Tiiliskivet saavat odottaa

William T. Vollmannin 811-sivuinen Europe Central on mainio romaani. En tosin ole vielä lukenut sitä läpi. En ole voinut, koska uuden vuoden lupaukseni estää minua kahlaamasta yli 500-sivuisia teoksia ennen ensi kesää. Tiiliskivistä pidättäytyminen johtuu tämänhetkisiin kirjallisiin hankkeisiini liittyvistä käytännön syistä.

Olen kuitenkin lueskellut Europe Centralia riittävästi vakuuttuakseni sen laadukkuudesta. Teoksessa on episodimainen rakenne, joten siitä voi poimia herkkupaloja kuin seisovasta pöydästä. Yksittäiset luvut sijoittuvat vuoroin Neuvostoliittoon ja Saksaan, aikajänne kattaa vuodet 1914-1975. Jos olisin kirjallinen mainosnikkari luonnehtisin Europe Centralia vaikuttavaksi panoraamaksi 1900-luvun autoritaarisesta Euroopasta. Mutta koska en ole, totean vain sen olevan helvetin tiukkaa proosaa.

En uskalla kehua Vollmannia enempää, koska uuden vuoden lupaukseni voisi joutua liian kovalle koetukselle.

Mikähän siinä on, että useimmat nykyromaanit asettuvat säädylliseen 250-350 sivun mittaan? Juuri muut kuin dekkaristit ja trilleristit eivät rohkene julkaista kammottavan paksuja järkäleitä. Taustalla lienee niin taiteellisia ja kaupallisia kuin yleisempiä kulttuurisia syitä. 1800-luku oli romaanitaiteen kukoistuskautta, ja silloiset prosaistit sulloivat yksiin kansiin käsityksensä ihmisestä, yhteiskunnasta ja koko aikakaudesta. Modernismi katkoi suuret linjat, nosti rakenteiden sijasta keskiöön olosuhteet, yksittäiset tilanteet, joiden taustalle piirtyi hämäränä, absurdina ja uhkaavana jotakin sellaista, minkä saattoi halutessaan ymmärtää vallitsevaksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

En silti julista kirjallisia tiiliskiviä kuolleiksi. Kyllähän ne vieläkin iskevät lujaa, silloin kun niissä on riittävästi voimaa takana. Luettuani viime kesänä David Foster Wallacen tuhatsivuisen Infinite Jestin vaatimattomamman mittakaavan romaanitekeleet eivät tuntuneet pitkään aikaan miltään. En ole tainnut vieläkään toipua siitä tällistä.
Kommentit (9)
  1. Onhan tiiliskiviä, muitakin kuin dekkareita ja jännäreitä.Yksi tällainen on Jonathan Littellin romaani Hyväntahtoiset (WSOY 2008),jonka suomennoksessa viitteineen on 858 sivua. Ja präntti on pientä. En tiedä alkuteoksen sivumäärää. Paljon ja raskasta luettavaa natsi-Saksasta Hauptamt Sicherheitsdienstien upseerin näkökulmasta kerrottuna.

  2. “Mikähän siinä on, että useimmat nykyromaanit asettuvat säädylliseen 250-350 sivun mittaan?”

    Kuulin kerran kaskun kustannustoimittajista. Ensimmäinen kehotus käsikirjoituksen tuoneelle on aina: lyhennä. Kolmannes pois! PUOLET pois! 🙂

    Yllättävän moni ihminen myös sanoo, ettei jaksa “keskittyä” pitkänpitkiin kirjoihin. Taitaa elämisen rytmi olla nykyisin kertakaikkisen toinen kuin romaanin kukoistusaikana ja se heijastuu lukemistottumuksiinkin. Kärsimättömyyttäkö lienee..?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *