The Structure of Poetic Revolutions

”Apinanhäntätaidetta. Puuttuu emootio ja synnynnäinen lahjakkuus. Se täytyy korvata opituilla tempuilla ja maneereilla”.

Näillä sanoilla taiteilija Kukkakoski teilaa modernistit Peiliin piirretyssä naisessa.

Ei käy ilmi, tarkoittaako hän modernisteja kirjallisuudessa vai kuvataiteessa. Todennäköisesti molempia. Mutta hällä väliä. Kukkakosken tuomiolauselma ei ole sidonnainen kontekstiinsa, vaan sillä voi rouhia mitä tahansa kirjallisuuden tai kuvataiteen tyylisuuntaa, joka ei satu miellyttämään.

Barthes sanoi, että muoti ei kehity, se muuttuu. Myös kirjallisuudessa muodit tulevat ja menevät, koska ihmiset, joita myös kirjallisuuden tekijät ovat, tuppaavat arvostamaan uutta ja jännittävää enemmän kuin vanhaa ja väljähtänyttä. Ihminen on helposti kyllästyvä elukka, joka haluaa uskoa eteenpäinmenoon ja edistykseen.

Jos taiteilija Kukkakoski olisi runoilija ja eläisi meidän päivinämme, hän todennäköisesti puhuisi muotopuhtaan modernismin puolesta ja vihaisi kielirunoutta sydämensä pohjasta. Kielirunous olisi hänen mielestään keskenkasvuisten räkänokkien temppuilua, apinanhäntätaidetta. Kielirunouden johtotähtiä hän haukkuisi ”filosofeeraaviksi ylioppilaiksi”. Vihoittelullaan Kukkakoski purkaisi kiukkuaan kotimaisessa lyriikassa tapahtunutta/tapahtumassa olevaa paradigmanvaihdosta kohtaan.

Kotimaisen lyriikan paradigmanvaihdoksesta kertoo se, että uutta paradigmaa edustavat kriitikot ovat korostaneet vanhaa paradigmaa edustavien runoilijoiden teoksia arvostellessaan poetiikasta tai tyyli-ihanteista kumpuavia heikkouksia. Ja heikkouksiahan löytyy: ”romantisoitu lyyrinen minä”, ”ylikorostunut kuvallisuus”, ”läsnäolon metafysiikka”, ”keskeislyyrinen ahdistus”, ”junnaava runopuhe”.

Toisin sanoen: luetaan enemmän poetiikkoja kuin teoksia, vaikka ne eivät ole koskaan yksi ja sama asia. Vai voiko joku väittää lukeneensa runoteoksen, joka olisi alusta loppuun ja jäännöksettömästi keskeislyriikkaa? Jos on, vinkatkoon minulle.

Paradigmanvaihdokset avartavat kirjallista mielikuvitusta, mutta myös kaventavat sitä. Ne murtavat vanhoja normistoja, mutta luovat myös uusia tilalle. Ne avaavat silmiä, mutta myös sokeuttavat. Tämä on edistyksen hinta.

Se hinta täytyy maksaa, ellemme halua kyllästyä. Ja mehän emme halua.

P.S.

Peiliin piirretyssä naisessa esiintyvä kirjailija messuaa: ”En mä tiedä mitään. Mutta kun mä haluan lukea runoja, mä en löydä kirjahyllystä. Mulla on paljon runokirjoja”.

Minäkin etsin ja löydän runoja muualtakin kuin runokirjoista. Arto Salminen on tai oli Suomen merkittävimpiä nykyrunoilijoita, tosin prosaisti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *