Tunteen vallassa

Eräs tuttuni inhosi vuosikaudet Michael Schumacheria, syytti häntä itserakkaaksi, ylimieliseksi, tunteettomaksi. Sitten Schumacher voitti jonkin kisan ja saavutti jonkin merkittävän rajapyykin (älkää kysykö tarkemmin, en ole ikinä piitannut formuloista) ja pillahti kisan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa televisiokameroiden edessä itkuun. Tuttavani käsitys Schumacherista muuttui kerta heitolla. Sen jälkeen hän ei ole lausunut saksalaisesta formulasankarista poikkipuolista sanaa. Niin se käy.

Sentimentalismi hallitsee maailmaa, ja usein sentimentalismi nyrjähtää suoranaiseksi tunteiden pornografiaksi (kukapa ei muistaisi vaikkapa prinsessa Dianan kuoleman synnyttämää järjettömyyksiin paisunutta suruorgiaa). Suurta yleisöä on lähestulkoon mahdotonta taivutella ja ylipuhua punnituilla argumenteilla järkisyihin vedoten. Vaaditaan paatosta ja värinää, mielellään pari kyyneltä silmänurkkaan. Hyvin tunteva ihminen on parempi ja luotettavampi kuin hyvin argumentoiva. Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan aiheesta lisää, suosittelen Theodore Dalrymplen kirjaa Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality. Mutta varoitan: sitä voi olla vaikea saada käsiinsä, esimerkiksi Amazonista se oli myyty loppuun kun hiljattain katsoin. Uusia painoksia odotellessa kärsimättömät voivat lukea vaikka uuden Kerberoksen, jossa on Timo Hännikäisen arvio kyseisestä kirjasta.

Minua rupesi askarruttamaan, vaikuttaako elämänmenoamme hallitseva sentimentaalisuuden kultti kirjallisuuteen. Todennäköisesti vaikuttaa, eihän kirjallisuus ole kulttuurin valtavirroista eristyksissä oleva saareke. Nyyhkyromaaneja on tietysti julkaistu ja luettu aina, mutta olen taipuvainen yhtymään Martin Amisin esittämään arvioon, jonka mukaan nykypäivän kirjallisuuskritiikeissä ja -keskusteluissa romaaneilla on taipumus typistyä pelkiksi henkilögallerioiksi. On täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä. Ihmiset haluavat samastua, myötäelää, nauraa, itkeä, voivotella, taivastella, huokailla ja huohottaa romaania lukiessaan. Tunnetta peliin!

Voisi kuvitella, että sentimentaalisuuden kultti vahvistaa sellaisen karkean, lukijaa manipuloivan fiktion asemaa, joka (David Foster Wallacen sanoin) on kuin ”televisiosarjaa kirjan sivuilla”. Saatan olla vainoharhainen, mutta mielestäni Jonathan Franzenin (yli)kehutussa Freedomissa heijastuu tämä ajan henki ikävällä tavalla, enkä voinut kirjan saippuaoopperamaista loppujaksoa lukiessani välttyä ajattelemasta, että tässä yritetään lypsämällä lypsää lukijasta vahvaa tunnereaktiota. Freedomiin verrattuna Franzenin edellinen romaani, vuonna 2001 ilmestynyt Muutoksia on ihmiskuvaltaan häijyn sarkastinen, jopa depressiivinen.

”Uskon, että tarvitsemme synkkinä aikoina onnellisia loppuja”, Franzen sanoi eräässä haastattelussa Freedomin ilmestyttyä. Jos vähän venytän noita sanoja, niin niistä on luettavissa ajatus, että kirjailijan ei ole pelkästään kirjoitettava hyvin vaan myös ”tunnettava hyvin”, voitettava lukijat puolelleen omalla suurisydämisyydellään.

On varmasti paljon sellaisia, jotka pitävät niin Franzenin kirjaa kuin hänen haastattelulausuntojaan vilpittöminä. Minä kuitenkin olen kyyninen surkimus enkä kykene liikuttumaan käskystä. Jos kirjaa lukiessa joskus nyyhkäisen, se tapahtuu täysin vahingossa.

Psykologinen henkilökuvaus toki kuuluu romaanitaiteen traditioon, mutta omasta näkökulmastani (kirjailijana ja lukijana) se on vähiten kiinnostavin ulottuvuus fiktiossa. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi henkilöhahmojen pitäisi kasvaa romaanissa ”ehjiksi ja kokonaisiksi” persooniksi. Miksi ne eivät voi yhtä hyvin hajota ja pirstoutua, kutistua alati pienemmiksi? Mielestäni ajatus jostakin mystisestä syvästä minuudesta, jota henkilöhahmot ilmentävät puheillaan ja toiminnallaan on pahasti harhainen. En usko sellaiseen. Mitä ehjimmiksi ja kokonaisimmiksi kirjailija kuvaa henkilöhahmonsa, sitä vieraammilta ne minusta tuntuvat.

No jaa. Ehkä minä vain olen myötäelämiseen ja empatiaan kykenemätön yksilö. Tunteeton paskiainen.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Loistava avaus jälleen.

    Tunnustaudun itsekin näihin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa fiktiivisten olentojen ”ehjyys/kokonaisuus”. Sama koskee juonen rakentamalla rakennettua ”kaarta”. Tällainen tarjonta yksinkertaisesti jättää mut tyhjäksi: arkielämäni on jo täynnä psykologista realismia ja sentimenttejä paljon kiinnostavammassa eli puhkotussa, absurdissa ja surrealistisessakin muodossa.

    Vaihtoehtoiset lukurakenteet kaunokirjallisen teoksen sisällä tai yksittäisen karakterin liioittelu ja pullistaminen ”henkilössä” – tai esineessä – herättävätkin jo paljon enemmän vastakaikua.

    Tuli äkkiä mieleen, että voisiko olla niin, että mitä kielipainotteisempi oma lähestymistapa kirjallisuuteen on, sitä mielenkiinnottomammalta henkilöhahmojen ”psykologinen kehityskaari” sekä tällaisiin, täysin rakennettuihin ja keinotekoisiin hahmoihin ”samastuminen” tuntuu? Tämä villinä mutuna näin hiekkasilmäiseen aamutuimaan.

  2. 2

    sanoo

    ”Tuli äkkiä mieleen, että voisiko olla niin, että mitä kielipainotteisempi oma lähestymistapa kirjallisuuteen on, sitä mielenkiinnottomammalta henkilöhahmojen ”psykologinen kehityskaari” sekä tällaisiin, täysin rakennettuihin ja keinotekoisiin hahmoihin ”samastuminen” tuntuu?”

    Kieli- tai miksei myös ajatuspainotteinenkin. Eli ainakin olen itsestäni huomannut, että esseistiikasta olen lukijana löytänyt sellaisia värinöitä, joita usein olen turhaan etsinyt romaaneista, mikä varmaan johtuu siitä, että olen kiinnostuneempi ajatuksista kuin (fiktiivisistä) henkilöistä. Samoin viehätyn helpommin hyvistä esseistisiä aineksia sisältävistä romaaneista kuin hyvistä ja taiten rakennetuista perinteisemmistä romaaneista, joissa olennaista on tarina ja henkilökuvaus.

  3. 3

    Kari Hotakainen sanoo

    Mielestäni sentimentaalisuuden ohella romaanien kliseitä ovat elegiset ja lyyriset loput sekä asenteellisen synkät loppulirutukset. Väkinäisellä synkkyydellä haetaan osittain samoja efektejä kuin sentimentolla. Ns. taideproosa on täynnä epämääräistä rankkuutta ja koreagrafista nihilismiä. Söpön ja hyvin käyttäytyvän nuoren miehen käsivarteen hakataan tatska jotta saataisiin aikaan katupoika-efekti – ja lukija koukkuun.

  4. 4

    sanoo

    Juu, kieltämättä noin. Sentimentaalisuuden kultti voi yhtä lailla tulla näkyviin tunnemaailman varjoisalla puolella kuljettaessa, erilaisissa synkkyys- ja ahdistuskuvauksessa. Aika sitkeä on kuvitelma siitä, että pahan olon oksentaminen sellaisenaan paperille on jotenkin autenttista, aitoa, vilpitöntä ja koskettavaa.

    Itse olen erityisen herkkis ns. rankkuudella ratsastavalle proosalle. En muista milloin jokin tämän lajityypin kirja olisi onnistunut oikeasti shokeeraamaan minua, mutta sitäkin useampi niistä on herättänyt myötähäpeää.

    Arto Virtanen kuvasi asetelman hyvin arvostellessaan tämän saksalaisen teinisensaation romaanin (Axlotli, vai mikä sen kirjan nimi on, en jaksa tarkistaa, vaikka olen netissä). Virtanen sanoi, että ämyreissä asteikko nyt vain loppuu kymppiin eikä ole mahdollista saada sitä yhtätoista pykälään silloin kun sitä tarvittaisiin (vain Spinal Tapin vahvistimissa tulee kymmenen jälkeen yksitoista).

  5. 5

    sanoo

    Sentimentaalisuuden, rankkailun, nihilismin, alkoholinkäytön etc. lisäksi ovat olemassa ne kamalimmat, ADJEKTIIVIT. Suluista ei voi edes puhua.

  6. 6

    sanoo

    PS: En tietenkään tarkoittanut, että ei adjektiiveja saisi käyttää, enkä muutenkaan kenenkään mielipidettä hyljeksi vapauttavalla ajallamme. En tarkoittanut mitään.

    PS2: Anteeksi ihan muutenkin.

  7. 7

    sanoo

    Varoisin kyllä psykologisen henkilökuvauksen ja sentimentaalisuuden samaistamista. Tai realismin ja sentimentaalisuuden. Sentimentaalinen ihmiskuvaushan nimenomaan pyrkii muuntamaan todellisuuden miellyttävämmäksi ja helpommin sulavaksi, ei se pyri psykologiseen totuuteen. Kun sentimentaalinen teos esiintyy realistisena, kyseessä on ideologinen valhe. Vertaus pornografiaan oli tässä mielessä osuvampi: ei pornossakaan pyritä seksuaalisuhteiden realistiseen kuvaamiseen vaan loppumattomien orgasmien taikamaahan.

    Esimerkiksi Dostojevskia tyypillisesti kutsutaan realistiksi ja psykologisen henkilökuvauksen mestariksi, mutta tosiasiassahan hän hyödyntää paljon liioittelua ja parodiaa sekä kuvaa usein epämiellyttäviä tai äärimmäisiä tyyppejä, joihin on hankala samaistua. Kenties hän lipsahtaa sentimentaalisuuteen Rikoksen ja rangaistuksen lopussa (ehkä syy siihen, miksi kyseinen romaani lienee hänen suosituin teoksensa), mutta esimerkiksi Kirjoituksia kellarista ja Ikuinen aviomies ovat nähdäkseni läpeensä ironisia, kaikkea muuta kuin lukijaa ”myötäelämään” kutsuvia teoksia.

    Tyhjänpäiväinen rankkuus on tietysti asia erikseen, mutta juuri jonkinlaisen psykologisen ”ääritapauksen” kuvauksella monet klassikot ovat pystyneet tavoittamaan muuten vaikeasti argumentoitavissa olevia ilmiöitä ja ajan hengen hienovaraisia muutoksia. Esimerkiksi Sartren Inhossa tai Camus’n Sivullisessa esseistinen argumentointi nojaa hyvin vahvasti nimenomaan henkilökuvaan eikä nähdäkseni edes toimisi ilman henkilökuvan tarjoamaa taustaa. Minusta se on ihan legitiimi keino, jota esim. Houellebecq (esimerkki ei-kielipainotteisesta nykykirjailijasta) hyödyntää taiten.

  8. 8

    sanoo

    Ei ollut tarkoitus samastaa psykologista henkilökuvausta ja sentimentaalisuutta. En minä ihan niin bimbo sentään ole.

    Tarkoitus oli vain pohtia, millä fiktion ulottuvuuksilla nykyajassa vaikuttava sentimentaalisuuden kultti voisi ilmetä, ja tulin siihen tulokseen, että henkilöhahmojen ja heinkilökuvauksen ympärille se väistämättä kiertyy.

    Sitten imoitin toisena asiana, että psykologinen henkilökuvaus ei ole se ulottuvuus, joka minua fiktiossa erityisesti kiehtoo. (Ja jos juttua jatkettaisiin pitemmälle, joutuisin toki nopeasti myöntämään, että on useinkin hyvin sattumanvaraista, missä kohdin henkilökuvaus alkaa ja missä loppuu, romaaneissa kun tietty psykologinen dynamiikka yleensä vaikuttaa moniin muihinkin asioihin — ja toki Houellebecqin esseistisyyskin suodattuu tiettyjen henkilökuvausmotiivien läpi, kuten olen esimerkiksi häntä käsittelevässä esseekokoelmani tekstissä sanonut.)

    Se rankkuus, josta kommentissani puhuin, ei tokikaan ole mitään sellaista, joka olisi leimallista vaikkapa Camus’n ja Sartren teoksissa.

    Yhteen blogimerkintään ei vain mahdu kaikki mahdollinen.

  9. 9

    sanoo

    …eikä yhteen kommenttiinkaan mahdu näköjään kaikki.

    Unohdin sanoa vielä sen, että merkinnässäni minua askarrutti vähintään yhtä paljon kuin romaanit teoksina myös niiden vastaanotto.

    Ylivoimaisesti selvimmin sentimentaalisuuden kultti näkyykin juuri siinä, miten romaaneja (klassikoitakin) luetaan ja miten niistä keskustellaan. Tähän viittasin sanoessani, että nykyään on ihan hyväksyttävää ja jopa tavanomaista olla pitämättä Rouva Bovarystä (tai jostain muusta klassikosta) sillä perusteella että Emma Bovary (tai joku muu klassikkoromaanin hahmo) tuntuu vastenmieliseltä. Dostojevskin psykologisia syväporauksiakin on mahdollista lukea sentimentalistin silmälasien läpi. ”Voi kun tolla Dostojevskillä on noin ikäviä ihmisiä noissa romaaneissa…”

    Ja menkääpä mussuttamaan tällaisten mielipiteiden esittäjille niin teidät tyrmätään oitis. Vastapuolen argumentit on mahdollista aina kumota, mutta vastapuolen tunnetta ei koskaan voi kiistää tai kyseenalaistaa. Vahvasti tunteva on aina tunteensa kanssa ”aito”. Tämä piirre luonnehtii tietysti kaikkea muutakin keskustelua kuin kirjallisuuskeskustelua.

  10. 10

    sanoo

    ”Tunnehallitsijasta” puhui Matti Pulkkinen kun puhui naisesta. Vuonna 1992. Muutama vuosi siitä alettiin puhua ”tunneälystä”. Massa kun on oivaltanut ettei se ole älykäs, niin se on löytänyt itsestään Tunteen, koska raukka luulee sitä jonkinlaiseksi älyn vastineeksi.

    Juuri tämän tunnevyöryilyn takiako tästä maailmasta on tullut tämmöinen selittelevä ja anteeksipyytelevä, ettei kukaan koe tunteitaan loukatun?

    Toisaalta naiset tapaavat sekoittaa toisiinsa vaiston ja tunteen (”äitiys”). En tietenkään tarkoita tällä loukata ketään. Varsinkaan äitejä. Pakolaisäitejä eritotenkaan.

  11. 11

    sanoo

    ”Ylivoimaisesti selvimmin sentimentaalisuuden kultti näkyykin juuri siinä, miten romaaneja (klassikoitakin) luetaan ja miten niistä keskustellaan.”

    Sentimentaalisuuden lisäksi myös ironiaa pitäisi joskus funtsata tarkemmin. Nimittäin, jos sentimentaalisuus näkyy jonkinlaisena ylettömänä tunteen palvomisena ja poseeraamisena, niin joku samantapainen mutta täysin vastakkaiseen suuntaan etenevä ilmiö tuntuu siepanneen myös ironian. Ajattelen erityisesti näitä Family Guy ja South Park -tyyppisiä juttuja. Niissä läppä lähtee jostain viittauksesta, mutta sitten sitä kiihdytetään ja väännellään ironian, parodian ja itseparodian keinoin niin, ettei jäljelle jää oikeastaan yhtään mitään paitsi nihilistinen nauru. Pinnalta katsoen nuo sarjat näyttävät kriittisiltä, mutta epäilen, että loppujen lopuksi mikään ei ole passivoivampaa ja konformistisempaa. Olen altistunut noille sarjoille erään lähisukulaisen toimesta ja huomannut, että tunti ironista piirrettyä ja haluan ripustaa itseni kaulakiikkuun ja vetää länsimaisen kulttuurin vessanpöntöstä alas. Ja ehkä räjäyttää siihen päälle vielä jotain.

    Ehkä tässä ilmiössä on kyse ironian muuttumisesta itsetarkoitukselliseksi. Se ei ole enää väline vaan päämäärä. Samoin kuin sentimentalismissa tunne ei ole enää reaktio (”Jos kirjaa lukiessa joskus nyyhkäisen, se tapahtuu täysin vahingossa.”), vaan päämäärä: teos alistetaan palvelemaan tunnetta (eikä esim. kauneutta tai totuutta).

    Žižek kirjoitti jossain siitä, miten postmoderni fasismikin on nimenomaan itseironista ja rationaalista eikä tosikkomaista ja sentimentaalista. Joku heittää päälleen VHM-paidan muka ironisena eleenä, mutta ei siinä loppujen lopuksi ole mitään tasoa, joka sisältäisi eri viestin kuin etnisen ja sukupuolisen ortodoksisuuden täysin hymytön julistaminen.

    Sama homma ns. ironisten viiksien kanssa: eräänä päivänä sitä vain katsoo peiliin ja tajuaa, että ei ne olleetkaan ironiset vaan pelkästään rumat.

  12. 12

    sanoo

    ”Sama homma ns. ironisten viiksien kanssa: eräänä päivänä sitä vain katsoo peiliin ja tajuaa, että ei ne olleetkaan ironiset vaan pelkästään rumat.”

    Tuo on erinomainen kiteytys.

    Ja pelkona tietysti on se, ettei sitä päivää edes koskaan tule, jolloin katsoisi peiliin ja tajuaisi niiden ironisten viiksien rumuuden.

    Meneekö koko länsimainen sivilisaatio hautaan tekohauskassa huuliparrassa, ääliömäisesti hihitellen?

  13. 13

    sanoo

    Hiukan ulkopuolelta:

    Tunneäly ei mielestäni ole sovelias sentimentaalisuuden tai edes tunteiden verrokiksi. Liuhto mainitsee, että
    ”Muutama vuosi siitä alettiin puhua tunneälystä. Massa kun on oivaltanut ettei se ole älykäs, niin se on löytänyt itsestään Tunteen, koska raukka luulee sitä jonkinlaiseksi älyn vastineeksi.”.

    Kysehän on nimenomaan älykkyydestä ymmärtää tunnetta ja toisaalta kykyä soveltaa sitä kulloiseenkin tilanteeseen. Toisin sanoen hyvästä mausta.

  14. 14

    sanoo

    Teemu Helle lienee oikeassa. Tunneäly on jäänyt minulle vähän huonoksi, kun sitä julistivat tietyt ihmiset, jotka tuskin olivat tuntevia tai älykkäitä (esim. Anja Snellman- jne.), se oli heille pelkkä ase ”fiksuja” tms. vastaan.

    Tunneälyttömiä kai nykyään kutsutaan mahdollisiksi Aspergerin syndrooman kantajiksi? Siis näitä töksäyttelijöitä. Tai ei kai sitä kanneta.

    Nimim. Idiootti kirjoittaa: ”Olen altistunut noille sarjoille erään lähisukulaisen toimesta ja huomannut, että tunti ironista piirrettyä ja haluan ripustaa itseni kaulakiikkuun ja vetää länsimaisen kulttuurin vessanpöntöstä alas. Ja ehkä räjäyttää siihen päälle vielä jotain.”

    Tuossa on se ongelma, että hirttämisen jälkeen ei enää voi tehdä juuri mitään (tiettävästi). Tämä oli ärsyttävää besserwisseröintiä ja eskapismia. Olen aivan samaa mieltä että räjäyttää sitä pitää.

  15. 15

    Tarja Pulli sanoo

    En nyt ihan tajua, mitä ovat ne sentimentaaliset romaanit, joista puhutte. En muista lukeneeni viime vuosina yhtään sellaista. Lukisin mielelläni. Saatanhan olla suuri sentimentaalisuuden ystävä.

    Lyyrisiä loppuja on kyllä näkynyt, myös Hotakaisella, ja niitä usein vähän rakastankin, vaikka en sentään kyynelehdi niin kuin Schumacher, jota muuten luulin aluksi jalkapallomaalivahdiksi ja petyin vähän, kun hän ei ollutkaan. Itkevä maalivahti olisi minusta vivahteikkaampi olento kuin itkevä formulakuski.

    Sitä en ihan usko, että kirjallisuuskritiikissä olisi ”täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä”. Lupaan kokeilla ja kertoa, puuttuuko päätoimittaja asiaan.

    Yhtä juttua kysyisin sinulta, Melender. Taannoin (18. joulukuuta) sanoit, että eräät kirjat ovat tehneet sinuun ”vahvasti myönteisen vaikutuksen” muttet tiedä, osaatko haltioitua niin, että muut ymmärtäisivät sen haltioitumiseksi. Röyhkeästi nyt kutsun tuota vahvasti myönteistä tunnettasi haltioitumiseksi ja kysyn: Kuinka haltioituminen eroaa sentimentaalisuudesta? Muuttuuko haltioituminen sentimentaalisuudeksi siinä vaiheessa, kun haltioitunut avaa suunsa ja möläyttää sieltä jonkin kuluneen tunneilmauksen? Tarvitaanko sentimentaalisuuteen sanoja, vai onko sentimentaalinen semmoinenkin haltioitunut, joka kököttää yksin nurkassa ja itkee?

    No, kirjallisuuskritiikissä minäkin saattaisin muotoilla tuommoisen kokemuksen, että vahvasti myönteisen vaikutuksen romaani teki, juu.

  16. 16

    sanoo

    ”En nyt ihan tajua, mitä ovat ne sentimentaaliset romaanit, joista puhutte.”

    Tuossa merkinnässäni minua siis pikemminkin askarruttaa se, miten romaaneja luetaan ja miten niistä keskustellaan kuin romaanit teoksina. Franzenin mainitsin esimerkkinä siitä, miten ns. korkeakirjalliseen teokseen (en jaksa laittaa lainausmerkkejä) ujuu saippuaoopperamaisia elementtejä. Etenkin kun Franzenin edellisessä romaanissa ei ollut oikein mitään vastaavaa. Viittaan myös Franzenin haasttelulausuntoon onnellisten loppujen tärkeydestä.

    En minä rupea mitään sentimentaalisten kirjojen listaa tänne laittamaan. Ei ole aikaa eikä kiinnostustakaan. Enkä sitä paitsi jaksa antautua siihen metakeskusteluun että ”miten niin sentimentaalisia, miten määrittelet sentimentaalisuuden”, joka väistämättä tuollaista listaa seuraisi.

    Jos olet sitä mieltä, ettet ole sentimentaalisia kirjoja lukenut, niin hyvä niin. Olen vain mielissäni, jos Dalrymplen ruotima sentimentaalisuuden kultti ei pesiydy kirjallisuuteen. Minähän en väittänyt, että se olisi pesiytynyt, sanoin vain että asia askarruttaa.

    ”Sitä en ihan usko, että kirjallisuuskritiikissä olisi ”täysin luvallista sanoa, että Rouva Bovary on huono kirja, koska Emma Bovaryn persoona ei miellytä”. Lupaan kokeilla ja kertoa, puuttuuko päätoimittaja asiaan.”

    Merkinnässäni tosiaankin puhuin kirjallisuuskritiikistä ja -keskustelusta, eli en siis pelkästä kritiikistä. Sattumoisin muuten Lydia Davis käänsi vastikään Rouva Bovaryn englanniksi uudestaan ja sanoi jonkun brittilehden haastattelussa (en jaksa tarkistaa minkä, vaikka olen netissä), ettei oikein pidä kirjasta, koska ei pidä Emma Bovarystä. Arvostellessaan uuden käännöksen LRB:ssä Julian Barnes letkautti, että tuo Davisin kommentihan on kuin suoraan ”jostain lukupiirikeskustelusta”. Tuollaisten kommenttien luvallisuudesta en tietenkään puhunut juridisessa mielessä, vaan yleisten epämuodollisten keskustelunormien ja -tapojen tasolla.

    ”Röyhkeästi nyt kutsun tuota vahvasti myönteistä tunnettasi haltioitumiseksi ja kysyn: Kuinka haltioituminen eroaa sentimentaalisuudesta? ”

    Vastaus on epäsuorasti luettavissa alkuperäisessä merkinnässäni. Eli sanon siinä: ”Ihmiset haluavat samastua, myötäelää, nauraa, itkeä, voivotella, taivastella, huokailla ja huohottaa romaania lukiessaan. Tunnetta peliin!” Voisi siis ajatella, että minussa eivät helsky ja hölsky tuollaiset tunteet, vaan saan sävärit muunlaisista asioista. Niitä minun ei tarvinne tässä ruveta juurta jaksain selittämään ja erittelemään. Voimani eivät yksinkertaisesti riitä. Antakaa armoa.

  17. 17

    Kristina Carlson sanoo

    Eihän järjen vastakohta ole tunne vaan tyhmyys… (en minä tätä keksinyt).

    Dalrymplestä en tiedä mitään, mutta olisiko kirjallisuuden sentimentalisoituminen samaa kuin viihteellistyminen – lajityypistä riippumatta. Äijärymistelyt Remeksen tyyliin ovat sentimentaalisia (ylenpalttista urheutta, sankaruutta, epäitsekkyyttä, hempeitä perhetunteita), samoin on monissa dekkareissa (inhorealistisia aineksia, joihin kai Hotakainen viittasi) ja nämä piirteet ovat tarttuneet siihenkin kirjallisuuteen, joka (jonkun mielestä vanhakantaisesti) luetaan ns. korkeakirjallisuudeksi.

    Kirjamarkkinoiden mekanismit palvelevat tämän rajan häivyttämistä. Olisi minulla esimerkkejäkin, mutta häveliäisyyttäni en mainitse niitä.

    Toisaalta ei kai ihan ”kuivaakaan” älyä ole, koska myös älylliset kokemukset herättävät tunteita (uteliaisuutta, kiihtymystä, kiinnostusta, innostusta, kiukkua jne.) Jopa matematiikka herättää tunteita, matemaatikoissa ainakin.

    Vuosia sitten istuin kapakassa kahden miestuttuni kanssa, ja he rupesivat käymään läpi maailmankirjallisuutta käyttäen käsitteitä ”kuiva” ja ”märkä”. Märkä tarkoitti juuri sentimentaalisuutta, ehkä myös joitakin kielenkäytön piirteitä. Hemingway oli kuiva, Steinbeck märkä. Dostojevski märkä, Gogol kuiva. Muita en muista.

  18. 18

    sanoo

    Tunnehan on eri asia kuin se sentimentaalisuus, josta Dalrymple puhuu. Pahimmillaan sentimentaalisuudesta on vain pieni hyppäys tunteiden pornografiaan. Kannattaa lukea se Dalrymplen kirja.

    Oikeastaan Idiootti kiteytti asian kirjallisuuden osalta melko tarkkaan aikaisemmassa kommentissa:

    ”Sentimentaalinen ihmiskuvaushan nimenomaan pyrkii muuntamaan todellisuuden miellyttävämmäksi ja helpommin sulavaksi, ei se pyri psykologiseen totuuteen.”

    Se myöskin pyrkii itsetarkoituksellisesti herättämään tunteita, liikuttamaan. Tärkeämpää on vahva tunne-elämys kuin yritys sanoa tai tavoittaa jotain merkityksellistä ja sitä kautta herättää ne tunne-elämyksetkin (aidon taidekokemuksen eli totuuden ja kauneuden läsnäolon muodossa).

    Jos korkeakirjallisuutta ajatellaan (ei mitään syytä laittaa sitä lainausmerkkeihin), niin uskoisin sentimentaalisuuden kultin työntyvän teoksiin detaljinomaisesti, ei niin että yhtäkkiä ruvettaisiin suoltamaan sentimentaalisia romaaneja. Juuri tässä mielessä nostinkin Franzenin esille.

    Totta kai älyllisissä kokemuksissa on aina mukana myös tunne-elementti. Missään nimessä ei pointtini ole ollut se, että jonkinlainen kivisydämisyys olisi tae fiksusta lukemisesta tai kirjoittamisesta.

    Tunteiden kuvaaminen tai käsittely kirjallisuudessa vaan on kovin eri juttu kuin tunteilla manipuloiminen ja sentimentaalisuudessa rypeminen.

  19. 19

    Kristina Carlson sanoo

    Harmittaa tietysti tyhmänä kysyä (koska en ole Dalrympleä lukenut), liittääkö hän sentimentaalisuuden juuri meidän aikaamme – ja analysoiko hän sentimentaalisuutta historiallisesti?

    On ainakin kirjallisuudenhistoriassa ollut sentimentaalisuudessa rypemisen aikakausia. Yksittäisistä teoksista esimerkkeinä tulivat mieleen Samuel Richardsonin Pamela (1700- luvulta), josta Henry Fielding kirjoitti parodian, ja kyllä Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissäkin (samoin 1700-luvulta) sentimentaalisuudessa ryvetään. Entäs Anthony Trollope (1800-luvulta)!

    Kaikenlaisen viihteen runsaus nyt (kirjat, sarjaelokuvat, elokuvat, musiikki) tietenkin on vyörytys, jolle aiemmin ei ole ollut vertaa. Tarjonta lisää tartuntaa, ehkä. Idiootti totesi kommentissaan, että sentimentaalisuus ei ole suhteessa henkilöiden (ja kai tilanteidenkin) psykologiaan, vaan on jotakin ylenmääräistä, lukijaa pehmittävää ja imaisevaa.

    Historialliset esimerkit ovat minusta kiinnostavia siksi, että tunteilla tai tunteiden ilmaisuilla on yhteiskuntaan, kulttuuriin ja ajankohtaan liittyvä yhteys. Monet viktoriaaniset romaanit (kuten Trollopen) vaikuttavat nykylukijan mielessä lähinnä – koomisilta.

    Periaatteessa voi siis kysyä, miten nopeasti sentimentaalisuus vanhenee, koska se ei ole pelkästään yksilösidonnaista, vaan liittyy maailmaan ja ympäristöön, jossa elämme. Tunteiden laita on mielestäni toisin. Jotakin yhteistä tai ylihistoriallista tunteissa täytyy olla, koska muuten emme kykenisi ymmärtämään antiikin näytelmiä tai Shakespearea.

  20. 20

    sanoo

    Dalrymplen kirja on ennen kaikkea aikalaisanalyysi eikä laajakaarinen historiallinen katsaus.

    Hän tarkastelee tätä nykyajan tendenssiä, että tunteet pitää näyttää avoimesti ja julkisesti, suoranaista kohtuuttomuuskilpailua siitä, kuka liikuttuu eniten, kuka suree syvimmin ja ”aidoimmin”.

    Ellei tunteita näytetä julkisesti, niitä ei mukamas ole olemassa ja henkilö on kylmä ja julma. Esimerkiksi Englannin kuningatarta syytettiin tunteettomuudesta, kun hän ei reagoinut Dianan kuolemaan julkisuudessa sillä tavalla kuin suruorgioissaan rypevä lehdistö ja suuri yleisö olisivat halunneet.

    Vastaavia esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka paljon politiikan, viihteen ja urheilun piiristä, puhumattakaan erilaisisten onnettomuuksien ja katastrofien yhteydessä tapahtuvista julkisista esiintymisistä.

    Joskus ennen (ainakin Britanniassa) pidettiin hyveenä tiettyä pidättyvyyttä ja arvokkuutta julkisissa tunteenilmaisuissa.

    Tuli mieleen, mitä Jouko Turkka kirjoitti Aiheissa jo kauan sitten: ”Onni ei ole enää hiljaista onnea vaan mielenhäiriötä.” Onnen lisäksi tämä näyttäisi pätevän myös suruun.

    Tai toisin ilmaistuna: onni ja suru eivät ole enää onnea ja surua vaan onnen ja surun esittämistä.

  21. 21

    Tarja Pulli sanoo

    En minä oikeastaan halunnut kuulla sentimentaalisuuden määritelmää enkä saada kirjalistaa. Yritin ilmaista, ilmeisesti kehnosti, etten tunnista ilmiötä. Tai tarkemmin: en tunnista ilmiötä nimenomaan tähän aikaan kuuluvaksi. Kristina Carlson sanoi tästä asiasta paremmin.

    Kirjallisuuskeskustelujakin jos ajattelee, eikö voisi väittää, että jotkut muinoiset Sarajakset, Koskenniemet sun muut kirjoittivat merkittävästi sentimentaalisemmin kuin nykykeskustelijat? Tällä tarkoitan pelkkää hyvää Sarjakselle ja Koskenniemelle.

    Ehkä on kyse myös siitä, että minulle sentimentaalisuus sanana merkitsee jotakin ihan muuta kuin Remeksen äijärymistelyjä tai tunteiden halpaa esittämistä. Minulle sentimentaalisuus on tunteellisuutta, joka saa ylenpalttisia ilmauksia (Katjuska syöksyy Volgaan), mutta sen pointti ei ole julkisuus: se ei ole kyynelöintiä televisiossa tai iltapäivälehtien kipeitä avautumisia. Jälkimmäisen ilmiön tunnistan, mutta se on minusta eri juttu kuin sentimentaalisuus.

    Voi toki olla niin, ettei Katjuska enää voi syöksyä Volgaan. Tai voi, mutta me olemme jo lehteä lukiessamme sitä mieltä, että se oli vain sen alkuperäisen Katjuskan esittämistä.

  22. 22

    sanoo

    Sanot että et halunnut sentimentaalisuuden määritelmää, mutta nyt kumminkin palautat jutun taas siihen, että ymmärrät sentimentaalisuuden eri tavalla kuin minä sen sinun tulkintasi mukaan ymmärrän.

    Vähän vaikea keksiä, mitä seuraavaksi tähän sanoisin.

    Tämä on kai vähän huono keskustelu, koska aloitin sen puhumalla Dalrymplen kirjasta ja niistä ilmiöistä, joita se kuvaa, ja kommentit sitten sinkoilevat ihan toisenlaisista vinkkeleistä. Ei siinä sinänsä pahaa, mutta johtaahan sellainen väistämättä jatkuviin täsmennyksiin, tarkennuksiin ja oikaisuihin. Ja ennen kaikkea lukkiuttaa keskustelun metatasolle.

    Olisi varmaan pitänyt tehdä tästä Dalrymple-lukupiiri. Sitten olisimme ainakin suunnilleen tienneet lähtökohdat. Väittelykin olisi silloin hedelmällisempää.

    Toistan nyt vielä kerran: minulla ei ole mitään varmaa ja lopullista sanottavaa siitä, miten Dalrymplen kuvaamat asiat näkyvät kirjallisuudessa ja kirjallisuuden lukemisessa vai näkyvätkö ollenkaan. Tämä vain askarruttaa (tai pikemminkin askarrutti) minua.

    Ja totta kai maailmankirjallisuus on väärällään erilaista tunnetta, tunteellisuutta, sentimentaalisuutta sun muuta. Vaan näyttäytyvätkö ne jotenkin eri tavalla meidän aikanamme, ja jos niin, miten?

    Liian laaja ja lavea kysymys. Emme pysty sitä ratkaisemaan tässä.

  23. 23

    Kristina Carlson sanoo

    Ei tarvita Dalrymple- lukupiiriä, mutta selvensit nyt, mitä hän käsittelee. Eli kuitenkin melko tuoreiden esimerkkien valossa sentimentaalisuuden vyöryä, esim. Diana-tapaus.(Olen itse kammoksunut tapaa, jolla pienempienkin onnettomuuksien uhreille viedään kukkia, nalleja, kynttiölöitä.)

    Dalrymple ei siis käsittele ilmiötä missään historiallisessa kontekstissa?!

    Jos ei, se on minusta puute, koska ”sentimentaalisuuden ilmiö” on tulkinnanvarainen. Sen sanoin jo. Mutta OK, meidän aikaamme:

    Tänään oli Earth Hour klo 20.30 – 21.30. Hyveellisesti suljin tietokoneen, hyveellisesti sammutin valot; kumminkin jätin kaikkien laitteiden stand by-tilan päälle, koska olisi ollut kamala homma resetoida ne taas… Siis, noudatin sitä sentimenttiä, että pitää olla ekologinen, osallistuva ja kiva. Ele oli sentimentaalinen, ei missään tapauksessa ”järkevä”. (Ja mietin, mitä voi tehdä kynttilänvalossa.) Tiesin ja tunsin, että esitin ekologista henkilöä. Olinko sentimentaalinen? Kyllä ja en, koska muuten en olisi esittänyt kysymyksiä.

    Tämä liittyy siihen, mitä sanoit tunteiden ”esittämisestä” Turkkaa siteeraten. Minä matkin edellisessä toimintatapoja, en tunteita. Mutta yleisesti ottaen nämä liittyvät toisiinsa, koska ulkopuolinen ei voi tietää motiiveitasi. Itse en tiedä, miten voisi ”esittää” onnea, surua, kaihoa, rakastumista, haikeutta, pettymystä, odotusta jne. – paitsi sarjaelokuvan näyttelijänä.

  24. 24

    Harri T sanoo

    Franzenin lausunnon laitan haastatteluväsymyksen piikkiin. Onnellista loppua ei tarvitse lukija vaan hän itse to make his point. Ensin 550 sivua (amerikkalaisen unelman) kaikenlaisista mielenhäiriömäisistä vapauksista ja lopuksi kolmen sivun antikliimaksi joka kertoo missä vanhakantaisturkkalainen onni todellisuudessa luuraa.
    Sitä ennen hän ikävä kyllä turvautuu kolmen sivun sentimentaaliseen saippuakliimaksiin.

  25. 25

    sanoo

    ”Dalrymple ei siis käsittele ilmiötä missään historiallisessa kontekstissa?!”

    No käsittelee toki. Tarkoitin vain sitä, että se on aikalaisanalyysiä pikemminkin kuin sentimentaalisuuden historiankirjoitusta. Historiallinen taustoitus kulkee kyllä mukana.

    ”Itse en tiedä, miten voisi ”esittää” onnea, surua, kaihoa, rakastumista, haikeutta, pettymystä, odotusta jne. – paitsi sarjaelokuvan näyttelijänä.”

    No, esimerkiksi tositelevisiossa. Tai vaikkapa poliitikkona, joka ei ainoastaan halua ottaa osaa kansalaisten suruun jonkin suuren kollektiivisen onnettomuuden hetkellä vaan myös tehdä sen mahdollisimman vetoavasti ja vakuuttavasti, ”aidosti”. Lisääkin voisi kehitellä vastaavia esimerkkejä. Tunne voi olla sinänsä aito, mutta kun sen kanssa astuu (vapaaehtoisesti) julkiselle areenalle niin pelissä ovat silloin monenlaiset sisäistetyt kulttuuriset koodit, jotka voivat vaikuttaa tunteen ilmaisuun, tuoda mukaan esittämisen elementin.

    Ja sitten kun tämä kaikki paketoidaan vaikkapa televisio-ohjelman muotoon, niin esittävyyttä korostavia elementtejä tulee vielä kosolti lisää kaikenlaisten televisiotekniikkaan liittyvien juttujen muodossa.

  26. 26

    sanoo

    ”Franzenin lausunnon laitan haastatteluväsymyksen piikkiin.”

    Minä taas en.

    Franzen nimittäin on pyöritellyt myös esseissään näitä onnellisten loppujen teemoja, tavalla jos toisella.

    Ja nähdäkseni tuo tematiikka liittyy myös hänen keskusteluihinsa edesmenneen ystävänsä David Foster Wallacen kanssa.

    Hehän kehittivät yhteistuumin ajatusta siitä, että kirjallisuuden tehtävänä on loppujen lopuksi auttaa meitä tuntemaan olomme vähemmän yksinäiseksi.

    DFW haki vähän eri väyliä tämän ajatuksen toteuttamiseen kuin Franzen, jossa ei pihise samanlaista kirjallista seikkailuhenkeä.

    Osittain (ainakin DFW:llä) lähtökohtana oli kirjallisuuden nostaminen ylös siitä itseensä sulkeutuvuuden loukosta, johon se oli postmodernismin (riskialtis sana näin persupolitiikan aikana, mutta vaikea olla tässä yhteydessä käyttämättä) vajonnut. Eli hakea uusia väyliä Barthin ja kumppanien jälkeen.

    Jos raa’asti yksinkertaistan niin DFW teki tämän kääntämällä katseensa Derridasta Wittgensteiniin. Eli hän pyrki näkemään kielen (ja tekstit) ihmisten välille yhteyksiä luovana juttuna eikä minään loputtomana itseensä viittaavana merkitysleikkinä.

    Tästä seurasi sitten loogisesti ajatus tekstin ja lukijan välisestä liittolaisuudesta, kumppanuudesta, joka parhaimmillaan voi auttaa löytämään elämään kiinteyttä ja mieltä kaiken tämän jälkiteollisen kolkkouden, kaiken tämän monistavan, monistuvan teollisen hulluuden keskellä.

    Nämä lähtökohdat olivat Franzenillekin kaiketi läheisiä,vaikka hän on, kuten sanottu, kirjailijana monella tapaa eri muotista kuin DFW.

    Joten eivät nuo Franzenin puheet onnellisista lopuista mitään laiskoja heittoja ole. Kyllä siellä funtsittua juttua on taustalla, paljonkin. Mutta Freedomin tapauksessa tuntuu, että hän on mennyt siitä, mistä aita on matalin ja päästänyt itsensä liian helpolla.

  27. 27

    Kristina Carlson sanoo

    Joo, se pieni ero ”tuntemisen” ja presentaation välillä on
    tärkeä. Tositeeveessaä osallistujat eivät varmaankaan esiintymisensä hetkellä harkitse tai suunnittele tunnereaktioitaan. Ne toisaalta manipuloidaan myöhemmin (materiaalin leikkauksilla) tai tapahtumahetkellä (mihin suunnataan kamerat).

    Tositeevee poikkeaa poliitikkojen esiintymisestä, jolla on tietty päämäärä ja esiintyminen määräytyy sen mukaan. Tositelkkarin esiintyjillä (oli kyse laulamisesta, sisustamisesta, ruoanlaitosta) ei ole samanlaista täsmällistä tavoitetta. Paitsi just se, että on telkkarissa…

    Jos/kun poliitikko ”esittää” tunnetta, katsojilla on hänen persoonansa tuntien myös konteksti, johon sovittaa tuo tunne. Sitä ei siis välttämättä uskota. Taviksia tämä ei koske, vaan tavikset joutuvat etsimään kännykkä-äänestys-kansasta viiteryhmänsä, joka on epämääräinen.

    Jos palataan alkuperäiseen aiheeseen eli sentimentaalisuuteen, juuri siihen tositelkkarin ohjelmat perustuvat. Oli kyse mallikisasta, vaatteiden ompelusta, ruoanlaitosta, mistä tahansa. Ohjelman käyttövoima on ”sentimento”, mikä ilmenee ”suurina tunteina”, kun joku putoaa, menestyy jne. (Olen katsonut).

    Viittaamatta nyt näihin ohjelmiin, vielä (asiantuntematon) Dalrymple-kysymys: Onko sentimentaalisuudesta älyllistä haittaa? Ovatko äly/järki ja sentimentaalisuus yhteensovittamattomia ja toisilleen vastakkaisia ilmiöitä. (Itse tunnen ihmisiä, jotka ovat sekä äärimmäisen sentimentaalisia että älykkäitä

  28. 28

    sanoo

    ”Onko sentimentaalisuudesta älyllistä haittaa? Ovatko äly/järki ja sentimentaalisuus yhteensovittamattomia ja toisilleen vastakkaisia ilmiöitä.”

    Tuskin ovat, yksilötasolla. Kyse on tietysti balanssista (niinhän aina).

    Jos ajatellaan asiaa Dalrymplen analyysin tasolla, niin sentimentaalisuuden kultti voi kyllä vaikuttaa kielteisesti esimerkiksi tapaan, jolla julkista keskustelua käydään.

    Toisen ihmisen argumentit on mahdollista osoittaa pätemättömiksi ja perusteettomiksi, mutta toisen ihmisen tunteen aitoutta on vaikea mennä kyseenalaistamaan. Siinä vaiheessa, kun tunne-elementit alkavat korostua keskustelussa eli kun on tärkeämpää tuntea hyvin kuin ajatella hyvin, keskustelu luisuu helposti siihen, että ihmiset alkavat kiristää vastapuolta sentimentaalisuudellaan, omilla kyynelillään ja hyvyydellään. Näin vastapuoli alkaa näyttäytyä sydämettömältä ja epäilyttävältä riippumatta siitä, pitävätkö hänen esittämänsä näkökohdat paikkansa.

    Dalrymple näkee muitakin esimerkkejä, esimerkiksi koulussa. Hänen mielestään historianopetus on (Britanniassa) latistanut laajakantoiset historian ilmiöt moraaliseksi saippuaoopperaksi, jossa paheksutaan riistäjiä ja säälitään sortajia. Niinpä oppilaat saattavat tuntea historian tapahtumista vain neekeriorjuuden ja holokaustin.

    En osaa ottaa kantaa siihen, kuinka pitkälle tämä kouluopetusta koskeva esimerkki pitää paikkansa. Saati että päteekö se meillä Suomessa.

  29. 29

    sanoo

    korjaus

    ”moraaliseksi saippuaoopperaksi, jossa paheksutaan riistäjiä ja säälitään sortajia.”

    …tietysti kuuluisi olla, että ”säälitään sorrettuja.”

  30. 30

    Kristina Carlson sanoo

    ”Siinä vaiheessa, kun tunne-elementit alkavat korostua keskustelussa eli kun on tärkeämpää tuntea hyvin kuin ajatella hyvin, keskustelu luisuu helposti siihen, että ihmiset alkavat kiristää vastapuolta sentimentaalisuudellaan, omilla kyynelillään ja hyvyydellään.”

    Varmaan näin. Eikä mennä yksilötasolle…

    Kysyn silti, että onko esimerkkejä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa sentimentaalista metodia olisi käytetty? Esim. EU: keskustelut tukipaketeista tms. En muista Merkelin tai Olli Rehninkään kyynelöineen …

    Siis, vaikka olen (luultavasti) samaa mieltä sentimentaalisuudesta, en ymmärrä sen intellektuaalista enkä yhteiskunnallista uhkaa. Kuten tavallaan jo aiemmin sanoin, sen naurettavuus (ainakin kirjallisuudessa) paljastuu melko lyhyessä ajassa.

  31. 31

    sanoo

    ”Kysyn silti, että onko esimerkkejä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa sentimentaalista metodia olisi käytetty?”

    Eiköhän sitä ole käytetty ja käytetä esimerkiksi jokaisessa vaalikeskustelussa.

    Mutta tietenkään ei ole olemassa mitään yhtä vaalikeskustelua ja yhtä poliittista julkisuutta, vaan monenlaisia. Kanavassa debatoidaan vaaleista erilaisilla kaavoilla kuin vaikkapa MTV3:n studiossa tai turuilla ja toreilla vaalikoppien edessä.

    Tietyillä julkisuuden sektoreilla tunne-elementit korostuvat epäilemättä vahvemmin kuin toisilla.

    Elämme hyvin televisuaalisessa kulttuurissa, jolloin ei riitä se että sanoo hyvin, on myös tunnettava hyvin. Klassinen esimerkki on se Kennedyn ja Nixonin välinen debatti. Radiosta väittelyä kuunnelleet pitivät Nixonia voittajana, televisiosta katsoneet taas Kennedyä, koska telkkarissa Nixon ”hikoili” ja herätti muutenkin luihumman vaikutelman tunteiden tasolla viestejä auki koodattaessa.

    Voisi kuvitella, että jos kolmannes suomalaisista äänestäjistä ei nykyisin tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa, niin he myös vaalikeskustelua seuratessaan (mikäli edes seuraavat) kiinnittävät enemmän huomiota ”hikoiluun” ja sen sellaiseen ynnä siihen, kenellä on eläväisin läsnäolo. Toki monet muutkin asiat vaikuttavat, näissä vaaleissa ilmeisesti protestihenki (joka sekin voidaan nähdä valtaisaksi tunteiden ryöpsähdykseksi).

    Se, menettääkö politiikka tai kulttuuri tällaisesta jotain olennaista, on laajempi kysymys. Ei siitä sen enempää.

    ”Kuten tavallaan jo aiemmin sanoin, sen naurettavuus (ainakin kirjallisuudessa) paljastuu melko lyhyessä ajassa.”

    Noin tietysti minäkin haluaisin uskoa, ja uskonkin.

    Kirjallisuutta leimaa se, että se on korkeakulttuuria ja siten marginaalinen ilmiö yhteiskunnassamme. Tämä tuo peliin toisaalta kriittisyyttä, toisaalta vivahteikkuutta ja sävykkyyttä.

    Puhuit aiemmin viihteellistymisestä. Ehkä viihteellistyminen on juuri se trendi, jonka kautta sentimentaalisuuden kultti voisi kirjallisuudessa vahvistaa asemaansa, jos on vahvistaakseen.

    Mutta kuten sanoin, ei minulla ole tästä asiakokonaisuudesta mitään varmaa ja lopullista mielipidettä. Epäilyksiä ja aavistuksia vain.

  32. 32

    sanoo

    …vielä politiikasta

    Taannoinen eduskuntakeskustelu, jossa pääministeri ”syytti” oppositiota epäisänmaallisuudesta oli saippuaoopperaa parhaasta päästä.

    Olin auton ratissa ja radiosta leikkasi tajuntaani Jutta Urpilaisen värisevä ääni hänen kauhistellessaan ja paheksuessaan pääministerin puheita, ja välihuudot salista kuuluivat myös.

    Sitten tuli vielä toinen kierros, kun taivasteltiin, että pääministeri ei tarpeeksi pyydellyt sanomisiaan anteeksi.

    Kyllähän tällaista travestiaa mielikseen katsoo ja kuuntelee tietyssä mielentilassa. Mutta jotain irvokkaan surullistakin tämän tyyppiset jupakat pitävät sisällään…

  33. 33

    marjal sanoo

    ”Siinä vaiheessa, kun tunne-elementit alkavat korostua keskustelussa eli kun on tärkeämpää tuntea hyvin kuin ajatella hyvin, keskustelu luisuu helposti siihen, että ihmiset alkavat kiristää vastapuolta sentimentaalisuudellaan, omilla kyynelillään ja hyvyydellään.”
    Pysähdyttävän osuvaa.

    Olin lopettelemassa Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyttä, kun löysin tämän keskustelun, josta tunnistin välittömiä lukukokemuksiani. Giordano väistää sentimentaalisuuden traagisista sattumuksista ja stigmojen kahlitsemista henkilöhahmoista huolimatta. Loppuluritukseksi riittää kaksi lausetta:
    ”Hän hymyili kirkkaalle taivaalle. Pienellä ponnistuksella hän pääsi ylös omin avuin.”
    Henkilöhahmon kasvu ei sokeeraa eikä lukijan silmäkulma kostu, mutta mieleen jää raikasta rauhattomuutta.

  34. 34

    sanoo

    Mitä vikaa huuliparrassa on? Nimim. Huuliparta vuodesta 1987.

    Muutoin näkisin, että dramaattisen kerronnan ja sentimentaalisuuden välttämisen (sekä samaistumisen torjumisen) ovat yhdistäneet jo eräät amerikkalaiset kioskidekkaristit, kuten Jim Thompson. Vastaavia kirjailijoita on edelleenkin, kuten Jason Starr, joka tosin on viime vuosina, tultuaan suositummaksi, lähestynyt perinteistä melodraamaa, hiukan valitettavasti.

  35. 35

    sanoo

    ”Mitä vikaa huuliparrassa on? ”

    Ei mitään jos on tyylikäs. Mutta jos on vain pop-ironinen niin voi olla vähän toinen juttu 🙂

    Olen muuten ollut aikeissa tutustua tuon oikean Jim Thompsonin tuotantoon. Viimeistään kesällä pitää se tehdä. Tämä puolikotimainen Jim Thompson taitaa kyllä jäädä sen perusteella, mitä olen hänen kirjoistaan luotettavilta pitämiltäni tahoilta kuullut. Menestystä hänelle toki toivon (eli komeita myyntilukuja)!

  36. 36

    sanoo

    …tuli vielä jälkihuomiona mieleen tästä keskustelusta yleisesti, että minun olisi pitänyt täällä kommenttiloorassakin puhua johdonmukaisesti sentimentalismista eikä sentimentaalisuudesta (kuten tein itse merkinnässä).

    En tiedä olisiko se mitään selkiyttänyt, mutta ainakin olisin kuvannut itse tarkemmin sitä, mistä puhun…

    Tunteet ja tunnemaailman asiat ovat helvetin vaikeita. Ja silti niistä usutetaan jatkuvasti puhumaan.

  37. 37

    Kristina Carlson sanoo

    Jos romaaneja arvioidaan päähenkilön ”kivuuden” mukaan, ei seuraavani varmaan hyvin selviä. William N. ei ole mukava ihminen. Hän ilmestyy syksyllä (Otava).

  38. 38

    sanoo

    Luulen muuten, ettei kenelläkään ole tällä hetkellä ironista huulipartaa. Sehän on jäänyt semmoiseksi puolirokkiäijien jutuksi. Vähän harmittaakin, koska olen itse kantanut tätä jo yli 20 vuotta, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kun olen kasvattanut pidemmän parran.

    Voisin muuten veikata, että pitäisit Jim Thompsonista. Tappaja sisälläni on todennäköisesti paras, mutta itse olen pitänyt Pakotiestä eniten. Toisaalta se on myös perinteisin Thompsonin dekkareista.

  39. 39

    sanoo

    Kristiina:

    Mukava kuulla, että romaani on sinulta tulossa eikä sen päähenkilö ole ihana ihminen.

    Minultakin on tulossa romaani, eikä senkään päähenkilö ole ihana, ihminen ei ainakaan (siis haavikkomaisittain ei ainakaan).

    Juri:

    Aloitan siis tuosta Tappajasta jahka kesä koittaa ja on aikaa lukea mitä huvittaa.

  40. 40

    sanoo

    …pahoittelen että kirjoitin edellisessä viestissä Kristinan kahdella ii:llä, vaikka tiedän varsin hyvin että niitä kuuluu olla vain yksi…

  41. 41

    Kristina Carlson sanoo

    Kiitän huomaavaisuudesta! Vaikka nimi ei ole kummempi, se voidaan (puheen perusteella) kirjoittaa: Christina Karlsson, Kristiina Karlson jne. monta variaatiota samasta. Annan arvoa korjaukselle.:)

  42. 42

    Kristina Carlson sanoo

    Jos on tarpeeksi vmäinen päähenkilö, ominaisuudet kasvavat siihen pisteeseen, että lukijan on pakko tuntea sääliä (tms.) Tästä aivan erinomainen esimerkki (ja kaikin puolin mainio romaani) on Sanna Ravin Ansari! Toinen samanmoinen on
    Aleksandr Morozovin Rakas Ljuba.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *