Toisteista kerrontaa sukupolvien miehistä

Väli-Suomen Sanomat 25.3.2009

Kirja-arvostelu

Hannu Karttunen: Tämä ankara elämä. 357 sivua. Tammi-Otava-WSOY.

Jämsäläislähtöisen Hannu Karttusen (s. 1971) neljäs romaani Tämä ankara elämä pyrkii porautumaan syvälle suomalaisen miehen sielunelämään. Kirja seuraa isän ja pojan matkaa Helsingin ruuhkahumusta syrjäiseen keskisuomalaiseen pikkukaupunkiin. Matkan tarkoituksena on suostutella vanhalla sukutilalla yksikseen elävä ukki muuttamaan kirkonkylälle palvelutaloon. Tämä kaikki on kuitenkin vain pintatasoa. Todellisuudessa Karttusen teemat koskettelevat suuria kysymyksiä: isän-, pojan- ja pojanpojan rakkautta, sukupolvien välistä kuilua, sovitusta, anteeksiantoa, uuden alun mahdollisuutta.

Romaanin kerronta on rakennettu enimmäkseen takautumien kautta. Se on kirjallisuudessa yleisesti käytetty keino, mutta harvoin siinä on kovin hyvin onnistuttu. Eikä Karttunenkaan pysty kunnolla pitelemään tarinan lankoja käsissään. Lukija joutuu vähän väliä palaamaan tekstissä taaksepäin tarkistaakseen, miten mikin yksityiskohta liittyy aiemmin kerrottuun.

Ajankuva on varsin synkkä ja armoton. Menestyjien yhteiskunta ei huolehdi kunnolla vanhoista ja vähäosaisista syrjäseutujen asujista. Välillä on havaittavissa myös satiirin aineksia. Ne kuitenkin olisivat vaatineet perusteellisempaa kehittelyä.

Takakannen mukaan kirja paljastaa yhteiskunnallisen todellisuutemme pimeitä puolia. Siinä sen suurin ansio onkin. Parhaimmillaan dialogi isän, pojan ja ukin välillä on aitoa ja koskettavaa, elämänmakuista. Karttunen kirjoittaa terävää proosalausetta, kieli on iskevää, nasevaa ja paikoin kuvailevaakin. Välillä lukija kuitenkin kiusaantuu turhasta nokkeluuden tavoittelusta. Tervoako Karttunen jäljittelee? Vai Hotakaista?

Romaanin suurin heikkous on se, että kerronta ei toimi ja päälle liimatut kerronnalliset ratkaisut sekä jatkuva toisteisuus syövät romaanin tehoa. Myös monissa pienten yksityiskohtien tarkkuudessa Karttunen jättää toivomisen varaa. Rakenteessa on paljon turhaa tyhjäkäyntiä, jota olisi saatu kuriin tehokkaammalla juonen kehittelyllä. Tammi-Otava-WSOY:n kustannustoimittajien olisi pitänyt karsia kirjaa rankalla kädellä. On huolestuttavaa, että kustantamoiden säästötoimet ja resurssien vähennykset alkavat jo näkyä proosamme nykytilassa.

Hannu Karttusen naiskuva on ajoittain naista esineellistävä: “Ukki muisteli Lintamon Annan suuria pehmeitä ryntäitä ja kehui, että niiden väliin oli autuasta painaa päänsä heinäladossa.” Kirjassa myös vilisee paljon perustelemattomia sivuhenkilöitä, jotka jäävät epäuskottaviksi ja paperinohuiksi.

Tämä ankara elämä on puutteistaan huolimatta tärkeä teos nostaessaan esille monia kipeitä yhteiskunnallisia teemoja. Finlandia-ehdokkuutta Hannu Karttunen joutuu kuitenkin vielä odottamaan.

A.S. Sundblad

Kirjoittaja on Väli-Suomen Sanomien kirjallisuuskriitikko
Kommentit (5)
  1. Aivan loistava, kertakaikkisen riemastuttava kritiikki. Kaikki keskeiset elementit löytyvät, ja viimeinen virke kruunaa kaiken. Olet nyt virallisesti sankarini.

  2. Pressiklubin kuolematon lause sopii tähän.

    Ihanko totta !

    Tämä on siis kirjallisuuskriitikon käsialaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *