Tusina vuoden kirjaa

Olen listojen ystävä. Ne ovat riemukasta hupia ja ajanvietettä.

Edustan nykyisin sitä koulukuntaa, jonka mielestä listat kuuluu tehdä hetken päähänpistosta sen kummemmin pohjustamatta & perustelematta. Varsinkin kirjalistat. Sitten jälkeenpäin voi miettiä, että perhana, mitä kaikkea sitä taas unohtuikin. Huolellisesti mietityt listat ovat joskus vähän tylsiä, ne saattavat kertoa yhtä paljon tekijänsä omakuvan luomisesta kuin aidosta päänsisäisestä todellisuudesta. Siis saattavat kertoa. En väitä että aina ja väistämättä kertovat.

Toisaalta spontaanisti koostetut listat ovat mukavaa vastapainoa palkintoraatien kuukausien uurastuksella synnyttämille arvovaltaisille valinnoille, joita ryydittävät huolellisesti muotoillut ja usein hieman mahtipontisilta kalskahtavat perustelut.

Eli siis vuoden 2013 kirjalistani, tusina mieleen painunutta lukukokemusta. Ei paremmuusjärjestyksessä vaan satunnaisjärjestyksessä. Mukana sekä uudet että vanhat kirjat, kunhan olen lukenut ne tänä vuonna ensimmäisen kerran. Kaikki kirjallisuudenlajit iloisessa sekamelskassa.

1. Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä
2. Matti Klinge: Vihan veljet ja kansallinen identiteetti
3. George Saunders: Tenth of December
4. Rachel Kushner: The Flamethrowers
5. Harry Salmenniemi: Kivirivit
6. Roberto Calasso: The Forty-Nine Steps
7. Markku Jokisipilä & Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat
8. Aloysius Bertrand: Yön Kaspar
9. Mark Blyth: Austerity: The History of a Dangerous Idea
10. Zadie Smith: Risteymiä
11. Karl Kraus & Jonathan Franzen: The Kraus Project
12. Thomas Pynchon: Bleeding Edge

P.S.

Joululomalle olen varannut lukemiseksi kolme kirjaa: Peter Esterhazyn romaanin Celestial Harmonies, Juhani Suomen historiateoksen Mannerheim, viimeinen kortti? ja J. Michael Lennonin elämäkerran Norman Mailer: A Double Life.

Kommentit (4)
  1. Enzo the Baker
    19.12.2013, 21:34

    Pari sanaa tuosta P.S.-otsakkeen alla olevasta.

    Luin melkein peräkkäin Juhani Suomen Mannerheim-kirjan ja toisen historioitsijan, Teemu Keskisarjan Viipuri-jutun, jolloin tuli vertailleeksi miesten kirjoitustapoja. Suomi paukuttaa “tyypillistä” historioitsijan tekstiä, joka sitten kyllä antaa mahdollisuuden taitavasti käytettynä kuivan sävykkääseen vittuiluun, jota Suomi sopivissa kohdin tässäkin harrastaa. Keskisarjan tyyli on erilainen ja muistuttaa myös lähestymistavaltaan näitä mikrohistorioitsijoita, kuuluisia ranskalaisia annalisteja. Keskisarjakin kyllä raahaa mukanaan alan miehelle pakollista alaviitteiden ryteikköä, mutta parhaimmillaan kirjoitustyyli tuo mieleen Veijo Meren esseististiikan.(Ja jos Mannerheim kiinnostaa, Keskisarja kertoo hänestäkin yhtä ja toista).

    Ja jos vielä heittää tähän sekaan Matti Klingen, joka omissa kirjoituksissaan tarkasti raportoi lukijalle, minkä värinen tunika ja kuinka leveälierinen stetson kuningas Henrik V:llä oli kruunajaispäivänä päällään, saadaan jo kasaan mukava kolmikko historiantutkijoita, joilla jokaisella on tunnistettava “ääni”. Näinhän tietysti pitääkin olla.

    Tästä sitten voisi rakennella aasinkapulasillan Norman Mailerin joihinkin teoksiin, mutta siitä kenties joskus toiste.

  2. Ihan jos subjekt. fiilispohjalta mietin (miten sitä muuten voisi muka miettiäkään) niin mun lista on lyhyt, se käsittää yhden kirjan: juuri tänään lopettamani Thomas Bernhardin Kyllä. Kirjan vaikutus taas täysin totaalisen tyrmäävän bernhardilainen. Ihmettelyä miten korkea ja yksinäinen moraali voikaan olla täysin toivottomassa ja illuusiottomassa tilanteessa. Huh. Mietin myös ajatusleikkinä että jos Thomas eläisi nyt Suomessa ja olisi ladannut tähän maahan kaiken sen vihan ja inhon, mitä kohdisti Itävallan katolis-porvarilliseen hegemoniaan ja kulttuurieliittiin, niin mihin tuo kaikki aggressio olisikaan täällä kohdistunut. Olisiko hän ollut vihainen meidän keskiluokan hegemonian tapaisesti ilmastonmuutoksesta, ydinvoimasta, jostakin tunnistamattomasta
    suvaitsemattomuudesta …Hmmm.
    Tai ehkä hän ei olisi kiinnittänyt noihin kyllää eikä eitä, tärkeämpää olisi ollut kirjoittaa kuolemasta, mikä oli mielestäni hänen pääaiheensa ( ja kai myös meidänkin elämämme pääaiheemme halusimme tai emme).
    Silti jollakin tapaa, em. huolimatta, viihdyn (!) hyvin Bernhardin kirjojen parissa. Ne ovat lyhyitä, henkilöitä ei ole liikaa, juonta ei nimeksikään, yksi pitkä koko kirjan kestävä kappele tekstiä joka näyttää monimutkaiselta mutta joka on itse asiassa todella pelkistettyä tavaraa, jopa helppoa kuunneltavaa jollakin tapaa, ihan kuin yksi pianoteos ilman muita soittimia. Siis vuoden 2013 kirja, Kyllä. Rauha Thomasin sielulle.

    jope

    ( ko. kirjassahan oli myös “viesti” teille kirjailijat, se oli että jatkakaa…muuta ei ole tarjolla kuin epäonnistumista, mutta tarttukaa siihen)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *