Uudistusvimmainen runous?

“Yhteiskunnan yleinen uudistusvimma koskee myös runoutta.”

Näin kirjoittaa Jukka Koskelainen tänään Hesarissa runoarvostelussaan. Onko suomalaisessa runoudessa uudistusvimmaa?

Kritiikkejä lukiessa kieltämättä voi törmätä sellaisiin huomioihin kuin että “runoilija NN:n kokoelma ei anna paljonkaan sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita poetiikkojen rajoja koettelevista uusista muotokokeiluista.” Ajan hengen mukaista on myös purkaa “modernismin tradition mukaista ylikorostunutta kuvallisuutta” tai hakea kriittistä etäisyyttä “romantisoituun lyyriseen minään”.

Mutta onko tämän kaltaisista lähtökohdista ammentava runous ja runouskritiikki jotenkin leimallisesti uutta tai jopa uudistusvimmaista?

Useimmiten kirjallisuudessa uusi on pikemminkin näennäisuutta. Niinpä monille suomalaisen nykylyriikan ilmiöille löytyy vastineita 60-lukulaisista runouskokeiluista tai vielä paljon 60-lukulaisuutta vanhemmasta mannermaisesta lyriikasta.

Ohjelmapuheenvuoroissa “uuteen runouteen” liitetään usein jonkinlainen haastajan tai kuvien kaatajan leima. Kuitenkin Suomessa on kirjoitettu viime vuosina sen verran runsaasti modernismin lähtökohdille kriittistä ja kielellisen ilmaisun ongelmiin vihkiytynyttä lyriikkaa, että sellainen edustaa ainakin nuoremman runoilijapolven keskuudessa jo pikemminkin valtavirtaa kuin kumouksellisuutta. Voisi jopa provosoivasti kysyä, onko lyriikkaamme syntynyt tai syntymässä yhtä vahva normatiivinen ideaali kuin anhavalaisuus aikanaan?

Itselleni kysymys runouden uutuudesta on yhdentekevä. Hyvät ja mielenkiintoiset runoilijat nousevat aina esiin massan keskeltä, olivatpa heidän runousopilliset lähtökohtansa minkälaiset tahansa. Heidän tekstejään on aina yhtä innostavaa lukea.

Kaiken hyvän runouden taustalla vaikuttaa lyriikan pitkä traditio, tavalla tai toisella. Siten myös uusi runous on tradition läpi kirjoittamista, sen juonteita eri tavalla korostaen, sekoittaen ja yhdistellen.

Uutuuden argumentilla pelaavat ne, jotka haluavat myydä jotakin. Heihin kannattaa suhtautua varauksellisesti.

Kommentit (5)
  1. Minulle ei tule Hesaria. Mistä kirjoista Koskelainen kritiikissään kirjoittaa?

    Uudistushaluun runoudessa: en usko, että kukaan vakavasti otettava uudistushaluinen runoilija olisi antamassa perinteelle kenkää. Siinä ollaan aina väistämättä myös kiinni.

  2. Tommi Melender
    10.6.2007, 16:50

    Kirja ei ollut (minun mielestäni) kiinnostava. Matti Paloheimon uusin kokoelma. Eikä Koskelaisen arvostelustakaan jäänyt muuta mieleenpainuvaa kuin tuo avauskommentti. Sen jälkeen hän sitten sanoi, että on vaihteeksi mukava lukea runoutta (siis Paloheimon), jossa tämä “uudistusvimme” ei ole mitenkään näkemänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *