Tunnustuksia

Vuoden 2007 kova juttu oli Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet.

Luin sen tuoreeltaan innosta puhkuen ja kirjoitin siitä pateettisen merkinnän blogiini. Sanoin siinä jotain sellaista, että Nylénin komeimmat lauseet painuvat tajuntaan kuin parhaiden biisien sanat. Siltä se silloin tuntui, ja myöhemmän tiedon valossa aavistukseni osoittautui oikeaksi. Muistan eräitä kohtia Vihan ja katkeruuden esseistä edelleen ulkoa. “Toivottavasti kehuni eivät tuntuneet vaivaannuttavilta”, sanoin Nylénille baarissa Nuoren Voiman liiton kirjallisen salongin jatkoilla loppusyksystä 2007. Hän myönsi, että kyllähän ne tuntuivat. En voinut moittia.

Tuoreessa Tunnustuskirjassaan Nylén muistelee Vihan ja katkeruuden esseiden yllättävää suosiota. Hän odotti saavansa osakseen ivaa tai inhoa, mutta saikin ihailua ja rakkautta. Runsaan viiden vuoden takainen esikoisesseekokoelma tuntuu kirjoittajastaan nyt hieman etäiseltä (ja miksei tuntuisi). Vihan ja katkeruuden esseet on röyhkeä, hyökkäävä teos, eräänlainen kirjallinen kostoretki. Muistan, kuinka sitä ensi kertaa lukiessani ajattelin, että Nylénin esseet ovat viehättävällä tavalla pastissimaisia, tämän tästä lauseista aisti kaikuja Baudelairelta, Linkolalta, Morrisseyltä. Virkkeissä oli keinotekoista patinaa ja henkevyyttä, joka loi virkistävän epäajanmukaista vaikutelmaa. Samaan aikaan ne kuitenkin olivat eletyn ja koetun oloisia. Ne oli kirjoittanut ihminen, jolla on sielu halki.

“Provokaatio on yksi miellyttämisen muoto, ja ensimmäisessä esseekirjassani on reaktionaarisia ja antihumanistisia heittoja, joissa en ole jaksanut vastustaa aikalaisteni ärsyttämisen kiusausta”, Nylén tunnustaa Tunnustuskirjassa. Sittemmin tämäntyyppisistä provokaatioista on tullut eräänlainen muoti-ilmiö. Toisessa esseekirjassaan Halun ja epäluulon esseissä Nylén jo perääntyi hyökkäävästä linjastaan. Hän kirjoitti enemmän asioista, joita rakastaa kuin asioista, joita vihaa. Jotkut kriittiset sielut ovat valittaneet Nylénin kesyyntyneen, “siistineen suunsa”. Minä näen asian toisin. Nylén kirjoittaa nyt itselleen rehellisemmin kuin ennen, on aidommin se mikä oikeasti on. Hän ei yritä niin sinnikkäästi tehdä vaikutusta lukijoihin kuin esikoisesseissään. Kesyyntymisestä en puhuisi. Kyllä Nylénin esseistä edelleenkin paistaa hänen viehtymyksensä väkivaltaiseen kielenkäyttöön. Hän vain annostelee provokaationsa tarkemmin, mikä on hyvä. Provokaatio viehättää yleensä eniten niitä, jotka eivät ole hirmuisen kiinnostuneita itse sanataiteesta. Vihan ja katkeruuden esseistä tuttujen tyylikeinojen suruton monistaminen olisi taittanut terän Nylénin myöhemmiltä teksteiltä. Mikään ei ole taiteellisesti niin kunnianhimotonta kuin rutiiniksi muodostunut provosoiminen.

Silti. Vihan ja katkeruuden esseistä ei sopisi ottaa mitään pois. Sen taittovedoksessa luki lauseen “Valitse väkivalta” perässä “Mutta kunnioita viidettä käskyä.” Tämän lisäyksen Nylén poisti lopullisesta versiosta. Onneksi poisti. Jos Vihan ja katkeruuden esseitä olisi ollut yhtään vähemmän röyhkeä ja hyökkäävä, se ei olisi koskettanut niin monia ihmisiä, eikä tuntunut niin ainutlaatuiselta niissä olosuhteissa. Siihen kirjaan eivät sovi laimennukset eivätkä taka-askeleet. Myöhemmissä teoksissaan Nylén on muistuttanut viidennen käskyn kunnioittamisesta. Se sopii niihin.

Mitä Nylén sitten tunnustaa Tunnustuskirjassaan? Ainakin sen, että on vegaani ja kristitty. Eikä häntä varmastikaan haittaa, jos näiden luonnehdintojen eteen laittaa määreet “militantti” ja “radikaali”. Vihan ja katkeruuden esseiden jälkimainingeissa eräät tahtot moittivat Nyléniä konservatiiviksi. Sellainen hän ei missään tapauksessa ole, ja tekee sen myös selväksi.

Jos konservatismi nimensä mukaisesti tarkoittaisi säilyttämistä, siinä olisi mieltä. Sitä se ei tarkoita. Vaan sitä, että konservatiivi kulkee maailmassa säilytettävien asioiden luettelo kädessä. Luettelossa oleviin asioihin hän kiinnittää hellästi kyltin: ‘Ei saa koskea’. Hän sanoo puolustavansa perinteitä. Tosiasiassa hän puolustaa viittä aatteellisesti valikoitua perinnettä ja vähät välittää viidestäsadasta muusta

Tässä on osuvasti kuvattu konservatismin paradoksaalisuus. Monet sellaiset asiat, joita nykyisin konservatiiveiksi julistautuvat täydestä sydämestään kannattavat, olisivat olleet sata vuotta sitten suuri kauhistus silloisille konservatiiveille. Nylén valitteleekin konservatiivi-liberaali-jaon hallitsevuutta meidän päiviemme poliittisessa keskustelussa. Hänelle itselleen on läheisempi jako vasemmistoon ja oikeistoon, jonka hän ymmärtää viime kädessä kysymykseksi siitä, ollaanko heikkojen vai vahvojen puolella. Nylén ei peittele vasemmistolaista sensibiliteettiään. Nähdessään Stockmannin Herkussa sivistysporvaripariskuntia valitsemassa oliiviöljyjä, hänessä pilkahtaa luokkaviha. Tällaisten huomioiden jälkeen on helppo ymmärtää myös hänen käsityksiään kristinopista.

Tunnustuskirjan väkevimpiä jaksoja ovat omaelämäkerralliset osuudet, joissa Nylén kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Herkkinä vuosinaan hän palvoi Morrisseytä, omaa popjeesustaan. Ei hän toki ole vieläkään popjeesustaan hylännyt, mutta Morrisseyn yläpuolella on nyt oikea Jeesus. Nylénin mielestä Suomessa esiintyy kahta kristillisen uskon perustyyppiä: viatonta lapsenuskoa, joka kuuluu iän karttuessa menettää ja heikkoa aikuisen uskoa, jota tunnustaa esimerkiksi Jukka Relander kertoessaan uskovansa “jollain hyvin yksityisellä, ujolla ja epävarmalla tavalla.” Nylénin usko ei edusta kumpaakaan näistä. Hän tunnustautuu kiihkeäksi opin kannattajaksi, “Uskon mukisematta kaiken, mitä apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan. Mutten juuri muuta.” Kuten hyvin tiedetään, Nylén on katolilainen. Ei kuitenkaan erityisen katolinen. Hän ei tarkistuta ajatuksiaan Vatikaanissa. Tunnustuskirja on siitä yhdenlainen todiste.

Radikaalin luonteensa mukaisesti Nylén rakastaa kristinuskossa eniten sen vallankumouksellisia, vallitsevat instituutiot kyseenalaistavia piirteitä. Uskonnollisista hahmoista hänelle ovat läheisimpiä erilaiset Jumalan hullut, äkkiväärät oman tiensä kulkijat, jotka eivät kumarra esivaltaa, patriarkaattia tai ydinperhettä. Erilaiset utooppiset hullutukset vetoavat Nyléniin niin kristittynä kuin ihmisenä, hän mainitsee kiintymysvanhemmuuden, taaperoimetyksen, Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan, veganismin, “uskonnon yleensä”. Nylén tunnustaa haaveilevansa jostain suuresta, käänteentekevästä mullistuksesta. Jostain “ämmien jutusta”, joka muuttaisi kaiken. Toisin sanoen kristinuskon utooppisuus on Nylénille unelmaa paremmasta maailmasta, eikä suinkaan tuonpuoleisuudessa vaan tämänpuoleisuudessa. Tällaisten ajatusten esittäjä on helppo leimata haaveilijaksi.

Tunnustuskirjan viimeisissä jaksoissa Nylén kertoo katolisuudestaan, sen herättämistä ennakkoluuloista ja suhteestaan katoliseen kirkkoon. Häntä inhottavat ne, joiden mielestä katolisuuden ydin on abortin, ehkäisyn, homouden ja naispappeuden vastustamisessa ja jotka tyrmistyneinä jakavat sosiaalisessa medissa paavin “kohulausunnoista” kertovia uutisia. Toisaalta häntä inhottaa moni asia myös katolisessa kirkossa, ennen kaikkea sen suhde homoihin. Nylénin mielestä koko kristikunnalla on homouden parissa tehtävä, ellei peräti kutsumus. Niinpä Rooman kirkonkin olisi sopeuduttava postpatria
rkaaliseen maailmaan. Nylén muistuttaa kristinuskon lähtökohdista: se on kääntymyksen, vanhan hylkäämisen kultti. “Muuta ehdotusta minulla ei kirkolle ole — ainoastaan: ‘Katso homoa. Näetkö hänessä vikaa?'”

Tekstiaines Tunnustuskirjassa on hieman epätasaista. Väkevimmät jaksot, eli lapsuus- ja nuoruuskuvaukset, ovat jäntevää ja tyylikästä proosaa, joissa pilkahtelee älyllisesti ja esteettisesti hienoja kiteytyksiä. Pohdiskelevammat, meditatiivisemmat osuudet taas ovat väliin turhankin luonnosmaisia. Joskus ajatuksen vapaamuotoinen harhailu ja poukkoilu johtaa uusille, yllättävillekin puoluille, mutta joskus virkkeet jäävät liian pitkäksi aikaa jauhamaan tyhjää. Parhaimmissa kohdissa tuntui siltä, että Nylén on löytänyt juuri oikeanlaisen muodon ja ilmaisun asialleen. Heikommissa kohdissa taas mieleen hiipi puolitekoisuuden vaikutelma. Totuus lienee jossain välimaastossa.

Niin sanottuun uskontokeskusteluun Nylén ei omien sanojensa mukaan mielellään osallistu, enkä voi häntä moittia. Kyseistä keskustelua hallitsevat toisella puolella fundamentalistiset kristityt ja toisella puolella   militantit vapaa-ajattelijat. Jaan Nylénin vastenmielisyyden kumpaakin ryhmää kohtaan. Enkä näe niiden välillä oikeastaan muita eroja kuin ne ilmeisimmät. Pahimmillaan vapaa-ajattelijat vain tunkevat Jumalan jättämään tyhjään paikkaan omaa skientismiään. He suorastaan ylpeilevät sillä, kuinka vieraantuneita ovat kristillisestä ajatusmaailmasta, mutta tekisi mieli sanoa, että jos he olisivat siitä vähemmän vieraantuneita, he huomaisivat että nykyinen sekulaari humanismi on eräänlainen kristinopin myöhäismuoto. Jumala on viskattu pois, mutta kristinuskoa jäsentävät myyttiset rakenteet ovat evankelisessa uusateismissa monin paikoin voimissaan. Selvimmin tämä näkyy sekulaariin humanismiin leimallisesti kuuluvassa edistysuskossa, joka pohjimmiltaan on universaalin kristillisen narratiivin reliikki. Edistys (tieteessä ja teknologiassa) on toki fakta, mutta edistysusko on siitä huolimatta taikauskoa. Nykyajan vapaa-ajattelijoilla olisi paljon opittavaa Nietzscheltä. Hän nimittäin tajusi mitä kritisoi, kun kritisoi kristinuskoa.

Kommentit (15)
  1. Raine Mäkinen
    23.3.2013, 21:12

    “Universaalin kristillisen narratiivin reliikki”. Tuskin tämä kuulostaisi suomeksi yhtään paremmalta ja tuskin itse ymmärtäisin paljonkaan enempää. Kiitos kumminkin.

  2. Tommi Melender
    23.3.2013, 21:31

    Ehkä tuota pitää hiukan avata:

    Jos vaihtaa edistyksen paikalle kaitselmuksen, niin yhtäläisyydet on varsin helppo havaita.

    Esikristillisenä aikana vallitseva historiakäsitys oli syklinen. Tiettyjen tapahtumakulkujen uskottiin toistuvan eri muodoissa, mikä antoi historialle traagisen sävytyksen.

    Sitten kun kristinusko muokkasi kulttuurin uusille perustoille, romuttui syklinen aikakäsitys. Historian kuviteltiin kulkevan kaitselmuksen myötä kohti ennalta määrättyä pelastussuunnitelmaa, Jumalan valtakuntaa.

    Nyt maallistuneena, postkristillisenä aikana kaitselmuksen paikan on ottanut (tieteellis-teknologinen) edistys. Sekulaariin humanismiin liittyy hyvin vahvana juonne historian käsikirjoituksesta, jonka myötä ihmiskunta edistyy kohti korkeampaa ja parempaa sivilisaatiota, jossa kaikki epätieteellinen hapatus ynnä tyrannia ovat tuomitut joutumaan historian roskakoriin. Tässä visiossa yhistyvät toisaalta sokraattinen järjen myytti ja kristillinen pelastuksen myytti.

    Siinä mielessä on varsin huvittavaa, että kovimman linjan edistysuskovaiset haluavat hävittää kaikki kristinuskon piirteet julkisista instituutioista. Vaikka samalla vannovat sellaisen edistyskertomuksen nimiin, jonka juuret ovat vahvasti kristillisessä maaperässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *