Tiiliskivet saavat odottaa

William T. Vollmannin 811-sivuinen Europe Central on mainio romaani. En tosin ole vielä lukenut sitä läpi. En ole voinut, koska uuden vuoden lupaukseni estää minua kahlaamasta yli 500-sivuisia teoksia ennen ensi kesää. Tiiliskivistä pidättäytyminen johtuu tämänhetkisiin kirjallisiin hankkeisiini liittyvistä käytännön syistä.

Olen kuitenkin lueskellut Europe Centralia riittävästi vakuuttuakseni sen laadukkuudesta. Teoksessa on episodimainen rakenne, joten siitä voi poimia herkkupaloja kuin seisovasta pöydästä. Yksittäiset luvut sijoittuvat vuoroin Neuvostoliittoon ja Saksaan, aikajänne kattaa vuodet 1914-1975. Jos olisin kirjallinen mainosnikkari luonnehtisin Europe Centralia vaikuttavaksi panoraamaksi 1900-luvun autoritaarisesta Euroopasta. Mutta koska en ole, totean vain sen olevan helvetin tiukkaa proosaa.

En uskalla kehua Vollmannia enempää, koska uuden vuoden lupaukseni voisi joutua liian kovalle koetukselle.

Mikähän siinä on, että useimmat nykyromaanit asettuvat säädylliseen 250-350 sivun mittaan? Juuri muut kuin dekkaristit ja trilleristit eivät rohkene julkaista kammottavan paksuja järkäleitä. Taustalla lienee niin taiteellisia ja kaupallisia kuin yleisempiä kulttuurisia syitä. 1800-luku oli romaanitaiteen kukoistuskautta, ja silloiset prosaistit sulloivat yksiin kansiin käsityksensä ihmisestä, yhteiskunnasta ja koko aikakaudesta. Modernismi katkoi suuret linjat, nosti rakenteiden sijasta keskiöön olosuhteet, yksittäiset tilanteet, joiden taustalle piirtyi hämäränä, absurdina ja uhkaavana jotakin sellaista, minkä saattoi halutessaan ymmärtää vallitsevaksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

En silti julista kirjallisia tiiliskiviä kuolleiksi. Kyllähän ne vieläkin iskevät lujaa, silloin kun niissä on riittävästi voimaa takana. Luettuani viime kesänä David Foster Wallacen tuhatsivuisen Infinite Jestin vaatimattomamman mittakaavan romaanitekeleet eivät tuntuneet pitkään aikaan miltään. En ole tainnut vieläkään toipua siitä tällistä.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Onhan tiiliskiviä, muitakin kuin dekkareita ja jännäreitä.Yksi tällainen on Jonathan Littellin romaani Hyväntahtoiset (WSOY 2008),jonka suomennoksessa viitteineen on 858 sivua. Ja präntti on pientä. En tiedä alkuteoksen sivumäärää. Paljon ja raskasta luettavaa natsi-Saksasta Hauptamt Sicherheitsdienstien upseerin näkökulmasta kerrottuna.

  2. 2

    sanoo

    ”Mikähän siinä on, että useimmat nykyromaanit asettuvat säädylliseen 250-350 sivun mittaan?”

    Kuulin kerran kaskun kustannustoimittajista. Ensimmäinen kehotus käsikirjoituksen tuoneelle on aina: lyhennä. Kolmannes pois! PUOLET pois! 🙂

    Yllättävän moni ihminen myös sanoo, ettei jaksa ”keskittyä” pitkänpitkiin kirjoihin. Taitaa elämisen rytmi olla nykyisin kertakaikkisen toinen kuin romaanin kukoistusaikana ja se heijastuu lukemistottumuksiinkin. Kärsimättömyyttäkö lienee..?

  3. 3

    sanoo

    Valopilkku:

    Juu, toki on muitakin tiiliskiviä kuin dekkareita ja trillereitä. Kärjistin sen verran kuin iskevä blogityyli vaatii 🙂

    Luin hiljattain tuon Littellin ja sehän on vallan hatunnoston arvoinen teos. Vaikka perusasetelma – pahan banaalisuus – on tässä kontekstissa entuudestaan tuttu, Littell saa siitä irti paljon. Yksi vaikuttavimmista piirteistä Hyväntahtoisissa on nimenomaan sen massa, Littell on suodattanut valtaisan historiallisen aineiston kaunokirjallisesti merkittävään muotoon. Se ei ole vähäpätöinen saavutus. Oikeastaan minua häiritsi Hyväntahtoisissa vain turha syvyyspsykologinen kaapiminen ylikorostuneine insesti-teemoineen.

    Ninni:

    Niinhän nuo kustannustoimittajat monesti sanovat. Se on tietysti heidän työnsä. Ja rehellisesti jos puhutaan: useista nykypäivänä painosta putkahtavista kirjoista olisi voinut karsia vielä lisääkin, monia ei olisi pitänyt koskaan edes painoon lähettää.

  4. 4

    sanoo

    ”..monia ei olisi pitänyt koskaan edes painoon lähettää.”

    Jaa ja aamen tälle. Olen miettinyt, että onkohan vika minussa, kun en enää jaksa syttyä muuta kuin hyvin harvoista romaaneista. Onkohan se joku keski-ikäistymiseen ja mielikuvituksen kuolemiseen liittyvä piirre? -Toivottavasti ei. Nykyisin taidan olla enemmän elämänkertaihminen.

  5. 5

    sanoo

    Luin juuri Saision Kohtuuttomuuden, mikä on pituudeltaan yli 500 sivua. Sitä on syytetty erinäisissä kritiikeissä liiallisesta rönsyilevyydestä, editoinnin puutteesta. Itse koin sen lähinnä vapauttavaksi, ja omalla laillaan jopa nykyajasta pois murtautuvaksi, pois tämänhetkisen romaanin rakenteista. Lisäksi se on mielestäni erittäin hieno kokonaisuus johon olellisesti liittyy se runsaudenpaljous ja hötkyilevyys jota romaani tarjoaa. Jollakin lailla on käsittämätöntä, kuinka useasti nykyromaanin yleinen kankea mittakaava ja sapluuna on, esim. tämän romaanin kohdalla, ollut esteenä suuremman kokonaisuuden näkemiselle.

  6. 6

    sanoo

    ”Teksti olisi vaatinut tiivistämistä, karsimista ja keskittämistä. Kustannustoimittaja on jättänyt työnsä tekemättä.”

    Nämä ovat niitä kriitikoiden vakiofraaseja. Siitä kiitollisia, että niitä voi työntää melkein mihin tahansa.

    Kuten fraasit ja hokemat usein, ne monesti pikemminkin hämärtävät kuin avartavat tulkintaa ja ymmärrystä.

    Kohtuuttomuudesta en osaa sanoa mitään, koska en ole sitä lukenut. Saision monesta aikaisemmasta teoksesta olen kyllä pitänyt. Hänellähän on ollut myös hyvin tiivistä, keskitettyä kerrontaa.

  7. 7

    sanoo

    Saisio ei kirjoita pitkää pötköä, vaan katkoo, vaihtaa näkökulmia, käyttää repliikkejä niin että pituus on kyllä oikeastaan näennäistä.

    Pituudesta kun puhutaan, niin onko sitten niin että ihmiset eivät enää kykene lukemaan Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tai Karamazovin veljeksiä?

    Se on minusta kyllä oikeinkin valitettavaa, sillä monet trilogiat, kuten parastaikaa Teemalla menevä filmatisointi Sholohovin Hiljaa virtaa Don-eepoksesta, ovat sellaisia klassikoita jotka rakentavat perusmaailmankuvaa.

    Pitäisiköhän maailmankuvan rakentaminenkin nyt vielä perustella? Että eikö tulla toimeen oikein hyvin ilmankin kaikealla sillä mitä raha ostaa?

  8. 8

    sanoo

    ”Saisio ei kirjoita pitkää pötköä, vaan katkoo, vaihtaa näkökulmia, käyttää repliikkejä niin että pituus on kyllä oikeastaan näennäistä.”

    Niinhän Saisiolla on ollut tapana tehdä. Kohtuuttomuuden lukeneilta olen kuullut, että tällä kertaa Saisio vyöryttäisi leveämmällä rintamalla. Mutta kuten sanoin, en ole kyseistä romaania lukenut.

    Pohjantähti-trilogiahan oli ilmestyessään kovasti uuden polven modernistien hampaissa. Linnan lavea romaaniepiikka istui mahdollisimman huonosti sen aikaisiin tyyli-ihanteisiin.

  9. 9

    sanoo

    Littelin romaanissa minusta on vaikuttavaa se, miten äärimmäistä pahaa on kuvattu äärimmäisen rationaalisuuden ja loogisuuden seurauksena; etenkin viihteessä kuvataan natsi-Saksaa huutavien, räyhäävien, muka ”hullujen” upseerien kautta. Päähenkilössä Maximilian Auessa kuiva ”järki” tiivistyy. Keskustelu keskitysleirivankien ruokavaliosta on karmea ja ällistyttävä, siihen osallistuvat niin virkamiehet kuin lääkärit ja ravintotieteilijätkin.
    Olen samaa mieltä, että Auen seksuaalielämä, fiksoituminen sisareen ja kalseat homosuhteet pikemminkin vähentävät kuin lisäävät kuvauksen intensiivisyyttä. Mietin mikä oli eräs syy siihen, että Littelin tekstiä oli raskas lukea. Hän ei käytä yleensä lainkaan vertauksia, metaforia, vaan teksti etenee kansliakielen tasaisuudella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *