Tuomas-filosofi ja hänen majakkansa

Oli ikävää katsoa eilisiltana televisiosta Suomen ja Romanian välinen jalkapallon EM-karsintaottelu. Saadakseni ajatukseni pois katkerasta tappiosta päätin ennen nukkumaanmenoa lukea uudesta Niin & Näin -lehdestä (Marx-teemanumero) Tuomas Nevanlinnan haastattelun (tai pikemminkin hänen pitkän monologinsa).

Sepä olikin niin saatanan älykästä tekstiä, etten saanut järkytykseltäni unta. Koko päivän on ollut sellainen olo kuin olisin katsonut äärimmäisen noloja tai äärimmäisen rivoja kuvia, jotka eivät lähde päästäni.

Nevanlinna roimii Thomas Pikettyä, jonka Capital in the Twenty-First Century on hänen mielestään ”tylsä opus” ja sen lukeminen ”kuin lukisi yhteiskuntatieteellisen monografian tilastoliitettä”.

Mikä Pikettyssä nyppii Nevanlinnaa? Ainakin se, että hänen kirjansa on teoreettisesti köykäinen ja sisältää dataa tolkuttomasti. Lisäksi Pikettyn vasemmistolaisuus (tai ”vasemmistolaisuus”, kuten Nevanlinna asian ilmaisee) on perin mietoa ja suhteellista.

Epäilen, että vika on pikemminkin Nevanlinnan omissa odotuksissa. Onko hän tosiaankin ottanut vakavasti amerikkalaisten aikakauslehtien henkilökuvat, joissa Pikettyä kutsutaan meidän aikamme Marxiksi? Ei kai NEVANLINNA voi olla niin typerä?

Eihän Piketty ole tai yritä olla messiaanisen mittakaavan mestariajattelija. Pikemminkin hän on tulo- ja varallisuuseroihin erikoistunut uuttera arkistoinsinööri. Minun järkeeni ei kerta kaikkiaan mahdu, miten kukaan voi lukea Capital in the Twenty-First Centurya ehdotuksena suureksi ylätason talous- ja yhteiskuntateoriaksi ja sitten nälviä, kun siitä ei sellaiseksi ole. (Ok, ehkä Piketty välillä syyllistyy johonkin tällaiseen vihjaamaan…)

Pikettyn teoksen vastaanotossa erottuu kaksi peruslinjaa: toiset ovat syyttäneet häntä kärjistetyistä johtopäätöksistä ja datan manipuloinnista (oikeisto), toiset taas ovat pettyneet, kun Pikettystä ei ole poliittisen muutoksen ohjelmanlaatijaksi tai teoreetikoksi (vasemmisto). Ohjelmanlaatijaa ovat kaipailleet vaaliteesejä rustailevat sosiaalidemokraattiset puoluevirkailijat, teoreetikkoa taas Nevanlinnan kaltaiset itsensä Marxin tuotannossa marinoineet filosofit.

Normaalioloissa Capital in the Twenty-First Centuryn olisi lukenut muutama sata spesialistia, jotka olisivat ensin huudahtaneet: ”Vau, mikä voimannäytö kerätä, järjestää ja käsitellä tällainen määrä dataa” ja antautuneet sen jälkeen kipakkaan väittelyyn Pikettyn esittämistä teeseistä. Teoksesta kuitenkin tuli odottamaton bestseller ja samalla odotukset Pikettyä kohtaan paisuivat ylimitotetuiksi. Kukin intressiryhmä tarttui hänen teokseensa omine toiveineen ja odotuksineen ja pettyi, kun ne eivät toteutuneetkaan, radikaalivasemmistolaiset ajattelijat muiden joukossa.

Nevanlinnan mukaan Piketty kertoo vain lähinnä sellaisia asioita, jotka tiesimme muutenkin. Jos Nevanlinna todellakin väittää, ettei Capital in the Twenty-First Centuryn datassa ole hänelle mitään uutta, hän joko a) puhuu paskaa tai b) ei ole edes viitsinyt lukea koko teosta. Mutta koska NEVANLINNA ei tietenkään voi puhua paskaa, kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja ajattelen, että hän kertoo itsestään sanoessaan: ”Ei kirjaa ole tarkoituskaan lukea, vaan osoittaa sormella ja sanoa: ’Katsokaa nyt, se on viimein todistettu!'”

Vaikka suuri osa ihmisistä (ja tietenkin kaikki vasemmistolaiset) olisivatkin olleet jo valmiiksi sitä mieltä, että tuloerot ja eriarvoisuus ovat kasvussa, ei tämä havainto ole ollut mitenkään selvä tai kiistaton julkisessa keskustelussa. Kun Capital in the Twenty-First Century ilmestyi, konservatiiviset ekonomistit ja talouslehdet kävivät täyden rintaman hyökkäykseen todistaakseen Pikettyn havainnot vääriksi tai jopa tietoisesti vääristellyiksi. Heidät kuitenkin lyötiin takaisin. Näin ei olisi käynyt, jos Piketty olisi tehnyt työnsä hutiloiden. Mielestäni jo pelkästään se todistaa hänen teoksensa (tämän tylsän datapankin) merkityksestä. Uskon myös, että teoksella on vaikutuksia siihen, millaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa läntisissä yhteiskunnissa tulevina vuosikymmeninä harjoitetaan.

Tulo- ja varallisuuserotilastot ovat poliittista dynamiittia. Oikeasti. Etenkin kun niitä on pirullisen hankala kerätä, mikä ei varmastikaan ole sattuma. Siksi harmittaa Nevanlinnan kaltaisten tyyppien ylenkatse tällaista uutteraa tutkimusta kohtaan.

Mutta Nevanlinna on filosofi. Hän ei ole kiinnostunut numeroista, empiriasta. Hänen alaansa ovat käsitteet ja teoriat. Jos ne eivät suoraan muutakaan maailmaa, niin välillisesti kyllä. Saattepa nähdä! Niin on käynyt ennenkin!

Ei siis jäädä murskaamaan numeroita, vaan katsotaan pitemmälle. Nevanlinna neuvoo tekemään kuin Marx:

Kapitalismi on ajateltava pohjaan saakka. Vain tämän radikaalin näkökulman avulla voi osua sen hermoon ja saada todellisen poliittisen liikkeen avulla aikaan uusi tuotantomuodostelma ja yhdessä elämisen tapa.

Mutta toisessa kohdassa Nevanlinna sanoo myös:

Tämä tietysti vaatisi, mikäli Marxin esimerkkiä on uskominen, muutaman vuosikymmenen mittaista kokopäiväistä istumista kirjastossa, mihin tämän päivän tutkijoilla ei yliopistoinstituution katastrofaalisessa nykytilanteessa taida olla mahdollisuuksia…

Onko hoksottimissani vikaa, jos aistin noiden kahden katkelman välillä tietyn ristiriidan. Eli: mahdollista vai ei?

Ja jos uutta Marxia ei parin vuosikymmenen kirjastosessioiden jälkeen tule emmekä saa uutta Pääomaa, jossa kapitalismi ajatellaan pohjaan saakka, mitä sitten? Onko meidän tyytyminen vain nykyisen järjestelmän parantamiseen ja uudistamiseen, joka ei Nevanlinnan mielestä näyttäisi olevan kiinnostavaa tai relevanttia, koska se ei ole tarpeeksi radikaalia eikä johda nollahetkeen ja uuteen alkuun, ”uudenlaiseen tuotantomuodostelmaan ja yhdessä elämisen tapaan.”

No joo, myönnetään. Minulle Keynes on läheisempi kuin Marx (joka ei ole läheinen ollenkaan) enkä kaipaa nollahetkeä ja uutta alkua, vaan uskon, että hyvä elämä on mahdollinen liberaalissa pluralistisessa valtiossa, josta Nevanlinna eittämättä voi sormi ojossa sanoa, että se on herruuteen perustuva järjestelmä, jonka ytimessä vaikuttavat sorron ja riiston mekanismit.

Todettakoon, että Nevanlinna on kaikesta huolimatta minulle mieluinen kirjoittaja ja ajattelijakin. Joskus hänen tekstinsä kuitenkin väsyttävät, ja silloin ne eivät näyttäydy älykkäinä vaan ”saatanan älykkäinä” eivätkä hänen retoriset bravuurinsa (älylliset kuperkeikat ja nokkelat paradoksit) tunnu oivaltavilta ja avartavilta, vaan mahtipontisilta ja ontoilta, kuten esimerkiksi tämä kohta Niin & Näin -lehden monologissa, jossa hän rohkaisee toisia Marxin tuotannossa itsensä marinoineita filosofeja utooppisiin maalailuihin, henkeä nostattavaan aaterunouteen:

Tässä ei saa pelätä liikaa. Ikään kuin joku ’malli’ voisi sellaisenaan toteutua! Mallit todella ovat kömpelöitä ja koko ajatus niiden ’toteuttamisesta” tai ’soveltamisesta’ todella on epäpoliittinen! Kyse on vain kuvittelu- ja toimintakykymme ruokkimisesta.

Eli ajattelu on radikaalimpaa kuin pelkkä toteuttaminen tai soveltaminen. Mielestäni aika itsestäänselvä johtopäätös, mutta kuinka komealta se kuulostakaan, kun ajatuksen muotoilee omasta kielestään huumaantunut Nevanlinna. Toisaalta tuo katkelma voisi olla myös jonkun uusklassisen ekonomistin haastattelusta. Samalla tavalla hekin askartelevat ”malleilla”, jotka eivät tietenkään sellaisenaan päde reaalimaailmassa.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    (Tämän kommenttin voisin vaihteeksi jättää laittamattakin, mutta kun aiheet ovat olleet nyt hiton mielenkiintoisia…)

    Eli. On aika surullista, jos älymystömme(tarkoitan nyt Tuomasta ja tms.) edelleen askartelee kommunismi-marxismin kanssa niin kuin sieltä olisi kaivettavissa esiin totuus ihmisen taloudellisesta ja sosiaalisesta toiminnasta. Eikö olla mitään opittu? Taasko? Uusi kierros?

    Heijastuuko tässä kulttuuriporukan ikuinen alitajuinen tarve olla mukana sittenkin jossakin suuressa prosessissa? Milloin natsismi, milloin ympäristöliike, milloin marxismi, milloin Ocupy, snowdenismi, piratismi….

    Marxin ajattelun hedelmät ovat kuitenkin olleet tuhoisat. No, en ala tässä nyt kuolleista tekemään luetteloa, piirtämään mao- tai stalinviiksiä, mutta väitän että kuristavan kapitalismin keskellä on tavallisen ihmisen helpompaa tulla toimeen kuin reaalisosialismissa. USA vuonna 1977 vai NL vuonna 1977. Kummassa olisin mieluummin asunut, jos olisi ollut pakko valita?

    Kehitysmaissa puntit lienevät kuitenkin tasan. Olet kapitalismin lapsiorja tai puolueen kuuliainen orja, sillä ei taida olla siellä mitään eroa. Kehitysmaissa tarvitaan jotakin muuta, se on totta. Mutta ei ole sielläkään sosialismi toiminut, sen tiedämme kaikki. Tosin, jos ollaan rehellisiä, vime vuosina Intiaan, Kaakkois-Aasiaan on syntynyt hyvin voiva keskiluokka, ja ihan markkinatalouden avulla. Se ei kuitenkaan koske suurta osaa yhteiskunnan alakerroksissa.

    Entä kolmas tie, onko sellainen mahdollista? Voisi ollakin, eräänlainen sekatalous 70-luvun malliin, muta se vaatisi kansallista politiikkaa.
    Mutta sama älymystö joka haikailee vasemmiston ideologian perään on halunnut myös kaikki rajat auki ja EU-kollektiivissa mennään kollektiivin antaman vapauden mukaan, eli korkotason, budjetin tasapainon jne. EU:han onkin eräänlainen kapitalismin (talous) ja sosialismin (arvoideologia)sekasikiö, vaikka lopputulos voisi olla parempi jos arvot tulisivat markkintaloudesta ja rahan hallintamekanismit sosialidemokratiasta tms. Nyt ikään kuin on vallankumouksellinen tilanne menossa molemmilla sektoreilla, äärimmäinen liberalismi jyrää sekä rahan että arvojen puolella. Lopputulos on kapitalismin kriisi. Ja tappio Kiinalle.

    Toivon kuitenkin, että tarina marxismista on ohi. Jos älymystö (mikä sana!) haluaa kaivaa jotakin merkityksellistä nyky-yhteiskunnan dynamiikasta esiin, on se kaivettavissa arvoliberalismin ja rahan liitosta. Sehän tätä maailmaa nyt vie. Älykkö vastustaa liberalismia kun se liitetään rahaan ja pääomaan, mutta hiljenee heti kun liberalismin eteen liitetään arvot. Eikö Ayn Rand ( and comp.) ollut myös äärimmäinen arvoliberaali? (No, mediaani mister intelligent kysyy tietenkin naristen, että ”mitkä arvot sitten muka?” Miten olis vaikkapa länsimaiset juutalais-kristilliset? Niiden substanssi on kuitenkin syvempi kuin marxismin, ajallisestikin)

    jope

  2. 2

    sanoo

    En usko että Nevalinna itsekään uskoo Marxin olevan vastaus. On vain ajateltava ja sitten puhuttava jotta on itselleen ja muille edes jotenkin olemassa. Minäkin luen Marxia mutta lähinnä Heideggerin materialistisena velipuolena. Blogikirjoituksessani ’Marx puhuu’ partasuu on väline puhua irtonaisemmin itse. Hauska luovuutta vapauttava alterego. Mentaalinen hahmo.

    Pikettyn data on itsessään tärkeää koska datan hokemista on yhtä hyvin eriarvoisuuden vähättely. Oikeiston retoriikka vain tuntuu riskejä kaihtavalle metsästäjä-keräilijälle ikään kuin perustellulta realismilta, tajuntamme tapetilta. Kuka sitä nyt tässä epävarmuuden tilassa vallankmouksen aatteellisuuteen uskaltaa ryhtyä. Edes Tuomas, joka taitaa olla hänkin sisimmässään kumouksellisuuteen aivan liian epäilvä.

    Minusta filosofian lisääminen tähän tilanteeseen ei auta. Ja jos Nevalinna aidosti seuraa Marxia, edes pohjiin asti ajatteleminen ei auta, filosofiset tikapuut on potkaistava alta pois ja uskottava että vallankumous tällä kertaa luottaisi ihmisen epäitsekkyyteen eikä perustaisi diktatuuria sitä vartioimaan.

    Minä muuten olen uskonnoton myös uusien alkujen suhteen. Usko nollahetken mahdollisuuteen on jo tuottanut tarpeeksi kuolleita ja hengeltään ja ruumiiltaan kiusattuja ihmisiä. (Välihuomautus: eikö voisi ajatella myös sen pasifismin olevan uskoa puhtaaseen nollahetkeen…ks.kirjoitukseni Olemisen koordinaatit, juhasaari.blogspot.fi) Taiteessa, kirjallisuudessa ja erityisesti runoudessa ja filosofiassa nollahetken tavoittelu on toki halpaa ja hauskaa hupia.

    (En ole tuota haastattelua lukenut joten kommentoin nyt tämän postauksen perusteella. Pikettyyn olen tutustunut lähinnä Tommin ansiosta ja hänen välittämänään. Että jos tämä nyt menee ihan metsään saan syyttää vain itseäni.)

  3. 3

    sanoo

    “One cannot have everything one wants—not only in practice, but even in theory. The denial of this, the search for a single, overarching ideal because it is the one and only true one for humanity, invariably leads to coercion. And then to destruction, blood—eggs are broken, but the omelette is not in sight, there is only an infinite number of eggs, human lives, ready for the breaking. And in the end the passionate idealists forget the omelette, and just go on breaking eggs.”

    Isaiah Berlin: A Message to the 21st Century

    (Tiedän, tiedän: tämä sitaatti ei aiheuta edistyksellisessä älymystössä mitään inisevää pilkkanaurua kummempaa)

  4. 4

    sanoo

    Naurakoot ne joita naurattaa. Minä kaivoin hyllystäni taas Berlinin esseekokelman Vapaus, ihmisyys ja historia. Oli melkein unohtunut sinne.

  5. 5

    sanoo

    Ristiriitaista kirjan komealta kalskahtavassa nimessä on se, että juuri KAPITAALISTA (in capital letters) Piketty ei inahdakaan. Varallisuuserojen kehittymisestä on sen sijaan totta vieköön jo ennestään riisikaupalla

  6. 6

    sanoo

    Se on totta. Ei ole Pikettyllä varsinaista pääoma-analyysiä. Tai edes hirmuisen tarkkaa erittelyä sellaisten käsitteiden kuin ”wealth” ja ”capital” välillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *