Tyhmyydessä on voimaa

HS:n Hannu Marttila kirjoitti taannoin Milan Kunderasta ja hänen eräiden teostensa omahyväisyydestä, ylimielisyydestä ja besserwissermäisyydestä. Minäkin tunnistan nuo piirteet Kunderan tuotannossa, mutta eivät ne minua kiusaa.

Ei kaikkien kirjailijoiden pidä olla suurisydämisiä, lämminhenkisiä ja humaaneja. On kirjailijoita, joita pöyhkeys pukee. Kuka kaipaisi hyväntahtoista Baudelairea? Mitä maailmankirjallisuus sellaisella tekisi?

Monesti kirjailijoita ja kirjallisuusihmisiä syytetään myös elitismistä.
Elitismi on suurelta osin rakenteellinen ilmiö. Paljon aikaa kirjojen parissa viettävät ihmiset arvostavat ja arvottavat kirjoja eri tavalla kuin sellaiset, jotka sanovat vain ”harrastavansa lukemista”. Se on luonnollista. Kuten myös se, että samanhenkiset mielellään keskustelevat keskenään ja viihtyvät toistensa seurassa.

Itse tunnustaudun moukaksi klassisesta musiikista puhuttaessa. En ymmärrä siitä paljonkaan enkä ole siitä erityisen innostunut. Mutta ihmettelen aina, kun Bachista ja Mozartista intoilevat ryhtyvät hädissään kieltämään olevansa elitistejä. Minun näkökulmastani he ovat, ja pidän sitä pelkästään arvokkaana piirteenä.

Mutta nyt huomaan eksyneeni harhapoluille, sillä minun piti kirjoittaa Kunderasta. Pidän monista hänen romaaneistaan, mutta pakko tunnustaa että pidän vielä enemmän hänen esseistään, koska niissä Kundera kirjoittaa minulle tärkeistä kirjailijoista, kuten Flaubertista.

Romaanin taiteen viimeisessä esseessä Kundera pohtii kiintoisalla tavalla Flaubertin havaintoja inhmillisestä tyhmyydestä (kyllä, myös Flaubert kuuluu näihin kirjallisuushistorian elitisteihin ja pöyhkeilijöihin, massojen halveksujiin) ja kehittelee teemaa eteenpäin koskettelemaan nykyaikaa ja nykykulttuuria:

”Moderni tyhmyys ei tarkoita tietämättömyyttä vaan vastaanotettujen ajatusten epäajattelua. Maailman tulevaisuuden kannalta Flaubertin löytö on tärkeämpi kuin Marxin tai Freudin mullistavimmatkaan ajatukset. Sillä on mahdollista kuvitella tulevaisuus ilman luokkataistelua tai psykoanalyysiä mutta ei ilman tietokoneisiin tallennettujen, joukkotiedotusvälineiden levittämien vastaanotettujen ajatusten vastustamatonta etenemistä joka pian uhkaa musertaa kaiken omaperäisen ja yksilöllisen ajattelun ja tukahduttaa ajan eurooppalaisen kulttuurin ydinolemuksen.”

Flaubert suhtautui edistykseen epäluuloisesti, kuten kaikki sivistyneet ihmiset. Hänen aikansa edistyksen symboli oli rautatie, ja Flaubert tietenkin vihasi junassa matkustamista. Flaubertin mielestä rautatie oli pohjimmiltaan edistyksen irvikuva, joka mahdollisti sen että ihmiset pääsevät nopeammin toistensa luokse olemaan yhdessä tyhmiä.

Mitä Flaubert sanoisi, jos palaisi maan päälle? Mitä hän tuumisi nettimaailmasta, kaiken maailman internetsivustoista, blogeista ja keskustelupalstoista?

Epäilemättä hän panisi merkille, että kun ihmisille annetaan uusia ilmaisukanavia, he käyttävät niitä lähinnä hekumaan, solvauksiin ja juoruiluun, alimpien inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tyhmyyden voima on suunnaton.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Nimenomaan, elitismi näyttää hyvältä oikeassa lärvissä.

    Kunderan tuotannossa omahyväisyys ja ylimielisyys on mielestäni melkoisen olennainen osa, se on kunderaa. Olisipa outoa lukea romaaniensa anteeksipyytelevyyttä, jos niin olisi.

  2. 2

    sanoo

    Itsellenikin musiikki on outo paikka. Sitten tämä, että elitismissä olisi jotakin pahaa. Se voi olla jokin vasemmistolainen jäänne. Ylipäänsä hienot asiat ovat hienoja. Kiitän erittäin paljon suomentaja Nyléniä, joka on avannut portit, niin sanotusti, niihin miehiin, joiden mielestä hienostelu on hienoa.

  3. 3

    sanoo

    ”Kunderan tuotannossa omahyväisyys ja ylimielisyys on mielestäni melkoisen olennainen osa, se on kunderaa.”

    Juuri näin. Se on Kunderalle tyylikysymys, ja tulee väkevästi esiin varsinkin hänen esseistiikassaan. Häntä ei voi oikein ymmärtää ymmärtämättä, että se tapa, jolla hän asiansa esittää on yhtä tärkeä kuin se, mitä hän sanoo tai on sanovinaan.

    ”Sitten tämä, että elitismissä olisi jotakin pahaa. Se voi olla jokin vasemmistolainen jäänne.”

    Valtaenemmistö kirjailijoista lienee kallellaan Ranskan vallankumouksen arvoihin. Kirjallisuuden koetaan olevan heikomman asialla, pienen ihmisen puolella. Mielestäni kirjallisuuselitismi ei sulje pois tätä. Kirjalliset elitistit ovat pikemminkin hengen aristokraatteja kuin materiaalista ylhäisöä. He halveksivat sellaista pöyhkeyden muotoa, jota esimerkiksi Björn Wahlroos edustaa.

  4. 4

    sanoo

    Elitismi syntyy tietysti asianharrastajien yhteisymmärryksessä ja on usein välttämättömyys.

    Toisaalta en voi olla kokematta sadistista riemua aina, kun sapluunaansa jämähtänyt eliitti huomaa, että heidän halveksimansa asiat ajavat ohi.

    Eliitti on nimittäin ollut usein myös jämähtämisen asialla. Antiikin kreikassa vastustivat luku- ja kirjoitustaidon leviämistä, myöhemmin Euroopassa painotekniikkaa, sitten suorasanaista kerrontaa, kun eeppinen runous jäi ”puheenomaisen” moukkamaisuuden jalkoihin. Meilläkin eliitti vastusti aikanaan suomenkielistä kirjallisuutta, sitten modernismia, miksei postmodernismiakin, sarjakuvaa taidemuotona, jne. He kaikki olivat varmasti vilpittömästi sivistyksen asialla, rahvaanomaista tyhjäntoimittamista vastaan.

    Mutta onneksi eliitit vaihtuvat, eikä mikään niistä katoa lopullisesti, kunhan jäävät marginaaliin.

  5. 5

    sanoo

    Eliitti on tärkeä siinäkin mielessä, että on jotain mitä vastaan kapinoida. Mitä olisi ollut 50-luvun modernismi, jos sillä ei olisi ollut vihollisenaan vanhaa AKS-klikkiä? Vastaavia esimerkkejä on paljon.

    Toki 50-luvun modernisteistakin tuli nopeasti eliittijoukkio. Mikä taas korostaa sitä, että itse määrittelen eliitin aina mieluummin rakenteellisesti (kuten tuossa alkuperäismerkinnässä totesin) kuin jotenkin ”sisältölähtöisesti.”

  6. 6

    sanoo

    Rakenteellisesti eliittiä kai on mielekästä lähestyäkin. Mutta historiassa toistuu juuri se, että eliitin positiivinen (helppojen pikavoittojen tavoittelijoita halveksiva) voima usein myös aiheuttaa pöhöttyneen pysähtyneisyyden tilan.

    Rockmusiikin tuntijat varmasti myöntävät, että 70-luvun alun proge oli laatutavaraa, mutta silti punk oli kuin raikasta ilmaa sen itseriittoisuuden vastalääkkeeksi!

    Mutta tässä törmään jälleen taipumukseeni nähdä kaikki taide jotenkin ”orgaanisena” ja siten hyvänä. Siksi en kykene koskaan oikein vimmaisasti osallistumaan taidekeskusteluun, mikä on toisinaan masentavaa.

  7. 7

    sanoo

    Minun keskustelunrajoitteeni lienee se, että koen suurta hankaluutta positioida itseni edistyksellisyys-taantumuksellisuus -jaon mukaisesti.

    Lähestyn kirjallisuutta traditiokeskeisesti. Näen kaunokirjallisten teosten merkityksen sitä kautta, miten ne asettuvat suhteessa traditioon ja sen alalajeihin, mitä ne jatkavat, mitä vastaan asettuvat.

    Tästä näkökulmasta minun on mahdotonta nähdä erityistä meriittiä siinä, että jokin on ”uutta”. Uutuus-argumentti ei vetoa minuun yhtään. Enemmän aina katson, mikä on suhde vanhaan, minkä varaan rakennetaan, mistä ponnistetaan.

  8. 8

    sanoo

    Ja tradition kaikki kapinalliset ”uudet” liikkeetkin tietysti tunnustavat, kun ovat saaneet uhonsa puhalletuksi.

    Mutta aina siinä vaiheessa jokin on muuttunut, uskon.

    ”Uutuus” on minusta kyllä jopa itseisarvo, ainakin silloin kun se apinoi jotakin tarpeeksi vanhaa. Mitään täysin uuttahan taiteessa on vaikea löytää.

  9. 9

    sanoo

    Tein hiljattain Eurooppa-aiheisen esseen ja etsimällä etsin ”uusia” ajatuksia. Ei niitä tahtonut löytyä, melkein kaikki integraation kuningasajatukset on esitetty jo viimeistään uuden ajan alussa. Kaikki mitä Euroopasta on sanottu, kaikki miten sitä on määritelty ja miten se on itseään määritellyt on loputonta vanhan toistamista tai vanhojen teemojen varioimista.

    Tekee mieli siteerata tällä kertaa ihan muualta kuin taiteen maailmasta, nimittäin J.M Keynesiä:

    ”The ideas of economists and political philosophers, both when they are right and when they are wrong, are more powerful than is commonly understood. Indeed the world is ruled by little else. Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influence, are usually the slaves of some defunct economist.”

    ”Uutuuden” julistajat samastuvat mielessäni aina noihin Keynesin mainitsemiin ”practical man” -tyyppeihin, jotka kuvittelevat olevansa riippumattomia traditioista, mutta ovat tosiasiassa kaikkea muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *