Unohduksen universumi

Lueskelin illalla kirjaa: Pekka Tarkka: Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984.

Arvostellessaan Alpo Ruuthin Kämpän Helsingin Sanomiin marraskuussa 1969 Tarkka kirjoitti:

”Aleksis Kiven kadulta on tullut pari viime vuosien merkittävimpiin kuuluvaa proosateosta. Ari Koskisen kahden vuoden takainen romaani Reikä maailmassa sovelsi Volter Kilveltä omaksuttuja kerronnan keinoja Sörkan kuvaukseen. Alpo Ruuthin tämänsyksyinen Kämppä, kertakaikkinen läpimurto, on taas suurten linjojen kollektiiviepiikkaa.”

Mieleeni nousi kysymys: ”Ari who?”

Vaikka olen kohtalaisesti perehtynyt sotien jälkeiseen kotimaiseen kirjallisuuteen, en ole lukenut Tarkan mainitsemaa Ari Koskisen romaania enkä muistaakseni koskaan kuullut koko miehestä. HelMet-haun perusteella häneltä on ilmestynyt Reikä maailmassa -romaanin (1967) lisäksi yhdeksän vuotta myöhemmin toinen romaani, Vähä veli.

Sörkan kuvaaminen Volter Kilveltä omaksutuin kerronnallisin keinoin herättää kiinnostusta. Ei kuitenkaan siksi, että vaihtamalla Sörkan tilalle Kallion saisi käyvän luonnehdinnan Pussikaljaromaanille.

Mitä Ari Koskiselle tapahtui? Miksi hänen kirjoistaan ei enää puhuta?

Valtaosa kirjoista ja kirjailijoista painuu unohduksiin, harvat muistetaan, se on maailman laki. Mutta Tarkan kirjassa julkaistuista 50-luvun lopusta 80-luvun alkuun ulottuvista arvosteluista juuri tämä Ari Koskisen romaanista ohimennen esitetty huomio oli se, joka sai mielenkiintoni heräämään.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En ole tuota Ari Koskista myöskään lukenut enkä hänestä koskaan kuullutkaan.

    Voi olla tämä tapaus kuin moni muukin, huono tuuri jos on niin jää jonkun toisen jalkoihin, syystä tai syyttä.

    Tapana on mainita Jussi Talven ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi ”Tuntemattoman sotilaan” jalkoihin (mahtoiko olla vielä vaikutuksensa silläkin, että Toini Havu tunnetussa arvostelussaan meni sitä kehumaan).

    Samoin, ainakin osittain ja joksikin aikaa, kävi Timo K. Mukalle, jonka esikoinen jäi Juhannustanssit-sodan riehuessa vähän varjoon; näin ainakin Erno Paasilinna Mukka-elämäkerrassaan tulkitsi.

    Timing is everything!

  2. 2

    sanoo

    Joissain tapauksissa ehkä riittävän tasainen ja tiheä julkaisutahti auttaa ennen pitkää saamaan edes jonkinlaista huomiota.

    Tuoreista esimerkeistä tulee mieleen Arto Salminen. Hän kirjoitti erinomaisia romaaneja, mutta näytti tuomitun marginaaliin. Sitten viimeistään Kalavaleen ilmestyttyä hän näytti vihdoin saavan laajempaa jalansijaa. Paha kyllä kuolema tuli sitten väliin.

    Jos julkaisee romaanin viiden vuoden välein tai harvemmin, nimi unohtuu, mutta ei toisaalta enää käy esikoiskirjailijaksikaan eikä saa esikoiskirjailijan huomiota ja kohtelua.

    Toki on sellaisiakin, jotka julkaisevat tasaiseen ja hyvää, mutta jäävät silti paitsi palkinnoista ja muista huomionososoituksista, huonompiensakin jalkoihin.

    Eihän reiluus ja tasa-arvoisuus kirjallisuudessa koskaan toteudu. Julkisuutta saavat julkisuuteen kelpaavat, klassikoiksi pääsevät vain ani harvat. Suurinta osaa odottaa unohdus ja hiljaisuus – mutta sehän on meistä useimpien kohtalo tai onni, oltiin kirjailijoita tai ei.

  3. 3

    sanoo

    Hauskaa että Ari Koskisesta löytyi edes tämän verran tietoa. Luin ”Vähä veli” -kirjan joskus random-löytönä, ja päähenkilön vieraantuneisuus kiinnosti. Hahmossa oli muistaakseni vilhokoskelalaista ei-oikein-kotona-missään-porukassa -vieraantuneisuutta (ei innostu upseerikoulutuksesta muttei oikein lähde vappumarsseillekaan), ja arkinen kuvaus rullasi omalla painollaan liikaa tårkeilemättä tai synkistelemättäkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *