Uusi Hotakainen

Olen aina pitänyt Kari Hotakaisesta. Omassa kaanonissani Klassikko kuuluu parhaisiin suomalaisiin 1990-luvun romaaneihin jaJuoksuhaudantie parhaisiin 2000-luvun romaaneihin.
Monet sellaiset asiat, jotka saattavat ärsyttää minua muiden kirjailijoiden tekeminä, eivät ärsytä lainkaan Hotakaisen tekemänä. Esimerkiksi lyhyt, terävä täsmälause, jossa yhdistyvät aforistisuus, humoristisuus ja suomalainen kansanluonne (maskuliinisesti tulkittuna). Hotakainen osaa lauseen tasolla tasapainottaa aforistisuutta ironisuudella, humoristisuutta traagisuudella ja maskuliinisuutta ilkikurisuudella.
Antti Majander puhui joskus kotimaisista miesprosaisteista muodostuvasta ”hauskan koulukunnasta” (taisi siihen kuulua jokunen nainenkin). Miksi Hotakainen on tämän sekalaisen porukan ykkönen? Lyhyesti sanottuna siksi että hän on samaan aikaan sekä hauskin että synkin. Se, joka lukee Hotakaista humoristina, menettää hänestä puolet, ja enemmänkin. Kun vähän raaputtaa hänen ihmiskuvaansa, huomaa, että sieltä paljastuu paljon tummaa, jopa sysimustaa. Olisiko liioittelua nimittää häntä depressiiviseksi humoristiksi? Ehkä, mutta ei kovin suurta liioittelua.
Hotakaisen uusin romaani Luonnon laki päättää hänen suomalaisen yhteiskunnan murroksia tarkastelevan trilogiansa, jonka aiemmat osat ovat Ihmisen osa ja Jumalan sana. Ulkokirjallista värinää uutukaiseen tuo tietoisuus siitä, että Hotakainen oli puolitoista vuotta sitten pahassa auto-onnettomuudessa. Helsingin Sanomien kuukausiliitteen jutussa puhutaankin uudesta Kari Hotakaisesta ja kirjoitetaan leikkimielistä nekrologia vanhalle.
Onko Luonnon lakileimallisesti erilainen kuin tekijänsä aiemmat romaanit?
En sanoisi niin. Siitä löytää tutun lauseen, tutun rytmin, tutun huumorin, tutun totisuuden ja tutun sensibiliteetin. Myös sen henkilögalleria koostuu perin juurin hotakaismaisista arkkityypeistä. Päähenkilö on auto-onnettomuudessa ihmisromuksi ruhjoutunut maalämpöyrittäjä Rautala. Muita tärkeitä hahmoja ovat Rautalan raskaana oleva tytär, Rautalan iäkkäät vanhemmat ja sairaanhoitaja Laura. Vähä kerrallaan auki punoutuvat sivujuonet kuljettavat Rautalan tarinaan sierraleonelaisen pakolaismiehen ja raimosailasmaisen Leikkaajan, jonka tehtävänä on laittaa valtiontalous kovalla säästökuurilla tasapainoon.
Rautalan perhe on tavallaan Suomi pienoiskoossa. Hänen vanhempansa Väinö ja Kerttu edustavat maatalousyhteiskunnassa varttunutta sotasukupolvea. Rautala itse on teollisuusyhteiskunnan kasvatti, joka keski-ikäistyessään joutuu kohtaamaan maailman muuttumisen. Rautalan tytär Mira olennoi jälkiteollisen yhteiskunnan idealistisia, urbaaneja ja arvoliberaaleja nuoria aikuisia.  Luonnon laissahenkilöhahmojen väliset jännitteet kumpuavat sukupolvikokemusten erilaisuudesta. Rautalan on opportunistisena yrittäjänä kovin vaikea ymmärtää tyttärensä vouhotuksia, jotka tiivistyvät suvaitsevaisuusteemoilla ratsastavaan vihreiden presidentinvaalikampanjaan. ”Te vihreät teitte perussuomalaisten vaalivoitosta aika omalaatuiset johtopäätökset ja otitte kaiken vahingonilon irti muutamien persujen rasistisista lausunnoista. Mutta sen vaalivoiton takana ei ollut neekeri, vaan pimeä teollisuushalli”, Rautala väittää tyttärelleen. Rautalan Väinö-isä taas on juureva ja huvittavasti höppänä vanhus, jolta irtoaa käytännönläheisiä kansanviisauksia. Hän on henkistä sukua Juoksuhaudantien sotaveteraanille ja muille Hotakaisen kirjoissa esiintyville ”vanhuspuheen” kautta karakterisoitaville henkilöhahmoille.
Väinön sukupolvella on ollut elämässään vain velvollisuuksia, Rautalan sukupolvi on temppuillut vapauden ja velvollisuuksien ristiaallokossa, Miran sukupolvi taas on kasvanut vapauteen, mutta ei oikein tiedä mitä sillä tekisi, joten päätyy paradoksaalisesti haikailemaan sääntöjä, normeja ja kieltoja, jotka varmistaisivat että maailmassa hyvä voittaa pahan.
Eräänlaisena kokoavana ydinjaksona Luonnon laissa on suurista julkisten menojen leikkauksista päättäneen hallituksen tiedotustilaisuus. Siinä Hotakainen onnistuu luovalla ja kekseliäällä tekstivyörytyksellä nivomaan eri sukupolvien tunnot, pelot ja toiveet yhteen ministereiden kliinisen managerialistisen postpoliittisen puheen kanssa. Jos Luonnon laista haluaa jonkinlaista yleistä sanomaa etsiä (enkä väitä että niin pitäisi tehdä), niin se kirkastunee ajatuksessa, että olemme kaikki samassa veneessä, niin vanhat, keski-ikäiset kuin nuoret – hyvinvointivaltion pelastaminen edellyttää omien erityisintressien syrjään työntämistä, ylisukupolvista vuoropuhelua. Tätä sanomaa voimistavat kirjan viimeiset sivut, joissa isä, tytär ja isovanhemmat kokoontuvat yhdessä syntymän ihmeen äärelle.
Hotakainen ei ole rakentanut Luonnon lakia näkökulmatekniikalla, toisin kuin monet aikaisemmat romaaninsa.  Hän käyttää liikkuvaa kertojaa, joka kulkee henkilöhahmosta toiseen, niin että kolmannessa persoonassa kulkeva kerronta vaihtuu lennosta sisäiseksi monologiksi tai tajunnanvirraksi. Miten nimittää tällaista tekniikkaa? Se on kai jonkinlainen sovellus style indirect librestä? Oli miten oli, parhaimmillaan nämä kieputukset toimivat erinomaisesti.
Silmiinpistävää Luonnon laissa on myös, että se sisältää paljon arkitodellisuuden rajat ylittäviä tasoja, uniin, houreisiin ja kuvitelmiin perustuvia tekstijaksoja. Onko Hotakaisessa maagisen realistin vikaa? Ilmiselvin selitys toki on lääkitys. Rautalaan on sairaalassa pumpattu suuret määrät mömmöjä, jotka niin sanotusti laajentavat hänen tajuntaansa.
Kuinka arvottaa Luonnon lakia? Sanoisin, että trilogian muihin osiin verrattuna se on vahvempi kuin Jumalan sana, mutta ei niin vahva kuin Ihmisen osa.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Tämä menee nyt ohi itse kirjasta, mutta Hotakaisen medianäkyvyys parin viime päivän aikana on ollut huimaava: HS ( arvostelu ja iso juttu kuukausiliitteessä), samoin isot jutut IS ja IL, ja oliko vielä TV:kin…? Aivan Kimi Räikkös-uutisoinnin tasoa.
    Tuon kirjallisen turboboostin Hotakainen varmasti tekemisillään ansaitseekin, mutta meiltä kirjallisuuden aseman valittajilta helposti unohtuu, että kirjallisuus saa edelleen isoa julkisuutta eikä ole vielä ainakaan muutamien kotimaisten tekijöiden (Kari, Tervo, Oksanen, Kyrö) osalta marginaalissa. Tietenkin on todella harmi, että homma keskittyy noin harvoille nimille. Kerran kirjoitin jossakin idioottimaisesti että nämä ”kirjakaupantäti-suosittelee-hyvää-kotimaista -isänpäivä/äitienpäivä -kirjailijat vievät keskiluokan kirjaharrastajia kuin pässiä narussa”, mutta ovathan nuo kaikki sentään kirjallisuutta eivätkä ihan avointa viihdettä. Itse vaan kaipaan niin h-tin paljon Suomeen jotakin sellaista kirjakohinaa
    ( joka on laadultaan sekä poliittista että taiteellista) mikä esim. Ranskassa pyöri aikoinaan Michel Houellebecqin ympärillä. Mutta ilman älyllistä vaaramomenttia täällä meillä kirjoja tunnutaan tekevän (kärjistys, yleistys, I know, sorry). Monen kotoperäisen kirjan jättämä jälkimaku on kuin Suomen Kuivalehden pääkirjoitus: viisasta ja varmaa ajattelua. Ote on isällinen ja hötkyilemätön. Sellaisina olen Hotakaisetkin kokenut, vaikka juuri sitä mustaa naurua on saanut nauraa kunnolla Hotan sivuilta. Se riittää minulle yhden miehen hyväksi työksi
    kyllä.

    jope

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Luin nyt itsekin tuon kirjan. Koskettava oli. Jos nyt tuollaista sanaa voi käyttää, ja miksei voisi. Koskettavampi kuin Iisakin kirkko mistä paljon pidin samoista syistä. Mikä sarja itse asiassa: Ihminen-Jumala-Luonto! Osa-Sana-Laki!

    Vaikka en ole nasevalauseisen proosa-aforistiikan ystävä minäkään, täytyy sanoa että mestarihan Hotakainen on. Iso kirjailija joka kirjoittaa todellisista asioista.

    Itse taidana asettaa kirjoille ylisuuria odotuksia ( mm. edeltävä kommenttini..)mutta kyllä minä kiitän ja kumarran Hotakaisen edessä, vilpittömästi.

    jope

  3. 3

    sanoo

    Ylisuurista odotuksista: tosiasiahan on, että todella hyviä kirjoja tulee vastaan äärimmäisen harvoin.

    Varsinkin jos lukee voittopuolisesti uutuuskirjoja, joista se paras kymmenesosakin on lähtökohtaisesti vain ihan hyvää laatutavaraa.

    Vanhempien kirjojen joukosta löytää helpommin niitä merkittäviä tai poikkeuksellisia, koska otoksena on koko kirjallisuushistoria eikä yksi ainoa kirjasyksy.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Totta. Vanhaa kannattaa, pitää lukea. Heti Hotan jälkeen aloitin ainakin kolmannen kerran McCarthyn Tien (jota jokamiehen becketiksikin on sanottu) ja putosin heti polvilleni. Viidennen, kuudennen sivun jälkeen en raaskinut enää lukea. Haluan kirjalta kaiken. Edellisellä kerralla sain siltä kaiken esteettisen lisäksi välttämättömän valon välähdyksen vaikka pimeämpää( sananmukaisestikaan) kirjaa on vaikea kuvitella. Reippaasti vanhemmista luin jonkin aikaa sitten taas uudestaan Strindbergin Mustat liput. Oli parempi kuin syksyn kirjasato. Mutta tunnustan: sinun flaubertejasi en ole lukenut kuin sen missä on ne kaksi moniulotteista ukkoa. Vanhemmista kirjoista olen samaa mieltä. Siellä on tuhansia helmiä. Niitä voisi lukea lopun elämän. No, miksen niin tekisi? Niitä ei enää kirjoiteta uusiksi. Oikeastaan mahtavaa että kirjallisuuden kulta-aika on (ehkä) jo ohi.

    jope

  5. 5

    juha saari sanoo

    Tien kohdalla tuo ilmaisuni ’jokamiehen beckett’ oli pelkästään postiiviseksi tarkoitettu. Tässä haluan olla jokamies! Tie on eräänlainen ”beckettiläisen kokonaan horisonttiin katoavan maiseman” palauttaminen ymmärryksen piiriin. Maailmaan sopimattoman kielen julman kaunis esitys. Joo. Kyllä ne muutamat sivut kun äiti päättää kuolla ja jättää isän ja pojan kulkemaan, ovat ehkä hienoimpia hetkiä, mitä mieleeni nyt äkkiä tulee nykykirjallisuudesta. Ne yhtäältä kylmäävät ja toisaalta saavat vedet silmiin joka kerta. Ja luovat hetken, jossa maailma on musertavasti jotain muutakin kuin kieltä. Olen kirjoittanut Tiestä enemmänkin ja jos jope googletat nimellä ’maailmaan sopimaton kieli’ se on siellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *