Uudet aiheet, uudet kujeet

Olen jättämässä jäähyväisiä Kunnian miehelle. Teen tällä ja ensi viikolla viimeiset viilaukset käsikirjoitukseen, sitten se lähtee kustantajalle ja kustantajan kautta tuotantoprosessiin, josta se putkahtaa syyskuun puolivälissä romaanina suomalaisille kirjamarkkinoille.

Kun Kunnian mies irtoaa käsistäni, se alkaa elää omaa, itsenäistä elämäänsä. En voi vaikuttaa siihen, miten sille käy. Sen ratkaisevat lukijat. Ajatus on lohdullinen.

Puhutaan, että kirjailijaan iskee helposti masennus suuren työn valmistuttua. Uskoakseni masennuksen voi torjua, kun muistaa pitää riittävän monta rautaa tulessa. Päässäni on muhinut jo pitemmän aikaa uuden romaanin aineksia. Niiden pariin sukellan kesän aikana. Syksyllä Kunnian miehen ilmestyessä askartelen jo seuraavan tekeleen parissa, mikä auttaa pitämään mielen kirkkaana.

En aio blogissani raportoida uuden työn sujumista, en ainakaan yksityiskohtaisesti. Edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä kirjailijan ei pidä hiiskua keskeneräisistä töistään saati levitellä niitä muiden nähtäväksi. Ehkä tässä katsantokannassa on ripaus vanhaa suomalaiskansallista eetosta: ”ei pidä puhua siitä mitä aikoo tehdä, pitää vain kääriä hihat ja tehdä.”

Annan tunnustusta rohkeudesta niille kirjailijoille, jotka raportoivat verkossa keskeneräisistä töistään. Olen ymmärtänyt, että monet lukijat pitävät tällaista mielenkiintoisena ja kokevat sen luovan yhteyksiä heidän ja kirjailijan välille.

Itse lähinnä kiusaannun lukiessani, mitä joku kirjailija on hiljattain puuhastellut työn alla olevan teoksensa parissa. Jos kotiini tulee putkimies, en minä kurki hänenkään selkänsä takaa, miten hän hommiaan tekee. Yksityinen sfääri on yksityinen sfääri. Silloinkin kun työn lopputulokset ovat julkisia.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Onhan se kiinnostava.

    Mutta kirjailijalle – ainakin useimmille – se on myös syvästi herkkä ja henkilökohtainen vaihe työstä.

    Ja tavallaan taustalla on aina myös epäonnistumisen pelko: se ehkä voi kasvaa suuremmaksi, jos on etukäteen toitottanut kaikille, mitä on tekemässä.

    Pohjimmiltaan luomisprosessi on toki ihan normaalia työtä, siinä missä mikä tahansa.

  2. 3

    sanoo

    Putkimiehen suhteen tekisin poikkeuksen kurkkimisessa.

    Nimittäin ne työt mitä putkimies tekee, eivät lopulta ole hirveän monimutkaisia. Ja putkimiehen käynti maksaa tuhottomasti.

    En nyt tarkoita sitä, että sinun pitäisi opetella hitsaamaan putkia yhteen, tarkoitan niitä putkenpalasten sovittamisia, liitoskohtien kiristyksiä ja sellaisia.

    Onnea kirjan matkalle!

  3. 4

    Tuima sanoo

    Ymmärrän kyllä työn herkkyyden. Lisäksi usein tulee tunne, että jos työstä puhuu, se on tavallaan tehty vaikka esimerkiksi sanaakaan ei ole paperilla. Kannattaa joskus olla hiljaa. Toisille taas ehkä työn raprtoiminen on stimuloivaa, ääneen ajattelua, omien ideoiden testailua.

    Tuo Ripsan putkenpalasten sovittaminen ja liitopskohtien kiristäminen kuvaa minusta hyvin sitä, mikä minua kirjailijoiden työnkuvauksissa kiinnostaa. Silti uskon, että mikään selitys ja kuvailu ei ytimeen asti pysty valaisemaan kirjallisen työn kaikkia prosesseja ja alkuydintä, kirjailijan näkemystäkään ehkä. En tarkoita tätä kirjailijuuden mystifioinniksi, vaan luulen että jokin lähtökohta, sisin esimerkiksi runon synnyssä ei ole avattavissa ja selitetävissä.

  4. 5

    sanoo

    Epäilemättä toiset kokevat keskeneräisistä töistään kertomisen jollakin tapaa itselleen tärkeäksi.

    Mieleen tulee vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka parhaillaan blogissaan avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti vastikään aloittamansa romaanin etenemistä.

    Itse en pystyisi toimimaan noin. Mutta ihmiset, ja kirjailijat, ovat erilaisia.

  5. 7

    Karo Hämäläinen sanoo

    Tommi sanoi avainsanan. Pelko. Minulle kirjan kirjoittamisen prosessi on siirtymistä pelosta toiseen. Eri vaiheiden pelot ovat erilaisia mutta kaikki yhtä kauheita.

    Olen aika tarkka sen suhteen, kenen kanssa ja mitä uskallan puhua keskeneräisestä työstä. Vain yksi ihminen kustannustoimittajani lisäksi on lukenut molemmat aikuistenromaanini ennen niiden ilmestymistä. Kustannustoimittajatkin ovat vaihtuneet.

    Vaikka julkinen avautuminen herkästä aiheesta on vaikeaa, luotettavan palautteen saaminen on tärkeää. Se tuo helpotusta epäuskon hetkiin. Toisaalta on hyvä kuulla luotettavalta ihmiseltä, jos jotain ei kannata viedä eteenpäin.

  6. 8

    sanoo

    Mulla tää menee suunnilleen näin:

    Ideointivaiheessa en uskalla kuin kuiskailla tekemisistäni. Tai kertoa jotain todella ympäripyöreää, josta kukaan ei ota mitään tolkkua.

    Sitten, kun kirjoittaminen pääsee hyvään vaiheeseen, kerron – edelleen luottamuksellisesti – tekemisistäni enemmän. Avautuminen on terapeuttista, ja jossain vaiheessa sitä huomaakin, päässeensä vaiheeseen, jossa pystyy puhumaan täysin avoimesti keskeneräisestä työstään.

    Ihan kuin kirja olisi jokin häpeällinen ongelma tai jokin. Tai sairaus.

  7. 9

    sanoo

    Vähän samaa kaavaa noudattaa minunkin toimintani, Jukka.

    Sitten, kun huomaa että tästä voi tulla jotain, uskaltaa jo luottorenkaan sisällä oleville ihmisille jutella, ensin varovaisesti, sitten avoimemmin.

    Ja kun käsikirjoitus alkaa olla ”voiton puolella”, huomaa jo haluavansakin vaihtaa siitä ajatuksia.

    En kuitenkaan usko, että missään vaiheessa haluaisin/uskaltaisin ryhtyä avaamaan työprosessiani verkossa ihan kaikkien nähtäville. Sellainen tuntuisi liian avoimelta.

    Toki ylimalkaiset huomiot tyyliin ”ensi viikolla teen viimeiset muokkaukset kässäriini” menevät blogitekstinäkin, mutta että ryhtyisin kertomaan, minkälaisesta työstä on kysymys ja mitä muutoksia tai poistoja aion siihen vielä tehdä, sellainen ei sovi minun vartalolleni.

    Mutta kuten totesin, on varmasti kirjailijoita, joilla täysi avoimuus sopii.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *