Typerää snobismia

Konservatismi ja snobismi ovat toisinaan ihailtavia ominaisuuksia ihmisessä. Eivät kuitenkaan brittiläisessä runoilija-kriitikko Neil Powellissa. Satuin lukemaan hänen Kingsley ja Martin Amisista kirjoittamansa kirjan Amis & Son. Muuta en ole häneltä lukenut enkä varmasti ikinä luekaan.

Jos punkia ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä pelkästään siksi, että maailmassa on Neil Powellin kaltaisia olentoja.

Kaksi kolmasosaa kirjastaan Powell kuluttaa Kingsley Amisin ja yhden kolmasosan Martin Amisin elämän ja teosten läpikäyntiin. Määrällinen painotus kuvastaa Powellin laadullista arviota: isä-Amis oli hänen mielestään parempi kirjailija kuin poika-Amis, josta ei paljon hyvää sanottavaa löydy. Amis & Son on kummallinen yhdistelmä elämäkerrallista aineistoa, kyökkipsykologiaa ja tärkeilevää kirjallisuuskritiikkiä.

En voi välttyä ajatukselta, että Powellilla on kaunoja Martin Amisia kohtaan. Niin tarkoitushakuisen tyrmääväksi hän ajoittain äityy. Powell sivuuttaa Moneyn ja London Fieldsin tekijän kirjalliset ansiot lähes kokonaan ja keskittyy jääräpäisesti todistelemaan, kuinka moni asia hänen proosassaan mättää. Eräs vakavimmista syytöksistä on se, että Martin Amis on popkulttuurin ryvettämä ja imenyt liian paljon vaikutteita amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Powell suorastaan tärisee moraalisesta paheksunnasta kuvaillessaan Martin Amisin moukkamaisuutta klassisen musiikin saralla:

“For instance, he still knew far more about the Beatles than about Bach, a deficiency others would have sought to remedy, though he apparently didn’t: for there’s a truly shocking moment in Experience, where he refers to Bach’s ‘Concerto for cello’, in four words conveying ignorance of musical history, the composer’s oeuvre and the difference between a concerto and a sonata (of which there are in any case six by J.S. Bach).”

Kingsley Amisille Powell antaa tunnustusta siitä, että hänen johtotähtensä oli Christopher Isherwood, kunniallinen brittiprosaisti, jonka teoksia voi kernaasti suositella opiksi ja ojennukseksi kirjailijanaluille, kun taas Martin Amis pitää esikuvinaan Nabokovin ja Bellowin kaltaisia epämääräisiä ei-brittiläisiä hahmoja, jotka vain panevat kirjailijanalkujen päät pyörälle.

“I can’t help feeling that our responsibility to our language — and with it something of Eliot’s obligation ‘To purify the dialect of the tribe’ — must override the odd bruising of an ego”, Powell mäkättää.

On sanomattakin selvää, että Powellin kohotetusta, paskantärkeästä kirjallisuuskäsityksestä ei voisi versota mitään lähimainkaan sellaista, minkä tunnemme Amis-landina, Moneyn ja London Fieldsin voimakkaasti värähtelevänä kielellis-kirjallisena maailmana.

Powell määrittelee kirjallisuuskritiikin tehtäväksi vastata kysymykseen, onko käsiteltävästä teoksesta mihinkään. Amis & Sonista ei tee mieli todeta muuta kuin: bullshit, pure fucking bullshit.
Kommentit (3)
  1. Typerää snobismia:

    Hassua että ‘To purify the dialect of the tribe’ on aina eliotilainen, eikä koskaan mallarmélainen “donner un sens plus pur aux mots de la tribu”, vaikka Neljän kvarteton parhaista säkeistä yksi jos toinenkin on ranskalaisilta symbolisteilta (Laforgue, Corbière).

    Muuten ollen sitä mieltä että.

  2. Tommi Melender
    14.4.2009, 07:15

    Runollisen monitulkintainen tuo Kristianin loppukaneetti.

    Vihjaten minun tulkintani mukaan niihin umpikujiin ja ristiriitoihin, jotka “purify the dialect of the tribe” -idealismiin väistämättä sisältyvät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *