Tyhmiä kysymyksiä

Kumpi mahtaa olla painetussa sanassa kavalampi synti, vaatimattomuus vai itseironia? Molemmathan perustuvat valehteluun ja huiputukseen. Siihen, että narsisti yrittää kätkeä todellisen luontonsa. Eikä siinä tietenkään onnistu, vaan paljastaa itseriittoisuutensa raadollisemmin kuin jos olisi täysin avoin.

Silti käsittämättömän monet hurmaantuvat julkisen hahmon itsestään kirjoittamasta tai kirjoituttamasta kirjasta, jossa kohdehenkilö ”uskaltaa” olla häijy itselleen tai ”alentaa” itsensä. Miten on mahdollista, että joitakin tällainen häpeämätön rakkauden ja ihailun kerjääminen ei kuvota?

Kommentit
  1. 1

    Tuima sanoo

    Pahat vaihtoehdot, vaikken nyt ehkä synnistä tässä yhteydessä puhuisikaan. Ironia ylipäänsä on vaikea laji ja itseironia etenkin. Vaatimattomuushan kaunistaa, mutta itseriittoinen vaatimattomuus ei. Aito vaatimattomuus ja älykäs itseironia ovat lukijalle nautittavia juttuja, mutta mainitsemistasi tavoista sanoisin, etä yhtä ikäviä kumpikin. Ei muuten ole tyhmä kysymys.

  2. 2

    sanoo

    ”Aito vaatimattomuus ja älykäs itseironia ovat lukijalle nautittavia juttuja.”

    Ongelmani on kai se, että en usko – en yksinkertaisesti pysty uskomaan – yhdenkään kirjoittavan ihmisen voivan tekstissään olla aidosti vaatimaton tai itseironinen. Ne ovat aina kavalia tyylikeinoja, silkkaa korskeutta.

    Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että kirjallinen tuotos, jota ei raskauteta itseironialla tai vaatimattomuudella, on ainoastaan lukijalle osoitettu rakkauden pyyntö, mutta siinä vaiheessa, kun kirjoittaja alkaa leikkiä vaatimatonta tai itseironista, pyyntö muuttuu kerjäämiseksi, vaatimukseksi.

  3. 3

    Tuima sanoo

    Jotkut runot ovat vaatimattomia, enkä nyt tarkoita laadullisesti vaan eräänlaista yleisnäkemystä tai asennetta vaikka luonnon edessä. Jotenkin lyriikkaan nöyrä asenne sopii paremmin kuin proosaan. Patsastelu ja poseeraus onnistuu lajissa kuin lajissa.

    Luultavasti kirjailija tarvitsee pikku hipun röyhkeyttä kirjoittamiseensa ylipäätään. Mutta ilmeisesti et käsittele kirjoituksessasi kaunokirjallisuutta vaan ns. muistelmia? Koska romaaneissa tekonöyryys tai öykkäröivä itseironia ovat vain kerrontatapoja, näkökulman valintoja, jotka eivät kerro itse kirjoittajasta yhtään mitään.

  4. 4

    sanoo

    Merkinnän pontimena oli eräs aloittamani ja kesken jättämäni ”ei-fiktiivinen” proosateos, jonka nimeä en ilkeä mainita, koska en halua kyseistä kirjaa mainostaa omassa blogissani.

    Samanlaisia reaktioita minussa tosin ovat herättäneet myös jotkin romaanit tai runokokoelmat, joissa olen kaunokirjallisemmassa ilmiasussa havainnut samaa kirjoittavan persoonan pyrkimystä alentaa itsensä ylentääkseen itsensä ja voittaakseen lukijan rakkauden ja ihailun.

    Tämä kaikki on tietysti omaa tulkintaani, mutta maailma – etenkin kirjallisuuden maailma – koostuu tulkinnoista.

  5. 5

    Tuima sanoo

    Tuohon runokokoelmakohtaan voisin kirjata yhdenkin teoksen nimen, mutta en myöskään mainosta. Harva kirja on saanut minua niin raivoihini paperin haaskauksesta kuin kyseinen opus.

    Joka tapauksessa tuo rakkauden pyyntö lukijoilta on kiinnostava ajatus. en ole yleensä osannut liittää sitä kirjailijoihin, joita olen aina pitänyt oman tiensä tallaajina (kun harjoittaa ammattia, jolla ei elantoaan saa). Rakkauden anominenhan on perinteisesti liitetty näyttelijöihin.

  6. 6

    sanoo

    Humiliaatio.

    Klassinen retoriikan keino, joka hyvin käytettynä… toimii aina. Käytän sitä vähän turhankin usein ja huonosti, mutta tässä maassa se lienee silti parempi vaihtoehto kuin jättää käyttämättä.

    Rakkautta en pyydä vaan sitä, että minua kuunneltaisiin vielä toistekin.

  7. 7

    sanoo

    Kirjoitat ja julkaiset kirjoja, Jukka. Mielestäni pyydät rakkautta, kun teet niin. Mutta tämä on taaskin vain minun tulkintaani.

    Tietenkin yleistän ja kärjistän, eihän blogin pitämisessä tai ilmaisevassa kirjoittamisessa ylipäänsä olisi mitään mieltä.

    Myönnän, että humiliaatio toimii joskus minuunkin (siis lukijana) ja onnistuu puristamaan minusta lämpöä tekstiä tai sen kirjoittajaa kohtaan.

    Mutta olen äärimmäisen skeptinen ja varautunut aina kun törmään tekstiin, jossa havaitsen kirjoittajan hakevan retorista ja emotionaalista tehoa itseään alentamalla.

    ”Vaatimattomuus on suurinta itserakkautta” Muistaakseni Veijo Meri on sanonut jotain tällaista.

  8. 8

    sanoo

    Täydennys edelliseen:

    Tietenkin yleistän ja kärjistän, eihän blogin pitämisessä tai ilmaisevassa kirjoittamisessa ylipäänsä olisi mitään mieltä… (jatkon pitää kuulua: ellen tekisi niin.

  9. 9

    Jukka sanoo

    Olen siis ihan samaa mieltä sinun ja Veijo Meren kanssa: skeptisyyteen ja varautuneisuuteen on esimerkiksi minun lukijoillani täydet syyt (tässä jälleen mallisuoritus humiliaatiosta).

    Tuosta rakkauden pyyteestä… En voi kiistää väitettäsi. Vetäydyn meditoimaan asiaa.

  10. 10

    sanoo

    Itseironialla viedään hampaat vastustajien ja vihollisten suusta. Se on pelkkä laskelmoitu puolustusmekanismi. On sitä silti kiinnostavampaa lukea kuin avointa itseihailua,koska sen kirjoittaminen on teknisesti vaativampaa.

    Esimerkiksi Päätalon tuotan0n suosio perustui nimenomaan itseruoskintaan ja -ironiaan. Lukija rakastaa sitä, koska tajuaa, ettei itse pystyisi pilkkaaman itseään edes kirjallisesti.

    Kun Hämeessä kokki haukkuu ruokiaan, hän itse asiassa kerjää kiitoksia. Äärimmäisen rasittava tapa.

    Toisaalta, en minä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä silloinkaan, kun kirjailija vilpittömästi liikuttuu omista sanoistaan. Tekisi mieli poistua paikalta.

  11. 11

    sanoo

    On kyse oikeista säädöistä. Jos ne ovat kohdallaan, (itse)ironia voi olla nautittavaa.

    Yleisesti ottaen pidän (itse)ironiaa kuitenkin yliarvostettuna tyylilajina. Monesta hiljattain lukemastani runokokoelmasta en ole juuri muuta löytänytkään.

    Se usein toistettu anekdootti kertoo, kun Matti Kurjensaari tapasi Olavi Paavolaisen itkemästä paperiensa äärellä. Kurjensaaren tiedustellessa itkun syytä Paavolainen vastasi: ”Itken, koska minä kirjoitan niin kauniisti.”

    Jotenkin löydän Paavolaisen tekstistä parhaimmillaan liki ihanteellisen sekoituksen itseironiaa ja itseihailua. Ainakin hän tuntuu rehellisemmältä kuin moni sellainen, joka viljelee etupäässä vain ensinmainittua.

  12. 12

    Prospero sanoo

    Olin eilen katsomassa Mirkka Rekolaa Rikhardinkadun kirjastossa. Hän ihasteli omaa tekstiään vapautuneesti. Sanoi, että siihen on oikeus, kun on elänyt niin pitkään syrjässä, Haavikon, Parosen ja Paasilinnan aforistisessa varjossa.

    Vähän kiusallinen olo tuli välillä, kun hän pysähtyi ihailemaan ”sanomisen komeutta” lukiessaan otteita vuonna 1969 ilmestyneestä Muistikirjastaan.

  13. 13

    Prospero sanoo

    Yhdellä itseironisella lauseella ostetaan oikeutus yhdeksälle itseä ihailevalla lauseelle. Hinta on halpa.

  14. 15

    juha saari sanoo

    Osuin tähän vasta nyt 2012. Liekö tätä siis enää rekisteröi kukaan… Tuosta itseironiasta. Kynsin naamaani aina kun joku puhuu itseironiasta tai itselleen nauramisesta tai kehuu niiden ilmenemistä jonkun tekstissä tai käyttäytymisessä… Eihän itselle nauramista ole olemassa lainkaan. Ei itselle naureta vaan itsestä etäännytetylle hahmolle jolle jo on mahdollista nauraa hajoamatta sen suhteen, joka todella on itselle tärkeää. Ja sehän on selvää, että itselleen naurajan kanssa muiden on aina naurettava mukana… Katastrofi on kuulijoiden joukossa hän joka ei naura. Ja sen huomaaminen on itselleen naurajalle kauhistuttava totuuden hetki. Ei itseironia ja itselle nauraminen todista henkevyydestä (niin kuin haluamme uskoa). Se on tapa kätkeytyä; kätkeä turhamaisuus jopa itseltään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *