Tobleronea parempaa

Olen varmaan joskus kertonutkin, että vakoilu, tiedustelu ja salaisten palveluiden toiminta, erityisesti kylmän sodan aikainen, kiinnostavat minua aihepiirinä kovasti. Enimmäkseen olen lukenut tästä aihepiiristä tietokirjallisuutta, mutta esimerkiksi jotkut John Le Carrén romaanit ovat merkinneet minulle paljon. Taidan siis olla poliittisissa trillereissä maultani aika konservatiivinen. Olen joskus yrittänyt lueskella lajityypin toiminnallisempia juttuja, mutta en suoraan sanottuna pysty nauttimaan niistä, mieleen tulee lähinnä, että miksi en mieluummin katsoisi Jason Bourne -leffaa (niistä tykkään kovasti).

Kesälomalla luin useamman Alan Furstin vakoiluromaanin (jotka sijoittuvat maailmansotien väliseen Eurooppaan ja joissa pahiksia ovat natsit). En tiedä, onko Furstia suomennettu, tietääkseni ei. Philip Kerriä, joka kirjoittaa samaan kontekstiin sijoittuvia jännäreitä, tulee tänä syksynä suomeksi. No, Furst on selvästi Graham Greenen henkinen perillinen, mutta ei kirjailijana läheskään samantasoinen. Hänen maneerinsa (esimerkiksi se että jokainen uusi henkilöhahmo kuvataan vaatetukseltaan ja olemukseltaan tunnontarkasti ennen kuin hän lausuu ensimmäistäkään repliikkiä) alkoivat puskea nopeasti läpi häiritsevällä tavalla. Lisäksi Furst on rasittavalla tavalla jälkiviisaan sentimentaalinen moralisti, jolla jokainen natsi on yksiselitteisesti pahis, puuttuu vain että hän kirjoittaisi heille kaikille likaiset hampaat ja pahanhajuisen hengityksen. Ei siis ihme, että Furstin ahmimisen jälkeen tuli paha ähky. Sellaista ähkyä ei ole tullut John Le Carrésta koskaan, tosin en ole hänen uudempaa, kylmän sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvaa tuotantoaan juurikaan lukenut.

Tämän pitkän johdatuksen jälkeen voinkin kertoa tarttuneeni innostuneena Ian McEwanin uuteen romaaniin Sweet Tooth. Se nimittäin sijoittuu 1970-luvun alkupuolen Britanniaan, öljykriisin ja kylmän sodan vuosiin, ja tapahtumat nivoutuvat vakoilun ja tiedustelun ympärille. Nuori nainen nimeltä Serena Frome, intohimoinen kirjallisuuden harrastaja, saa työpaikan MI5:stä ja ensimmäisenä merkittävänä työtehtävänään hän toimii agenttina operaatiossa, jolla on sama nimi kuin McEwanin romaanilla. Operaation tarkoituksena on ruveta rahoittamaan tiedustelupalveluiden budjetista läntistä arvomaailmaa ja markkinataloutta puolustavia kirjailijoita, jotta saadaan vastapainoa vasemmistolaisen intelligentsian harjoittamalle kapitalismin vastaiselle myyräntyölle. ”We’re not interested in the decline of the West, or down with progress or any other modish pessimism”, MI5:n johtaja tiivistää. Operaation rahoittamiksi tulevat kirjailijat eivät saa tietää rahojen alkuperää, vaan ne kanavoidaan kulisseina toimivien säätiöiden stipendeinä.

McEwan nivoo romaanin Serena Fromen ja hänen kohteensa, aloittelevan kirjailijan Tom Haleyn välisen suhteen ympärille. Tiedustelumaailma, kylmä sota ja seitsemänkymmentälukulaisen brittiläisen yhteiskunnan taloudellinen ja henkinen hajaannus jäävät taustalle. The Guardinin arvostelija olikin tästä pettynyt: ” I heard myself bleating inwardly as the book began fixating on its own reflection. What about the PLO? The cold war? Civilisation and barbarity? You promised!” Minäkin odotin saavani lukea enemmän poliittisen trillerin lajityyppiin kallistuvan romaanin, mutta pääsin pettymyksestäni ylitse. McEwan marssittaa romaaninsa näyttämölle tuttuja brittikirjallisuuden hahmoja, kuten Martin Amisin ja Ian Hamiltonin — ja ennen kaikkea itsensä Tom Haleyn persoonaan piiloutuneena; Haleyn novellit, joita romaanissa selostetaan muistuttavat suuresti McEwanin omaa varhaistuotantoa. Sweet Toothissa on siis kirjallisen avainromaanin aineksia. Juoruilun nälkäni heräsi! Juuri tällaisia koukkuja mukaansa tempaavassa teoksessa pitää olla (vaikka toki kaikki lukijat eivät varmaankaan jaksa piitata martinamiseista tai vastaavista).

Minulle Sweet Tooth edustaa hyvää kaunokirjallista viihdettä, lukuromaania sanan parhaassa merkityksessä. En tiedä montakaan McEwania etevämpää juonivetoisen kerronnan taitajaa. Hän osaa virittää heti romaanin alkusivuilta odotukset siitä, että jotain ikävää tai jopa katastrofaalista on tapahtumassa, mutta ei ole selvää mitä tai kenelle. Sweet Tooth on ladattu niin vahvalla tapahtumisella, dramatiikalla ja dramatiikan odotuksella, että McEwanin sävykäs, yksityiskohtiin oivaltavasti tarkentava kerrontatyyli soljuu miltei huomaamattomana, kunnes siihen jonkun käänteen yhteydessä tulee kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Yksittäisiä lauseita McEwanilta harvoin jää mieleen, hän ei briljeeraa fragmenteilla vaan kokonaisuuksilla, teosmaisuudella.

Pelkästään draamallinen Sweet Tooth ei kuitenkaan ole, vaan kääntyy muutamassa kohdassa vaivihkaa itsereflektiiviseksi. Esimerkiksi kun Serena ja Tom keskustelevat siitä, millaisista romaaneista pitävät. Tomia viehättävät avantgardistiset, romaaninkerronnan konventioita koettelevat teokset, kun taas Serena on vannoutunut juonenkuljetukseen ja henkilökuvaukseen perustuvan lyyrisen realistisen romaanin ystävä; Serenan mielestä kirjailijan ei pidä pettää lukijan luottamusta tempuilla ja kikkailulla. Sweet Toothin lukijaystävällinen kerronta tuudittaa pitkiksi ajoiksi näiden Serenan mainitsemien hyveiden keinoin nautinnolliseen todellisuusilluusioon, mutta romaanin lopussa McEwan kääntää asetelmat nurin yllättävällä metafiktiivisellä tempulla. Koska kyseessä on juonellinen romaani, en halua spoilata kertomalla siitä yksityiskohtaisemmin.

Minua tuo loppu ensin hieman kaihersi. Tuli mieleen David Foster Wallacen varhainen novelliyritelmä (ilmeisesti julkaisematon), jossa lintu lentää alati supistuvaa kehää ja katoaa lopulta omaan persereikäänsä. Nyt kun Sweet Toothin lukemisesta on kulunut pieni tovi, loppu ei enää kaiherra samalla tavalla. Metafiktio oli viisikymmentä vuotta sitten uudistavaa juttua romaanikirjallisuudessa, mutta nykyään se kuulunee vakiintuneeseen välineistöön jo muillakin kuin (retro)avantgardisteilla.

Niin paljon kuin Sweet Toothin lukemisesta pidin, minun on pakko todeta, etten koe tarvetta palata siihen takaisin, kuten en muihinkaan Ian McEwanin romaaneihin (joista osa on tuntunut erinomaisilta, osa taas huonoilta). Vaikka McEwan on poikkeuksellisen hyvä kirjailija, hän ei kuitenkaan ole minulle tärkeä kirjailija, sellainen, joka kuuluisi välttämättömään ruokavaliooni, hän ei puhuttele minua sensibiliteetillään, tavallaan hahmottaa maailmaa. Arvostan silti niitä tunteja, jotka Sweet Toothin parissa vietin. Parempaa nautintoa se on kuin jos olisin saman ajan vaikkapa mutustellut Tobleronea.

Kommentit
  1. 1

    T. Pulli sanoo

    Minä epäilen, että McEwan on opetellut punomaan taitavia juonia, jotta lukija ei huomaisi, miten innostunut se on väkivallasta. On ikään kuin hyväksyttävämpää hakata ja kiduttaa henkilöitä, kun ”juoni sitä vaatii”. Yleensä kyllä tykkään sellaisesta. Olkoon se sitten viihteen tahi pimeän mielen keskeinen piirre.

    Tätä uutta en ole lukenut, mutta silti tohdin epäillä, etten rinnastaisi sen lukemista suklaan syömiseen, jos se on kovin sujuva. Suklaa sottaa, täyttää, synnyttää pitkäkestoisia tunteita, torjuu masennusta, nostattaa näppylöitä, herättää halun oksentaa, lohduttaakin onnettomia. Hedelmäkarkkien kanssa on toista. Ne ovat silkkaa viihdettä. Suklaa lähenee jo sitä melaa, jota Seppälältä saa pyllyynsä.

    Hauska muuten tuo uusi (provokatiivisesti rakennettu?) näennäisintosi kirjallisuusjuoruihin. En osaa aavistaa, mitä siinä on takana. Sulaa iltapäivälehtien pilkkaa? No, minusta juorut ovat yleensä kivoja. Jos on hyvä kertoja, niin kuin minun pääjuoruajani on, niistä syntyy melkein novelleja. Kerran yritin saada sen juoruamaan sinustakin, mutta se novelli jäi vakavasti vajaaksi.

    Et vissiin lue laadukasta kulttuurilehteä ”Opettaja”? Siellä oli taannoin arvosteltu Liberalismin petos. Arvostelu loppui näin iloisesti:

    ”Hännikäisen ja Melenderin kirja on piristävää luettavaa opettajalle. Sen kanssa voi harrastaa henkistä varjonyrkkeilyä. On hyvä olla tarkkana, sillä teksti osuu tarkasti.”

    Kävi mielessä, että jos minä olisin te, ottaisin mieluummin vastaan semmoista Grundströmin outoa luentaa kuin tuollaista löllöä myötäsukaisuutta. ”Piristävää luettavaa opettajalle” ei ehkä ole hohdokkain mainoslause pamfletille.

  2. 2

    sanoo

    Hedelmäkarkit on ällöjä, pliisuja. Joku Lasse Mårtenson varmaan tykkää hedelmäkarkeista. Minä olen (tai olin) salmiakin syöjä (nykyään en syö karkkeja paljon).

    En kai rinnastanut McEwania Tobleroneen vaan ilmoitin ett se on parempaa nautintoa kuin Toblerone.

    Sain tämän vertauksen päähäni, kun luin Wallacen elämäkertaa, jossa siteerataan Wallacen kirjettä, jossa hän kertoi nuorena Whartonia lukiessaan odottaneensa malttamattomana kirjan loppumista, että pääsisi syömään jotain makeaa ja sen päälle masturboimaan. Semmoinen nuori mies, aika tyypillinen.

    En lue Opettajaa, en muistaakseni ole sellaista lehteä edes koskaan nähnyt.

    Outo luenta on ok, mutta Grundströmin luenta ei mielestäni ollut outoa luentaa. Enkä mahda mitään sille, että suutun niin että pihisen ja sihisen jos minut niputetaan yhteen jonkun Björn Wahlroosin kanssa, mieluummin vaikka Kalervo Kummolan.

    Kukapa ei oikeasti juoruista tykkäisi. Minää vain en kerro tässä blogissa kaikkea kiinnostukseni kohteita, kuten en kirjoita myöskään kaikesta lukemastani (jotkut, olen niin huomannut, esimerkiksi luulevat etten lue muuta kuin Houellebecqia, Wallacea ja 1800-luvun ranskalaisia).

  3. 3

    sanoo

    …tuo on muuten vielä hyvä pointti McEwanista, että sillä on sen taitavan kerronnan taustalla aika pimeitäkin puolia, se ei ole mikään söpö juhaitkosmainen kertojääni, joka rakastaa ja ymmärtää henkilöhahmojaan kuin joku hemmetin pyhimys.

  4. 4

    T. Pulli sanoo

    Tykkäsikö se Wallace Whartonista vai ei? Siis tahtoiko se lukea kirjan nopeasti loppuun, koska se oli hyvä ja koska makea ja masturbointi ylevöittäisivät kokemusta entisestään, vai siksi, että kirja oli huono ja makea ja masturbointi vähän vähentäisivät kurjutta? Katsos kun minä en niin tiedä nuorukaisten ruumiinvaatimuksista.

    Ja sillä on toki merkitystä Toblerone-vertauksessakin. Karkeista en totta puhuen muista kovin paljon, koska söin niitä viimeksi 17-vuotiaana, mutta sen luulen muistavani, etä salmiakin kanssa pitää syödä sitruunapommeja. Lasse Mårtensonia epäilen leivosihmiseksi.

    Sitä paitsi olisit voinut joutua ikävämpäänkin nippuun kuin Wahlroosin kylkeen. Ajattele nyt, jos sinut olisikin nähty Lasse Mårtensonin sielunveljenä ja kohta kaikki hyräilisivät Myrskyluodon Maijaa tai ”Mä lähden stadiin, pistän tuulemaan”, kun kävelisit ohi. Parempi on olla vihatun vieressä.

  5. 5

    sanoo

    Se vasta myöhemmin tajusi että Whartonhan onkin tosi hyvä. Silloin kun se luki sitä odottaen makeisia ja masturbaatiota, se inhosi sitä. Varmaan opiskelujen vuoksi joutui lukemaan kirjan loppuun.

    Tykkään kuunnella Lasse Mårtensonin Limon limoneroa tietyssä mielentilassa (vähän noloa tunnustaa), Koivistolaiset laulaa siinä taustalla.

    Ja Mårtensonin versio Walk on the wild sidesta, ja ne suomenkieliset sanat…

    Mieluummin samis LM:n kuin BW:n kanssa!

  6. 7

    sanoo

    Asian vierestä. Eihän siinä Opettaja-lehdessä mitään varsinaista arvostelua ollut, vaan sellainen hyvin lyhyt kuvaus kirjan aihepiiristä esimerkkeineen ja lopussa tuo nimenomainen T. Pullin lainaama kohta. Puoleen sivuun mahtuu lehdessä 3-4 tuollaista ”arvostelua”. Se, että kirja olisi ”piristävää luettavaa opettajalle” ei valitettavasti itse ammattijulkaisussa näy – opettajien kokemukset ”liberaalista koulusta” häivytetään tehokkaasti näkymättömiin ja keskustellaan sen sijaan vaikkapa ”heterogeenisen eriyttämisen pedagogisesta hermeneutiikasta monietnisen ja yksilöä tukevan oppimisympäristön viitekehyksessä”.

  7. 8

    sanoo

    En tiedä onko le Carrésta tykkääminen konservatiivista (eivätkä edes Ian Flemingin romaanit ole niin ääliömäisiä kuin jotkut Bond-filmit).

    Talvella luin le Carréa yhtä esseetä varten ja oikeastaan hän on aika ”radikaali” kirjoittaja, myös tyyliltään.

    Niin kuin myös aikalaisensa Len Deighton, joka itseasiassa on helkkarin moderni kirjoittaja – eikä taatusti tykkää romaaniensa henkilöistä (yleisesti sanoen). Sekä le Carré että Deighton ovat kirjoittaneet eurooppalaista historiaa olemalla itse ajassaan.

    Lueskelen näinä päivinä Deightonin Hautajaisia Berliinissä (1964) ja se on kyllä eriskummallinen jännäriksi, niin kuin Osterikin oli.

    Berliini-romaania luen juuri nyt niin banaalista syystä, että menen ensi lauantaina Berliiniin ensimmäistä kertaa elämässäni ja katselen etukäteen fiktiosta paikkoja joilla saattaa olla merkityksiä.

    Sitä ennen pitää kirjoittaa blogi Parnassosta – onko se kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnalaiva lainehilla?

  8. 9

    pena sanoo

    McEwanin sielu taisi vaipua ikuiseen horrokseen, kun hän hurahti silloin aikanaan evoluutiopsykologiaan ja alkoi bondailla Dawkinsin kanssa. No, ehkä tulee vielä jonkinlaiseen tolkkuun.

    Miltä meno maistuu on raikasta verrattuna Hectorin tunkkaiseen seisovaan ilmaan. Yök.

    Tunnustuksellisuutta ja juoruja. Olisi pitänyt arvata, että lukuromaaniin tämä lopulta johtaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *