Tunnustuksia

Vuoden 2007 kova juttu oli Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet.

Luin sen tuoreeltaan innosta puhkuen ja kirjoitin siitä pateettisen merkinnän blogiini. Sanoin siinä jotain sellaista, että Nylénin komeimmat lauseet painuvat tajuntaan kuin parhaiden biisien sanat. Siltä se silloin tuntui, ja myöhemmän tiedon valossa aavistukseni osoittautui oikeaksi. Muistan eräitä kohtia Vihan ja katkeruuden esseistä edelleen ulkoa. ”Toivottavasti kehuni eivät tuntuneet vaivaannuttavilta”, sanoin Nylénille baarissa Nuoren Voiman liiton kirjallisen salongin jatkoilla loppusyksystä 2007. Hän myönsi, että kyllähän ne tuntuivat. En voinut moittia.

Tuoreessa Tunnustuskirjassaan Nylén muistelee Vihan ja katkeruuden esseiden yllättävää suosiota. Hän odotti saavansa osakseen ivaa tai inhoa, mutta saikin ihailua ja rakkautta. Runsaan viiden vuoden takainen esikoisesseekokoelma tuntuu kirjoittajastaan nyt hieman etäiseltä (ja miksei tuntuisi). Vihan ja katkeruuden esseet on röyhkeä, hyökkäävä teos, eräänlainen kirjallinen kostoretki. Muistan, kuinka sitä ensi kertaa lukiessani ajattelin, että Nylénin esseet ovat viehättävällä tavalla pastissimaisia, tämän tästä lauseista aisti kaikuja Baudelairelta, Linkolalta, Morrisseyltä. Virkkeissä oli keinotekoista patinaa ja henkevyyttä, joka loi virkistävän epäajanmukaista vaikutelmaa. Samaan aikaan ne kuitenkin olivat eletyn ja koetun oloisia. Ne oli kirjoittanut ihminen, jolla on sielu halki.

”Provokaatio on yksi miellyttämisen muoto, ja ensimmäisessä esseekirjassani on reaktionaarisia ja antihumanistisia heittoja, joissa en ole jaksanut vastustaa aikalaisteni ärsyttämisen kiusausta”, Nylén tunnustaa Tunnustuskirjassa. Sittemmin tämäntyyppisistä provokaatioista on tullut eräänlainen muoti-ilmiö. Toisessa esseekirjassaan Halun ja epäluulon esseissä Nylén jo perääntyi hyökkäävästä linjastaan. Hän kirjoitti enemmän asioista, joita rakastaa kuin asioista, joita vihaa. Jotkut kriittiset sielut ovat valittaneet Nylénin kesyyntyneen, ”siistineen suunsa”. Minä näen asian toisin. Nylén kirjoittaa nyt itselleen rehellisemmin kuin ennen, on aidommin se mikä oikeasti on. Hän ei yritä niin sinnikkäästi tehdä vaikutusta lukijoihin kuin esikoisesseissään. Kesyyntymisestä en puhuisi. Kyllä Nylénin esseistä edelleenkin paistaa hänen viehtymyksensä väkivaltaiseen kielenkäyttöön. Hän vain annostelee provokaationsa tarkemmin, mikä on hyvä. Provokaatio viehättää yleensä eniten niitä, jotka eivät ole hirmuisen kiinnostuneita itse sanataiteesta. Vihan ja katkeruuden esseistä tuttujen tyylikeinojen suruton monistaminen olisi taittanut terän Nylénin myöhemmiltä teksteiltä. Mikään ei ole taiteellisesti niin kunnianhimotonta kuin rutiiniksi muodostunut provosoiminen.

Silti. Vihan ja katkeruuden esseistä ei sopisi ottaa mitään pois. Sen taittovedoksessa luki lauseen ”Valitse väkivalta” perässä ”Mutta kunnioita viidettä käskyä.” Tämän lisäyksen Nylén poisti lopullisesta versiosta. Onneksi poisti. Jos Vihan ja katkeruuden esseitä olisi ollut yhtään vähemmän röyhkeä ja hyökkäävä, se ei olisi koskettanut niin monia ihmisiä, eikä tuntunut niin ainutlaatuiselta niissä olosuhteissa. Siihen kirjaan eivät sovi laimennukset eivätkä taka-askeleet. Myöhemmissä teoksissaan Nylén on muistuttanut viidennen käskyn kunnioittamisesta. Se sopii niihin.

Mitä Nylén sitten tunnustaa Tunnustuskirjassaan? Ainakin sen, että on vegaani ja kristitty. Eikä häntä varmastikaan haittaa, jos näiden luonnehdintojen eteen laittaa määreet ”militantti” ja ”radikaali”. Vihan ja katkeruuden esseiden jälkimainingeissa eräät tahtot moittivat Nyléniä konservatiiviksi. Sellainen hän ei missään tapauksessa ole, ja tekee sen myös selväksi.

Jos konservatismi nimensä mukaisesti tarkoittaisi säilyttämistä, siinä olisi mieltä. Sitä se ei tarkoita. Vaan sitä, että konservatiivi kulkee maailmassa säilytettävien asioiden luettelo kädessä. Luettelossa oleviin asioihin hän kiinnittää hellästi kyltin: ’Ei saa koskea’. Hän sanoo puolustavansa perinteitä. Tosiasiassa hän puolustaa viittä aatteellisesti valikoitua perinnettä ja vähät välittää viidestäsadasta muusta

Tässä on osuvasti kuvattu konservatismin paradoksaalisuus. Monet sellaiset asiat, joita nykyisin konservatiiveiksi julistautuvat täydestä sydämestään kannattavat, olisivat olleet sata vuotta sitten suuri kauhistus silloisille konservatiiveille. Nylén valitteleekin konservatiivi-liberaali-jaon hallitsevuutta meidän päiviemme poliittisessa keskustelussa. Hänelle itselleen on läheisempi jako vasemmistoon ja oikeistoon, jonka hän ymmärtää viime kädessä kysymykseksi siitä, ollaanko heikkojen vai vahvojen puolella. Nylén ei peittele vasemmistolaista sensibiliteettiään. Nähdessään Stockmannin Herkussa sivistysporvaripariskuntia valitsemassa oliiviöljyjä, hänessä pilkahtaa luokkaviha. Tällaisten huomioiden jälkeen on helppo ymmärtää myös hänen käsityksiään kristinopista.

Tunnustuskirjan väkevimpiä jaksoja ovat omaelämäkerralliset osuudet, joissa Nylén kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Herkkinä vuosinaan hän palvoi Morrisseytä, omaa popjeesustaan. Ei hän toki ole vieläkään popjeesustaan hylännyt, mutta Morrisseyn yläpuolella on nyt oikea Jeesus. Nylénin mielestä Suomessa esiintyy kahta kristillisen uskon perustyyppiä: viatonta lapsenuskoa, joka kuuluu iän karttuessa menettää ja heikkoa aikuisen uskoa, jota tunnustaa esimerkiksi Jukka Relander kertoessaan uskovansa ”jollain hyvin yksityisellä, ujolla ja epävarmalla tavalla.” Nylénin usko ei edusta kumpaakaan näistä. Hän tunnustautuu kiihkeäksi opin kannattajaksi, ”Uskon mukisematta kaiken, mitä apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan. Mutten juuri muuta.” Kuten hyvin tiedetään, Nylén on katolilainen. Ei kuitenkaan erityisen katolinen. Hän ei tarkistuta ajatuksiaan Vatikaanissa. Tunnustuskirja on siitä yhdenlainen todiste.

Radikaalin luonteensa mukaisesti Nylén rakastaa kristinuskossa eniten sen vallankumouksellisia, vallitsevat instituutiot kyseenalaistavia piirteitä. Uskonnollisista hahmoista hänelle ovat läheisimpiä erilaiset Jumalan hullut, äkkiväärät oman tiensä kulkijat, jotka eivät kumarra esivaltaa, patriarkaattia tai ydinperhettä. Erilaiset utooppiset hullutukset vetoavat Nyléniin niin kristittynä kuin ihmisenä, hän mainitsee kiintymysvanhemmuuden, taaperoimetyksen, Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan, veganismin, ”uskonnon yleensä”. Nylén tunnustaa haaveilevansa jostain suuresta, käänteentekevästä mullistuksesta. Jostain ”ämmien jutusta”, joka muuttaisi kaiken. Toisin sanoen kristinuskon utooppisuus on Nylénille unelmaa paremmasta maailmasta, eikä suinkaan tuonpuoleisuudessa vaan tämänpuoleisuudessa. Tällaisten ajatusten esittäjä on helppo leimata haaveilijaksi.

Tunnustuskirjan viimeisissä jaksoissa Nylén kertoo katolisuudestaan, sen herättämistä ennakkoluuloista ja suhteestaan katoliseen kirkkoon. Häntä inhottavat ne, joiden mielestä katolisuuden ydin on abortin, ehkäisyn, homouden ja naispappeuden vastustamisessa ja jotka tyrmistyneinä jakavat sosiaalisessa medissa paavin ”kohulausunnoista” kertovia uutisia. Toisaalta häntä inhottaa moni asia myös katolisessa kirkossa, ennen kaikkea sen suhde homoihin. Nylénin mielestä koko kristikunnalla on homouden parissa tehtävä, ellei peräti kutsumus. Niinpä Rooman kirkonkin olisi sopeuduttava postpatriarkaaliseen maailmaan. Nylén muistuttaa kristinuskon lähtökohdista: se on kääntymyksen, vanhan hylkäämisen kultti. ”Muuta ehdotusta minulla ei kirkolle ole — ainoastaan: ’Katso homoa. Näetkö hänessä vikaa?'”

Tekstiaines Tunnustuskirjassa on hieman epätasaista. Väkevimmät jaksot, eli lapsuus- ja nuoruuskuvaukset, ovat jäntevää ja tyylikästä proosaa, joissa pilkahtelee älyllisesti ja esteettisesti hienoja kiteytyksiä. Pohdiskelevammat, meditatiivisemmat osuudet taas ovat väliin turhankin luonnosmaisia. Joskus ajatuksen vapaamuotoinen harhailu ja poukkoilu johtaa uusille, yllättävillekin puoluille, mutta joskus virkkeet jäävät liian pitkäksi aikaa jauhamaan tyhjää. Parhaimmissa kohdissa tuntui siltä, että Nylén on löytänyt juuri oikeanlaisen muodon ja ilmaisun asialleen. Heikommissa kohdissa taas mieleen hiipi puolitekoisuuden vaikutelma. Totuus lienee jossain välimaastossa.

Niin sanottuun uskontokeskusteluun Nylén ei omien sanojensa mukaan mielellään osallistu, enkä voi häntä moittia. Kyseistä keskustelua hallitsevat toisella puolella fundamentalistiset kristityt ja toisella puolella   militantit vapaa-ajattelijat. Jaan Nylénin vastenmielisyyden kumpaakin ryhmää kohtaan. Enkä näe niiden välillä oikeastaan muita eroja kuin ne ilmeisimmät. Pahimmillaan vapaa-ajattelijat vain tunkevat Jumalan jättämään tyhjään paikkaan omaa skientismiään. He suorastaan ylpeilevät sillä, kuinka vieraantuneita ovat kristillisestä ajatusmaailmasta, mutta tekisi mieli sanoa, että jos he olisivat siitä vähemmän vieraantuneita, he huomaisivat että nykyinen sekulaari humanismi on eräänlainen kristinopin myöhäismuoto. Jumala on viskattu pois, mutta kristinuskoa jäsentävät myyttiset rakenteet ovat evankelisessa uusateismissa monin paikoin voimissaan. Selvimmin tämä näkyy sekulaariin humanismiin leimallisesti kuuluvassa edistysuskossa, joka pohjimmiltaan on universaalin kristillisen narratiivin reliikki. Edistys (tieteessä ja teknologiassa) on toki fakta, mutta edistysusko on siitä huolimatta taikauskoa. Nykyajan vapaa-ajattelijoilla olisi paljon opittavaa Nietzscheltä. Hän nimittäin tajusi mitä kritisoi, kun kritisoi kristinuskoa.

Kommentit
  1. 1

    Raine Mäkinen sanoo

    ”Universaalin kristillisen narratiivin reliikki”. Tuskin tämä kuulostaisi suomeksi yhtään paremmalta ja tuskin itse ymmärtäisin paljonkaan enempää. Kiitos kumminkin.

  2. 2

    sanoo

    Ehkä tuota pitää hiukan avata:

    Jos vaihtaa edistyksen paikalle kaitselmuksen, niin yhtäläisyydet on varsin helppo havaita.

    Esikristillisenä aikana vallitseva historiakäsitys oli syklinen. Tiettyjen tapahtumakulkujen uskottiin toistuvan eri muodoissa, mikä antoi historialle traagisen sävytyksen.

    Sitten kun kristinusko muokkasi kulttuurin uusille perustoille, romuttui syklinen aikakäsitys. Historian kuviteltiin kulkevan kaitselmuksen myötä kohti ennalta määrättyä pelastussuunnitelmaa, Jumalan valtakuntaa.

    Nyt maallistuneena, postkristillisenä aikana kaitselmuksen paikan on ottanut (tieteellis-teknologinen) edistys. Sekulaariin humanismiin liittyy hyvin vahvana juonne historian käsikirjoituksesta, jonka myötä ihmiskunta edistyy kohti korkeampaa ja parempaa sivilisaatiota, jossa kaikki epätieteellinen hapatus ynnä tyrannia ovat tuomitut joutumaan historian roskakoriin. Tässä visiossa yhistyvät toisaalta sokraattinen järjen myytti ja kristillinen pelastuksen myytti.

    Siinä mielessä on varsin huvittavaa, että kovimman linjan edistysuskovaiset haluavat hävittää kaikki kristinuskon piirteet julkisista instituutioista. Vaikka samalla vannovat sellaisen edistyskertomuksen nimiin, jonka juuret ovat vahvasti kristillisessä maaperässä.

  3. 3

    Kamunen sanoo

    Nylén tunnustaa haaveilevansa jostain suuresta, käänteentekevästä mullistuksesta. Jostain ”ämmien jutusta”, joka muuttaisi kaiken.

    Saattaapa käydä niinkin että joudutaan perehtymään Saksassa 20-luvulla valtaan nousseen, alkujaan pienen vähemmistön, menettelytapoihin jos vertailla halutaan.

    Ennen Talvivaaraa en olisi uskonut kansakoulun käyneiden kylien miesten kirjoittavan omalla nimellä lehteen rantojensa saastumista, enkä joku päivä näkeväni tv:n suorassa lähetyksessä Baba Lybeckin törkyilyä Paavo Lipposta kohtaan, saati Jutta Urpilaisen ilkeilyä päiväunien tarpeellisuudesta eduskunnan vanhimmalle jäsenelle.

  4. 4

    juha saari sanoo

    Totta on, että kulttuurievoluutio rakentuu taikauskoja ja ihmiskäsityksiä ylittäen ja myöskin niiden päälekkäisyyksien varaan. Aika näyttää, mikä katoaa. Jos kristinusko, en sitä jää kaipaamaan, jos ei, olkoon puolestani. Humanismi, kristinusko ja katteeton tieteisusko ovat epäilemättä niitä suuria kertomuksia, joihin ihmiseläimen laumavaisto ja laumaa säilyttävä hyväntahtoisuus ovat kiteytyneet.

    Pakko myöntää oma tieteisuskoni yhdessä asiassa: en jaksa uskoa pyöräilyni, henkilökohtaisen lentokieltoni, ahtaasti asumiseni ja lihan syönnin kontrolloimiseni pelastavan sittenkään maailmaa. Sen tekevät todennäköisemmin fyysikoiden ja insinöörien innovaatiot tulevilla vuosikymmenillä tai -satoina.

    Kai minulle itselleni rajan uskon ja tieteen välillä vetää se tylsähkö perusjuttu: pystyykö kumman mallia mielekkäästi todentamaan, koettelemaan ja epäilemään. Jos ei, ajattelen sen taikauskoksi, jos pystyy niin uskoksi, sellaiseksi, joka ”tähän mennessä on pitänyt pintansa”.

    Uskon siis että aurinko nousee huomennakin tai että evoluutioeteoria on näine näyttöineen uskottava mutta en jumalaan, jota pidän taikauskona krishnan, woodoon tai luonnonuskontojen tavoin. (Ja haluan nyt korostaa että en halua tässä olla sarkastinen enkä loukkaava.)

    t. juha

  5. 5

    sanoo

    Minun mielestäni kysymys Jumalan olemassaolosta on varsin turha ja merkityksetön. Siitä jaksavat jauhaa vain kiihkouskovaiset ja kiihkoateistit.

  6. 6

    juha saari sanoo

    Tarkoitin vain että itse en oikeastaan halua hävittää tai säilyttää kristinuskon piirteitä sen kummemmin. Säilyy jos on säilyäkseen. Aika näyttää. Ja samalla jumalaan voi uskoa tai olla uskomatta. Toin vain esiin, miten tämä omalla kohdallani toimii ja mitkä ovat omat perusteeni kun ne kuitenkin kaikilla jonkinlaiset ovat, puhui hän niistä tai ei. Sillä tavoin uskon tai uskonnottomuuden perustelulla on eksistentiaalista merkitystä, ainakin itselleni (sanoitte Kari Enqvist tai sinä Tommi perustelujen tarpeellisuudesta mitä tahansa).

    Tiede ei uskoa minulle korvaa eikä usko tiedettä. Tai kyllä silloin tietenkin jos jumalalla yritetään selittää luonnon ilmiöitä. Tiedettä tai edes sitten tuota edellisessä komentissani esiin tuomaani tiedeuskoani en jumalan paikalle voi työntää. Kategoriat eivät kun osu yhteen.

    Parempi ilmaisu on ehkä se, että selitän todellisuutta itselleni tieteen kautta, en uskonnon kautta. Mutta sanoa että tiede korvaisi jumalan poissaolon itsessäni luoman puutteen, tyhjän paikan…

    Tai no. Ehkä voin ilmaista asian niin, että tiede on itselleni parempi vastaus sille puutteelle, jonka tämä suhteellisen inhmisolion potema syyn ja seurauksen pakkomielle minussakin synnyttää. Uskovalle se on usko jumalaan. Mutta en siis näe että jumalan poissaolo sinänsä olisi puutteen syy koska jumalakin on tuota puutetta aluksi jo itsessään korvannut… Tässä jumala siis ei ole minkään alkuperä tai tyhjän paikan syy.

    Arvojen ja todellisuuskäsitysten evoluutiossa tullaan ja mennään, myyteistä kiinni pitäen ja päästäen. Joskus kovalla joskus vähemmällä rytinällä. Suuntaan jos toiseen.

    t. juha

  7. 7

    Kristina Carlson sanoo

    ”Selvimmin tämä näkyy sekulaariin humanismiin leimallisesti kuuluvassa edistysuskossa, joka pohjimmiltaan on universaalin kristillisen narratiivin reliikki.”

    Ei ehkä parhaita lauseitasi Tommi. Siitä viis. Kysyn, vilpittömästi kysyn, koska en ole antiikin enkä filosofian tuntija. Onko ”edistysusko” tosiaankin palautettavissa kristinuskoon tai ”kristilliseen narratiiviin” kuten sanot?

  8. 8

    sanoo

    ”Onko ”edistysusko” tosiaankin palautettavissa kristinuskoon tai ”kristilliseen narratiiviin” kuten sanot?”

    No, eihän tämä varsinaisesti mikään uusi kysymyksenasettelu ole.

    Esimerkiksi Schopenhauer kritisoi voimakkaasti Kantia siitä, että tämän edustama valistusfilosofia on vain maallistunutta versiota kristinuskosta.

    Ja jos ajatellaan tieteellis-teknologisesti painottuvaa edistysuskoa, niin sen alkujuuria voidaan johtaa ranskalaisista positivisteista, Saint-Simonista ja Comtesta, jotka 1800-luvulla kehittelivät idean ”ihmisyyden uskonnosta”, taas yksi maallistunut versio kristinuskon myyteistä.

    Näitä voisi kaivella lisääkin.

    Pakanallisessa, esikristillisessä maailmassa uskottiin todellakin, että tulevaisuus on suunnilleen samanlaista kuin nykyisyys ja menneisyys. Kaikki toistuu, vähän eri muodossa ehkä, mutta kaavat ovat tuttuja.

    Kristinusko muutti sitten tämän kuvion täysin, kuten totesin. Luotiin käsitys synnistä ja sovituksesta, ja sovituksen myötä pelastuksesta, jota kohti kaitselmus ihmiskuntaa johdattaa.

    Sekulaarin humanismin maailmankuva on ihan samantyyppinen, mutta kaitselmuksen paikalla edistys ja syntien sovituksen paikalla inhimillinen emansipaatio.

    Mielestäni tässä ei ole mitään kummallista. Koko läntinen kulttuuri on niin kristinuskon läpäisemää, että olisi suorastaan ihme, jos seklulaari humanismi olisi syntynyt jostain tyhjästä taulusta, kulttuurisessa tyhjiössä.

  9. 9

    sanoo

    Kulttuurisena ilmiönä kristinusko on tietenkin monessa mukana koska on täyttänyt eksitentiaalista puutetta siinä kuin mikä tahansa uskon, taiteen ja tieteen malli. Mutta ei ole sinänsä ristiriitaista tai edes huvittavaa ”vaatia sen poistamista” todellisuutta selittävänä mallina (itse en koe mitään intohimoja tämän suhteen, ellei sitten Suomen kouluissa aleta opettaa älykkään suunnittelun oppia virallisena totuutena). Olen ymmärtänyt että tätä kai nämä ”militantit ateistit” tarkoittavat. Eivät kai ja toivottavsti sinänsä kiellä kristinuskon historiallista ja kulttuurista merkitystä. Tai sitten jos vaativat senkin kieltämistä ja lopulta unohtamista, pidän heitä kyllä ateistisina fundamentalisteina joiden kerhoon en halua kuulua.

    t. juha

  10. 10

    Kristina Carlson sanoo

    ” Koko läntinen kulttuuri on niin kristinuskon läpäisemää, että olisi suorastaan ihme, jos seklulaari humanismi olisi syntynyt jostain tyhjästä taulusta, kulttuurisessa tyhjiössä.”

    En minäkään usko, että mikään kultturi olisi syntynyt tyhjiössä. Mutta koska sun auktoriteettisi ovat ns. toisen käden lähteitä, olisi mielenkiintoista, jos kristinuskon asemaan edistysajattelun pioneerina löytyisi vastaväitteitä.

    Tarkoitan sitä, että ”länsimainen kulttuuri” ei alkanut kristinuskosta, vaan aiemmin. Kreikassa, Roomassa. Itse en osaa perusteltuja vastaväitteitä esittää, mutta on vain olo, että käsityksesi on liian yksioikoinen.

  11. 11

    sanoo

    ”Tarkoitan sitä, että ”länsimainen kulttuuri” ei alkanut kristinuskosta, vaan aiemmin. Kreikassa, Roomassa.”

    Juu. Kyllähän kristinuskossa on paljon piirteitä (ja jäänteitä) esimerkiksi ”pakanallisesta” hellenismistä.

    Mutta nyt onkin kyse siitä, että esikristillisen maailman käsitykset historian, historiallisen muutoksen luonteesta olivat kovin toisenlaiset kuin millaisiksi ne ovat kristillisenä ja jälkikristillisenä aikana muotoutuneet. Toisin sanoen on edetty traagisesta, syklisestä aikakäsityksestä sellaiseen, jossa uskotaan tietynlaiseen historian käsikirjoitukseen, etenemiseen kohti jotain tiettyä päämäärää tai telosta.

  12. 12

    sanoo

    Siitä ei varmasti ole pelkoa, että Suomessa koulut alkaisivat opettaa jotain intelligent designin kaltaista hölynpölyä.

    Yhdysvalloissa tilanne on tietysti toisenlainen. Yhdysvallat ei ole maallistunut yhteiskunta siinä mielessä kuin Suomi ja läntisen Euroopan maat.

    Uusateismilla on siinä mielessä ihan toisenlaiset lähtökohdat ja tehtävät Yhdysvalloissa. Mutta se välillä ihmetyttää, että täkäläiset uusateismiporukat viljelevät hyvin samantyyppisiä iskulauseita kuin Yhdysvalloissa, ikään kuin täällä olisi menossa samanlainen kulttuurisota kristittyjen ja sekularistien välillä.

    Suosittelen muuten Michel Onfrayn kirjaa ”In Defence of Atheism”. Siinä kristinuskoa kritisoidaan nietzscheläisistä lähtökohdista. Se tuntuu paljon relevantimmalta kuin jotkut dawkinsit ja vastaavat.

  13. 13

    sanoo

    Fredrik Lång kirjoittaa esseekokoelmassaan ”Minä, sinä ja rakkaus” kristinuskon ja hellenismin yhteennivoutuneesta vaikutuksesta ajattelutapoihimme. Kiinnostavaahan nykypäivän näkökulmasta on se, että ”kristinuskon tasapäistämisohjelma” kuten Lång minän ja sinän vastavuoroisuutta (siis että sekä orja että isäntä,myös mies ja nainen ovat samanarvoisia viimeisellä tuomiolla) nimittää, on ollut alkusysäys myös suuntautua henkisestä kohti konkreettista – kohti luonnontieteellistä ympäristömme tarkastelutapaa.Ja mihin se onkaan johtanut?

  14. 14

    sanoo

    ”Kyseistä keskustelua hallitsevat toisella puolella fundamentalistiset kristityt ja toisella puolella militantit vapaa-ajattelijat. Jaan Nylénin vastenmielisyyden kumpaakin ryhmää kohtaan. Enkä näe niiden välillä oikeastaan muita eroja kuin ne ilmeisimmät.”

    Juuri näin. Tätä olen itsekin yrittänyt ihmisille sanoa, suurta suosiota ajatukselleni saavuttamatta. Ääri-ilmiöt ovat usein lähempänä toisiaan kuin miltä päälle päin näyttää. Pää ja häntä taipuvat ouroborokseksi ja melkein koskettavat toisiaan.

    Vähän asian vierestä: Olen muutenkin tuhottoman kyllästynyt valmiisiin lokeroihin, joihin ihmiset tuntuvat jopa vapaaehtoisesti sujahtelevan. Poliittis-uskonnollis-seksuaaliset identiteetit puetaan ylle kuin vaatteet. Ja sitten vierastetaan, jos joku ei sovi yhteenkään lokeroon, vaan on vähän sitä sun tätä, ehkä tuotakin.
    Mainitsit toisaalla kyllästyneesi toisenlaisen vastakkainasettelun jankuttamiseen viihteellisessä viitekehyksessä (FB); se kirvoitti minussa melko pitkän ajatusketjun. Josta saatan muovata kolumnin tai blogihajatelman, tai sitten en.

    Nylénin uusin kirja on kuitenkin luettava ensi tilassa.

  15. 15

    sanoo

    ”Vähän asian vierestä: Olen muutenkin tuhottoman kyllästynyt valmiisiin lokeroihin, joihin ihmiset tuntuvat jopa vapaaehtoisesti sujahtelevan.”

    Sama kyllästymisen aihe minulla. Varsinkin, kun niihin lokeroihin joutuu toisten toimesta, vaikka itse yrittäisi niitä vastustaa. Kokemusta on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *