Tyhmiä kysymyksiä

Kumpi mahtaa olla painetussa sanassa kavalampi synti, vaatimattomuus vai itseironia? Molemmathan perustuvat valehteluun ja huiputukseen. Siihen, että narsisti yrittää kätkeä todellisen luontonsa. Eikä siinä tietenkään onnistu, vaan paljastaa itseriittoisuutensa raadollisemmin kuin jos olisi täysin avoin.

Silti käsittämättömän monet hurmaantuvat julkisen hahmon itsestään kirjoittamasta tai kirjoituttamasta kirjasta, jossa kohdehenkilö “uskaltaa” olla häijy itselleen tai “alentaa” itsensä. Miten on mahdollista, että joitakin tällainen häpeämätön rakkauden ja ihailun kerjääminen ei kuvota?

Kommentit (15)
  1. Pahat vaihtoehdot, vaikken nyt ehkä synnistä tässä yhteydessä puhuisikaan. Ironia ylipäänsä on vaikea laji ja itseironia etenkin. Vaatimattomuushan kaunistaa, mutta itseriittoinen vaatimattomuus ei. Aito vaatimattomuus ja älykäs itseironia ovat lukijalle nautittavia juttuja, mutta mainitsemistasi tavoista sanoisin, etä yhtä ikäviä kumpikin. Ei muuten ole tyhmä kysymys.

  2. Tommi Melender
    14.11.2007, 23:16

    “Aito vaatimattomuus ja älykäs itseironia ovat lukijalle nautittavia juttuja.”

    Ongelmani on kai se, että en usko – en yksinkertaisesti pysty uskomaan – yhdenkään kirjoittavan ihmisen voivan tekstissään olla aidosti vaatimaton tai itseironinen. Ne ovat aina kavalia tyylikeinoja, silkkaa korskeutta.

    Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että kirjallinen tuotos, jota ei raskauteta itseironialla tai vaatimattomuudella, on ainoastaan lukijalle osoitettu rakkauden pyyntö, mutta siinä vaiheessa, kun kirjoittaja alkaa leikkiä vaatimatonta tai itseironista, pyyntö muuttuu kerjäämiseksi, vaatimukseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *