Välipäivien kirjallinen löytö

Joululomien lukusuunnitelmani menivät uusiksi, kun lähdin välipäiviksi Pohjanmaalle ja unohdin ottaa Vankileirien saariston mukaan.

Onneksi iPadilläni on korkkaamattomia sähkökirjoja. Päätin lukea Jenny Offillin tänä syksynä ilmestyneen Dept. of Speculationin. Olin ostanut sen suosittelijoiden yllyttämänä. En pettynyt, en ollenkaan. Taisin jopa vähän innostua.
Offillin kirja on romaani, tavallaan. Ainakin se luokitellaan romaaniksi, mikä epäilemättä edesauttaa sen menekkiä. Muodoltaan ja sommittelultaan Dept. of Speculation muistuttaa jonkin verran Pirkko Saision uusinta kirjaa Signaalia, jota Saisio luonnehti ”mihinkään kirjallisuudenlajiin kuulumattomaksi harhailuksi.” Luvut muodostuvat lyhyistä tai todella lyhyistä toisiinsa kytkeytyvistä tekstikatkelmista.
Tekstikatkelmat sisältävät välähdyksiä arkisesta elämästä, anekdootteja taiteen ja kirjallisuuden maailmasta, lentäviä lauseita ja vaeltavia viisauksia, parodisia selfhelp-opinkappaleita ja syvähenkistä itsetutkiskelua.
Tarinallisuutta tekstiin tuo päähenkilön eli kertojaminän (”Vaimon”) ja hänen puolisonsa (”Aviomiehen”) ryppyjä saava rakkaus. Muutoin hyvän & kunnollisen ”Aviomiehen” uskottomuus saa ”Vaimon” turvautumaan erilaisiin terapiadiskursseihin, joita hän myös terävästi satirisoi ja ironisoi, Offillilla on taito kirjoittaa syvästi henkilökohtaisista asioista samaan aikaan persoonallisesti ja yleispätevästi. 
Aviokriisi, kuten muutkaan kirjan tapahtumat, eivät hahmotu eheinä tarinankaarina, vaan piirtyvät esiin inhimillisen arkihälyn keskeltä. Offill kertoo asiat useimmiten jonkin yksittäisen huomion kautta. Esimerkiksi kun perheen tytär hyppää keinusta ja hänen kätensä murtuvat, sairaalareissua ei kuvata perinteiseen romaanityyliin, vaan äärimmäisen tiivistyksen avulla: kertojaminä muistelee, kuinka itkuinen tytär sanoo, että hänen kaverinsa ”lupasi”, ettei keinusta hypätessä tapahdu mitään. ”Hän lupasi, hän lupasi”. 
Offillin tapa katsoa ja hahmottaa maailmaa tuo välillä mieleen Lydia Davisin lyhytproosan, jota olen blogissani useammankin kerran ihastellut. Hänellä on samanlaista silmää arkisten asioiden outoudelle. Toisaalta Offillin kertojaminässä viehättää hänen tapansa puhua välillä alastatuksesta, omaa haurauttaan tutkiskellen. Se ei tunnu retorisesti viekkaalta sympatiapisteiden keruulta, vaan aidosti koetulta hämmennykseltä maailman painon alla. Kertojaminä toivoo välillä olevansa ”art monster” voidakseen omistautua kirjoittamiselleen, mutta tämän tästä havahtuu karuun todellisuuteen.
A few nights later, I secretly hope that I might be a genius. Why else can no amount of sleeping pills fell my brain? But in the morning my daughter asks me what a cloud is and I cannot say.

Kertojaminän elämänvaiheet muistuttavat Offillin omia elämänvaiheita. Offillhan julkaisi kiitetyn esikoisromaaninsa Last Things vuonna 2000. Toisen romaanin (eli tämän Dept. of Speculationin) julkaisemiseen ehti vierähtää 14 vuotta, vaikka Offill toki siinä välissä kunnostautui lastenkirjailijana. Kertojaminä potee toisen romaanin kriisiä ja ahdistuu, kun vanhat tuttavat kyselevät, onko se jo valmis.
Lukiessani Dept. of Speculationia ajattelin, että tämä ahdistusta herättävä toinen romaani on eräänlainen haamuteksti. Siitä vapautuakseen Offillin on ollut pakko lyödä perinteinen romaanimuoto rikki ja sommitella palasista jotain uudenlaista. Ei ihme, että Dept. of Speculation on yhtä paljon antiromaani kuin romaani.
Se voidaan toki myös nähdä ”novel from life” -lajityypin edustajana. Tämä lajityyppihän on viime vuosina noussut näkyvästi esiin, kun eräät prosaistit ovat alkaneet kokea kertomakirjallisuuden vakiintuneet konventiot aikansa eläneinä ja rajoittavina, heistä tunnetuin ja suosituin on Karl Ove Knausgård.
Offillin tavassa kirjoittaa itsensä ulos perinteisestä romaanimuodosta ei ole mielestäni mitään uhmakkaan kapinallista. En luonnehtisi Dept. of Speculationia kokeelliseksi kirjallisuudeksi tai avantgardeksi. Ei siinä ole mitään sellaista, mitä ei olisi tehty kirjallisuudessa jo monet kerrat aiemminkin, enkä usko Offillin tavoitelleenkaan uudistajaheeroksen manttelia, todennäköisesti hän vain on etsinyt itselleen luontevaa tapaa kirjoittaa mielessään olevat asiat ja onnistunut löytämään sellaisen. Mitään tärkeilevää ei Offillin proosassa ole.
Dept. of Speculationia voisi luonnehtia mietelemäproosan muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Juuri minulle sopivaa kirjallisuutta.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Tämä on ehkä taas näitä mun offtopic-höpinöitä mutta tuli mieleen, että ajatelkaas että oli aika jolloin Vankileirien saariston lukeminen oli iso poliittinen statement Suomessakin,
    vasemmistolaiset eivät koskeneet suomennokseen pitkällä tikullakaan ja kirjan lukeneita leimattiin reippaasti oikeistolaisiksi, työväen vihollisiksi jne.
    Nyt kirja taitaa olla enää oksaskan kustannuspoliittinen ? veto, jolla hän käy omaa verbaalista pistosotaansa Venäjää vastaan.

    Itse olen Soltsea seurannut jonkun verran ja yllätys (positiivinen) oli että hän orientoitui myöhempinä vuosinaan voimakkaasti konservatiivisuuteen eikä hänestä kirjallisen vapaustaistelijan/totuuden kertojan asemastaan huolimatta tullutkaan läntisten liberaalien kirjallista isähahmoa, mitä roolia kovasti kyllä tuputettiin.
    AS turvasi vapaus-ideologian sijasta uskontoon, nationalismiin, ihan perusmyytistöön, sittenkin. Mitä kirjallista arvoa hänen töillään sitten oli, en ole päässyt siitä selvyyteen, raskasta luettavaa kuitenkin kuten venäläisten kanssa useinkin on.

    t. jope

  2. 2

    sanoo

    Solzenitsyn oli eräänlainen kylmän sodan pelinappula. Länsi käytti häntä hyväkseen, mutta maanpaossa hän ei tainnut koskaan läntiseen elämänmenoon mieltyä.

    Maanpako ei välttämättä ollut mieluinen. Kun Solzenitsynille myönnettiin Nobel, hän ei uskaltanut lähteä sitä hakemaan, koska pelkäsi ettei enää pääse takaisin Neuvostoliittoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *