin vietäväksi tempautumista, mutta mielestäni ei pidä vähätellä.

Varjojen raportti käsittelee asioita, jotka tunnemme jos emme omakohtaisesti niin viime vuosisadan synkästä historiasta: vankileirejä, sotaa, organisoitua vainoa ja väkivaltaa, mutta kehystää ne aivan uudella tavalla. Claudel ei kirjoita Saksasta, juutalaisista ja Auschwitzista vaan luo oman hiukan sadunkaltaisen todellisuutensa, joka monilta piirteiltään muistuttaa omaa maailmaamme, sen historiaa.

Tämän kaltainen etäännytys toimii Varjojen raportissa loistavasti. Jos Claudel olisi sijoittanut romaaninsa 1900-luvun Eurooppaan ja kuvannut todellisia paikkoja ja tapahtumia niiden oikeilla nimillä, lukukokemus olisi varmaankin liudentunut, koska taustalla olisivat alkaneet häiritsevästi kummitella kaikki holokaustkirjat ja -elokuvat.
Etäänytyksen ja tunnistamisen vuoropelillä Varjojen raportti onnistuu välttämään nämä sudenkuopat. En tiedä, ovatko ratkaisut olleet Claudelilta tietoisia, vaistonvaraisia vai niiden sekoitusta, mutta lopputuloksena on romaani, joka on kerronnallisesti yksi vaikuttavimmista viime aikoina lukemistani.
Kommentit (8)
  1. “Kun kirjailija onnistuu kuvaamaan miljööt, maut ja tuoksut tavalla, josta lukija tunnistaa omat kokemuksensa syntyy väkevä kokemus tekstin todenkaltaisuudesta.” Teki mieli vinoilla siitä, miten yleensä olet suhtautunut kritiikeissä tyypillisiin todenkaltaisuusarviointeihin. Ok tiedän, et ole kritisoinut todenkaltaisuutta sinänsä vaan sitä että kaiken proosan pitäisi olla todenkaltaista.

  2. Tommi Melender
    18.6.2009, 12:05

    Hyvä, että jätit vinoilut, koska en ole ikinä kieltänyt, etteikö todenkaltaisuuden vaikutelman luominen olisi romaanitradition yksi kantavimpia piirteitä.

    Mutta se on vain yksi piirre eikä nykyproosan kysymyksenasetteluissa tuskin edes keskeisimpiä. Ongelmallisena pidän lukutapaa, joka arvottaa romaaneja yksinomaan sen mukaan, kuinka vahvan toden illuusion se synnyttää. Kommenttisi perusteella olet toki ymmärtänyt, mitä ajan takaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *