Sepitettä kaihtava romaani Prahan teurastajan murhasta

Binet hhhh

Jeesus Nasaretilaisella oli mietiskellessä tapana kohottaa hiukan kulmakarvojaan.

Jokainen faktapohjaisen elämäkerran kirjoittaja haaveilee joskus tuollaisen lauseen kirjoittamisesta. Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja täyttää teoksensa tuollaisilla lauseilla.

Luemme fiktiivistä proosaa, jotta meille valehdeltaisiin. Jokainen romaani on valhe, mutta historiallinen, ”tositapahtumiin” perustuva romaani valheista suurin. Jotta hyväksyisimme niin suuren valheen, pienten yksityiskohtien on pidettävä paikkansa.

Kun lukija huomaa historiallisessa romaanissa faktavirheitä tai anakronismeja, hän pahoittaa mielensä. Jos moisia mielipahan aiheita on kirjassa paljon, lukukokemus on pilalla. Eihän tämä menekään ”tositapahtumien” mukaisesti! Ei ole uskottavaa!

Faktavirheet ja anakronismit muistuttavat lukijaa siitä, että hänelle valehdellaan. Vaikka hän tietää kirjaan tarttuessaan, että se on ”vain” fiktiota, hän ei halua tulla karvaalla tavalla muistutetuksi siitä, että uppoutuu maailmaan, joka on sepitteestä kyhätty.

Esisopimus kirjailijan ja lukijan välillä edellyttää uskottavan todellisuusilluusion luomista.

Useimmat lukijat eivät kuitenkaan pahoita mieltään, jos historiallisessa romaanissa Jeesus Nasaretilaisen kerrotaan mietiskellessään kohottaneen kulmakarvojaan. Päinvastoin. Tällaiset kuvailevat detaljit tekevät todellisuuspohjaisista henkilöhahmoista psykologisesti uskottavia, aidontuntuisia. Lukija samastuu heihin, välittää heistä kuin rakkaista ystävistään siitä huolimatta, että elävöittävät yksityiskohdat ovat suurelta osin kirjailijan mielikuvituksen tulosta.

 

***

 

Laurent Binet’n vastikään suomeksi ilmestynyt HHhH (suomentanut Taina Helkamo) on siitä eriskummallinen historiallinen romaani että se kieltäytyy luomasta todellisuusilluusiota puhuttelevilla mutta keksityillä detaljeilla. HHhH käsittelee Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin salamurhaa. Aiheesta on aiemminkin kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja ne vilisevät faktavirheitä, kuten Binet huolellisesti osoittaa.

Binet vertaa historiallisten romaanien tekijöitä korruptoituneisiin rikostutkijoihin, jotka väärentävät todistusaineistoa. Heille on tärkeämpää rakentaa vetävä tarina kuin tehdä oikeutta ”tositapahtumille”.

HHhH:ssa Binet leikkii välillä perinteistä kertojaa ja laittaa kirjan hahmot käymään kuvitteellisia dialogeja, mutta huomauttaa heti perään, että emmehän me mitenkään voi tietää mitä itse kukin sanoi.

”Olen aina vihannut realistisia juoniromaaneja”, Binet tunnustaa. Hän haluaa juuria tekstistään irti kaiken sellaisen, millä ei ole vankkaa todellisuuspohjaa ja mitä ei ole voitu luotettavasti dokumentoida. Kirjan edetessä kohti loppuaan Binet päätyy epäilemään sellaisiakin asioita, joita piti aikaisemmin päivänselvinä, esimerkiksi Heydrichin virka-auton väriä. Oliko se sittenkään musta? Mitä jos se olikin vihreä?

Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista lähtökohdista synny ”koherenttia” kaunokirjallista kerrontaa. Eikä ole tarkoituskaan.

Binet venyttää todenmukaisuuden vaatimuksen niin äärimmäisiin mittoihin että lopulta koko historiallisen romaanin käsite alkaa näyttää  absurdilta. Jos emme hyväksy pieniä valheita (faktavirheitä tai anakronismeja), miten voisimme hyväksyä myöskään suurta valhetta (”tositapahtumien” ympärille rakentuvaa, kirjallisin tehokeinoin ryyditettyä juonta).

 

***

 

Sinänsä Binet’n ajatukset eivät ole mullistavia, maailma on täynnä rakennetun luonteensa avoimesti näyttäviä kaunokirjallisia tekstejä. Hänen ansionsa ovat siinä, että hän saa esille nostamansa kysymykset tuntumaan paitsi kiintoisilta myös koskettavilta, jopa sydämeenkäyviltä.

HHhH:ta varten Binet kahlasi läpi suunnilleen kaiken aineiston mitä Heydrichista, salamurhasta ja salamurhan tehneestä tshekkiläis-slovakialaisesta kaksikosta on saatavilla. Hänen maaninen suhteensa faktoihin vaikuttaa niin viiltävästi koetulta että se herättää lukijassa väistämättäkin myötätuntoa ja myötäelämisen halua, romaanin kirjoittajaan alkaa samastua kuin kirjan henkilöhahmoon.

HHhH on pikemminkin prosessuaalinen ja ennakoimattomasti täydentyvä teksti kuin tarkkarajainen teos. Se ei ole pelkästään kirja Heydrichistä ja hänen salamurhastaan vaan yhtä paljon ellei enemmänkin kirja Heydrichistä ja hänen salamurhastaan kirjoittamisesta.

Välillä HHhH:ta lukee kuin tutkijan muistikirjaa, mikä on virkistävä kokemus minun kaltaiselleni lukijalle, jota kiinnostavat ei-teosmaiset tekstit, kuten muistiinpanot, kirjeet, päiväkirjamerkinnät, fragmentit.

Se, että Binet saa tällaisella lähestymistavalla aikaiseksi ahmimalla luettavan romaanin, kertoo, kuinka taitava, kekseliäs ja eläytymiskykyinen kirjailija hän on. Toisin sanoen hän osaa suvereenisti käyttää prosaistin työkaluja, mutta ei halua tehdä niillä samanlaisia juttuja kuin perinteisemmät kaunokirjailijat.

Kirjan nimi on lyhenne saksan kielen sanoista ”Himmlers Hirn heißt Heydrich”. Prahan teurastajaa Heydrichiä todellakin pidettiin Himmlerin “aivoina”.

 

PS:

Kirjoitin HHhH:sta ensimmäisen kerran  kesäkuussa 2012 luettuani romaanin englanninkielisenä käännöksenä.

Kommentit (6)
  1. Omakin kirjamaku on kääntynyt vähitellen fiktiivisistä proosamaailmoista myös teksteihin, joissa tullaan lähelle (kaiketi samalla melkein yhtä fiktiivistä) kuvausta siitä, mitä tekijä on kokenut, ajattelee, näkee, yrittää sanoa jossakin mielessä
    i t s e. Eikä kysymys tarvitse olla mistään maailmaa syleilevistä ajatuksista. Elämän pienuus, arjen ongelmat ja sielun ahtaus ovat riittäviä aiheita aina.
    Hyvin tehdyt päiväkirjat ovat usein parasta luettavaa eikä silloin tarvitse jaksaa kokea jutun välittäjiksi hahmoja tai ympäristökuvausta tms. Ja tietenkin, samalla suorat tekstit ovat hyvin valikoituja, konstruoituja jne. eli kaunokirjallisuudesta hyvin käyviä, ei kukaan ole niin tyhmä että pitäisi niitä minään todellisuutta kartoittavina raportteina.
    Olen yrittänyt tavata sieltä täältä Lars Forsselin mammuttimaista päiväkirjaa. Ja onhan näitä ollut meilläkin, Tikkanen, Saarikoski, paasilinnoista erno, Linkola, nuo tulevat ensin mieleen. Tunnustuksellisen rohkea essee ajaa saman asian. Jotenkin sitä kuitenkin odottaa, että jos tekijä käyttää aineistonaan itseään niin suoruutta ja rohkeutta tulee olla tyyliin kissa pöydälle. Raamatun kirjathan ovat muuten myös tuota tyylijajia. Ympäristön, ajan – ja henkilöiden kuvaukset jäävät turhina vähemmälle kun mennään suoraan asiaan esim. Paavalin kirjeissä. Ja Strindberg, sehän teki noita paljon. Se ei, luulen, jaksanut lavastaa kaikista ajatukistaan näytelmiä ja romaaneja. Mieluummin puolustuspuhe, joka jättää epäselväksi mitä tämä oikein on. Jne.
    Jos olisi tuon ei-kenenkään maalla sijaitsevan ideaalin kaunokirjallisen vähemmän fiktiivisen teoksen pohja muotoiltava, niin mulle se olisi nykyajassa eräänlainen esseen, päiväkirjan, kirjeiden, avainromaanin ja fragmentaarisuuden hybridi tekijään Michel Houellebecq. Aloituslause voisi vaikkapa olla ” Je suis Michel H.” Olisin myyty.
    (Tulikin heti mieleen toinen favoriitti vastaavan teoksen kirjoittajaksi. ” My name is Cormac McCarthy.” Eeppistä – ja ilman tarinan fasadia. Olisi upeaa saada lukea mitä s e ajattelee ja tekee, itse. Ja silti se olisi kaunokirjallisuuden juhlaa, luulen. Miksei ne ei enää tee noita vaikka ahnaita lukijoita olisi! Tiedän: kirjakaupat ja Amazon haluavat sen paketin romaanina. Sääli. )

    1. tommimelender
      18.8.2015, 22:35

      Olin eilen kirjailijakollegan romaanin julkkareissa. Siellä tulivat puheeksi tämän kesän parhaat lukukokemukset. Huomasin, että minun oli vaikea keksiä kaunopuolelta mitään erityisesti mieleen jäänyttä. Paras romaani oli varmaankin Jéromé Ferrarin The Sermon on the Fall of Rome. Mieluisimmat kuluneen kesän lukemiseni edustavat ei-teosmuotoista kaunoa: Goncourtin veljesten päiväkirjat, Gombrowiczin päiväkirjat (joihin alati palaan), Camus’n muistikirjat ja Volter Kilven kirjeet. Reality hunger tahtoo nousta minulla fiktion ylitse.

      Varsinkin Goncourtin veljesten päiväkirja on ehtymätön ilon lähde. Paitsi että siinä ovat läsnä tärkeimmät henkilökohtaisen & tunnustuksellisen proosan elementit (suoruus, uskallus, haavoittuvaisuus jne.), se on myös mahtavaa kulttuurihistoriallista dokumentaatiota ja ajankuvaa 1800-luvun Pariisin taidepiireistä. Liikuttavaa lukea, kuinka Flaubertin ja Zolan kaltaisten kirjallisten suuruksien päivittäiset keskustelunaiheet kiertyivät erilaisten ruumiinvaivojen, ulostusongelmien ja erektiohäiriöiden ympärille. Lisäksi he tietysti olivat loputtoman kitkeriä havaitessaan kollegojensa saavan mainetta ja menestystä “ansaitsemattomasti”.

    2. …mainittu Lars Forsselin p-kirja on tietenkin siis Lars Norenin päiväkirja (tälläistä se on kun tulette miehen ikään, muistissa ei enää pysy mikään)…

      Minne täältä blogista on muuten kommentointi kadonnut, vain muutama hörhö jäljellä? Luin aiemmin kommentteja siinä kuin itse blogiakin ihan vihjeiden saanti mielessä. Onko jossakin muka menossa vielä parempi keskustelu kirjallisuudesta kuin täällä, hah? Joko Tommi on viheliäisen fransmannin uusin luettu?

      1. tommimelender
        24.8.2015, 16:08

        Houellebecqin uusin on ns. työn alla. Olen tekemässä siitä arviota Parnassoon, joten vähän mennään työaikataulujen mukaisesti tässä.

  2. Pitääpä yrityää lukea tuo salamurha. Minua siinä kiinnostaa romaanin lajityypin tuleminen osaksi tekstuurin olemusta. Siis että tekijä on valinnut kirjoittaa romaanin eikä dokumenttia on osa sitä mitä hän vastustaa. “Ateisti” joka yrittää kieltää fooruminsa annetut ja lausumattomat ehdot sisällön voimalla! Mahdollisimman tosi teksti epätoden foorumilla! Leikkauspisteessä jokin huojuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *