Torju ironia, torju kyynisyys

Slate haastatteli David Foster Wallacea Infinite Jestin ilmestymisen jälkeen runsaat kymmenen vuotta sitten. Tuossa haastattelussa DFW vetää hienosti yhteen asioita, joihin kulminoituu olennainen kirjallisuuden roolista, tehtävästä, mahdollisuuksista ja merkityksestä myös nykypäivänä:

”If you, the writer, succumb to the idea that the audience is too stupid, then there are two pitfalls. Number one is the avant-garde pitfall, where you have the idea that you’re writing for other writers, so you don’t worry about making yourself accessible or relevant. You worry about making it structurally and technically cutting edge: involuted in the right ways, making the appropriate intertextual references, making it look smart. Not really caring about whether you’re communicating with a reader who cares something about that feeling in the stomach which is why we read. Then, the other end of it is very crass, cynical, commercial pieces of fiction that are done in a formulaic way — essentially television on the page — that manipulate the reader, that set out grotesquely simplified stuff in a childishly riveting way.

What’s weird is that I see these two sides fight with each other and really they both come out of the same thing, which is a contempt for the reader, an idea that literature’s current marginalization is the reader’s fault. The project that’s worth trying is to do stuff that has some of the richness and challenge and emotional and intellectual difficulty of avant-garde literary stuff, stuff that makes the reader confront things rather than ignore them, but to do that in such a way that it’s also pleasurable to read. The reader feels like someone is talking to him rather than striking a number of poses.”

Edellisen lainauksen viimeiset virkkeet liittyvät käsittääkseni myös niihin juttuihin, joista DFW tunsi etenkin elämänsä viimeisinä vuosina syvenevää ahdistusta niin ammattillisesti kuin henkilökohtaisesti. Hän pyrki vapautumaan postmodernia kirjallisuutta luonnehtivasta ironiasta, olemaan vilpitön ja välitön, ottamaan emotionaalista riskiä – rather than striking a number of poses.
DFW:n viimeiseksi jääneessä fiktiivisessä teoksessa, novellikokoelmassa Oblivion on teksti nimeltä Good Old Neon, jonka viiltävä aloitus kuvastanee kirjailijan henkilökohtaisia tuntoja, pelkoja tai epävarmuutta, etenkin kun tarina kiertyy lopulta omaelämäkerrallisiin yhteyksiin:
”My whole life I´ve been a fraud. I´m not exaggerating. Pretty much all I´ve ever done all the time is try to create a certain impression of me in other people.”
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Sain itse innoituksen James Bond -elokuvan villin akrobaattisesta takaa-ajo-kohtauksesta. Jos voi yhdistää sen ja rehellisyyden, on varmaan vähintäänkin yhden nobelin arvoinen. Jää nähtäväksi, kuinka paljon ’raivoiloittelua’ älyllisesti kommentoiva psykologinen romaani kestää. 😛

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *