Terve pieru sairaassa ruumiissa

”Niin kirjallisesta kuin muustakin suomalaisuudesta (edes ’kumouksellisena’) olen ottanut etäisyyttä jo seitsemänkymmentäluvulta alkaen, vaikuttavimpina tekijöinä suomalaisuuden inho — sama mihin suuntaan kulloinkin pokkuroivat — ja ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo. En toivo tälle maalle ’tulevaisuutta’, mutta minkäänlaiseen toimintaan minun ei tarvitse ruveta: ihmisen sopimattomuus maailmaansa tekee puolen vuosisadan tietämiin lopun tästä maailmasta ilman että esim. Suomen ja Venäjän välien kiristyessä ehtisin (jos viitsisinkään) sitä kautta kostamaan nk. isänmaalleni.”

Tuommoisia päästelee Hannu Salaman uuden romaanin Sydän paikallaan minäkertoja Hans von Blixt. Tuskin tarvitsee sanoa, että hän on samanlainen tekijänsä alter ego tai minän laajentuma kuin aikaisemmissa Salaman romaaneissa seikkaileva Harri Salminen.

Muistan Salaman jossain haastattelussa sanoneen, että aikoo elää kituuttaa vuoteen 2018 saakka. Ihan siitä ilosta, että pääsee sanomaan lahtarikaartien jälkeläisille kansalaissodan satavuotispäivänä: ”Ettepäs onnistuneet tappamaan kaikkia!” Arvostan Salaman laskelmoimatonta suorapuheisuutta. On hyvä, että tässä konsensuksen ja kilpailukyvyn joulumaassa on jäljellä edes jokunen soraääni. 73-vuotiaan Salaman on oltava sellainen kirjallisuudessa, koska nuoremmat tekijät ovat sen verran lauhkeita ja säyseitä, että monet heistä voitaisiin saman tien nimittää maabrändityöryhmään kansallisen julkikuvamme puleeraustalkoisiin.

Muutamia vuosia sitten Salama esiintyi Ylen Runoraati-ohjelmassa. Hän tallusteli Keilaniemessä Nokian pääkonttorin edustalla ja lausui runoa, joka häijysti pilkkasi menestysuhoonsa pakahtuvaa innovaatio-Suomea. Runo sai raatilaisilta tyrmäävän vastaanoton. Jukka Virtanen piti masentavana, että ”vielä nykypäivänä” kirjailijat purkavat runosäkeissä yhteiskunnallista kaunaansa. Kamoon hei, eihän kenenkään menestys ole toiselta pois! Uudessa romaanissaan Salama tarjoaa roppakaupalla lisää paheksuttavaa tämän maan jukkavirtasille. Hans von Blixt sanoo aina pitäneensä niin sanottuja talousmenestyjiä älyllisesti ja moraalisesti kuudennen luokan kansalaisina. Ja nyt kun ne hallitsevat tätä maata — kuten koko läntistä maailmaa — hänellä ei ole pienintäkään syytä tuntea kunnioitusta tai lojaalisuutta Suomalaista Elämänmuotoa kohtaan.

Sydän paikallaan luokitellaan romaaniksi, mutta luonnehtisin sitä mieluummin epäromaaniksi. Se ei silitä myötäkarvaan lukuelämystä kärttävää keskiluokkaista kuluttajaa, ei taivu vakiintuneiden lukuodotusten estetiikan* perusvaatimuksiin. Sitä voisi kuvailla Thomas Bernhardin Hakkuu-romaanin alaotsikolla: ”muuan mielenkuohu”. Salama tarjoilee hurjan 250-sivuisen sanavyöryn, joka ei jätä kiveä kiven päälle vaan lyö pirstaleiksi kaikki suomalaiskansalliset myytit, joita kuvitella saattaa. Teksti on parhaimmillaan niin armotonta, että poskia kuumottaa. Välillä se kirvoittaa ilkikurisen hymyn, välillä naurun hörähdyksen.

Romaania pitää koossa (tai pikemminkin ”pitää koossa”) tökerö, nopeasti sutaistulta vaikuttava tarinakehikko: Hans von Blixtin nuoruuden ystävä, joka on noussut korkeaksi EU-virkamieheksi, pyytää häntä kirjoittamaan kokemuksistaan 60- ja 70-lukujen kulttuuriradikalismin kantavana hahmona. Sydän paikallaan -romaanin tulikivenkatkuiset sanaryöpyt ovat juuri näitä muisteloita, ja ne karkaavat tavan takaa Kekkosen Suomesta nykypäivän Suomeen. Toki Salaman ”aikalaisanalyysi” — kuten taaksepäin katsova historiallinen tilintekokin — on kärjistävää ja kohtuutonta, mutta sellaista sen pitää ollakin. Sanaryöppyyn perustuva romaani hajoaisi käsiin, jos kirjailija alkaisi pidätellä, varoa ja varmistella.

Heikoimmillaan Sydän paikallaan on sellaisissa jaksoissa, joissa Hans von Blixt liikkuu henkilökohtaisessa arjessaan Itä-Helsingissä ja ruotii naissuhteitaan. Samat kuviot olemme saaneet lukea Salaman aikaisemmistakin romaaneista. Toki näistä (välillä vaivaannuttavan huonoista) jaksoista voi ammentaa camp-henkistä hupia, esimerkiksi kun von Blixt replikoi naisystävänsä kanssa tähän tapaan:

”– Et sinä kovin surulliselta näytä.

— Mutta pillua mun on saatava.

— Ainahan sä oot saanut.”

Salaman romaaneissa ei ole miehiä ja naisia, vaan uroksia ja naaraita (hätkähdin, kun Salama joskus parin sadan sivun tuolla puolen puhui ensimmäisen ja ainoan kerran rakastelemisesta panemisen tai naimisen asemesta). Jotenkin hellyttävältä tuntuu huomata, että Salaman miespäähenkilöitä ajaa vielä seitsemänkymppisinäkin ehtymätön pillun puute, Hans von Blixtin mielestä elämässä ei ole muuta vitsiä kuin kirjoittaa ja naida. Olisi yhtä turhaa kuin tylsämielistäkin läksyttää Salamaa ”ahtaasta naiskuvasta”. Yhtä ahdas on nimittäin hänen ”mieskuvansakin”. Hänen maailmassaan jokaisesta ihmisestä paljastuu pikkuisen pintaa raaputtamalla alkukantainen, viettiensä ohjaama olento. Juuri tämän vuoksi Salama ajattelee, että ihminen ei sovi tähän maailmaan, että ihmisen takia maailmasta tulee loppu. Sydän paikallaan sisältää runsaasti linkolamaisia sävyjä ja huomioita.

Mistä vetoa, että Salama ei ole tämän syksyn Finlandia-palkintoehdokkaana? Olisi jokseenkin mahdoton ajatus, että Salama ”tekisi hyryt” vuoden 2010 Suomessa. Mutta se on pikemminkin Suomen häpeä kuin Salaman.

Suosittelen tätä epäromaania lämpimästi kaikille niille, joita kyllästyttävät nuoren polven kirjailijoiden romaanit hallittuine rakenteineen, hiottuine kompositioineen ja miellyttävine lauseineen. Sellaiset romaanit ovat ärsyttäviä, koska niissä ei ole kerrassaan mitään ärsyttävää.

* Vakiintuneiden lukuodotusten estetiikka (VLOE) korvaa tästä lähtien sanastossani lukupiiriestetiikan (kts. merkintäni 28. heinäkuuta). Kuten huomaatte, kuuntelen kansalaispalautetta! En ole yhtä kova jätkä kuin Hannu Salama, joka ei piittaa mistään tai kenestäkään.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Olisko niin että ”kovan jätkän” avuttomuus lähisuhteissa ja suhteessa itseensä vaivaannuttaa lukijaa ( sinua?) Salaman uudessa romaanissa? Thomas Bernhard, jonka mielenkuohun mainitset, osasi kirjoittaa auki henkilökohtaisen epätoivonsa samalla kun pani matalaksi itävaltalaisen tekopyhän kulttuurin. Samoin Celine jonka epätoivon vimma muuttui sanojen musiikiksi. Salamakin osasi sen taidon nuorena, jollon sydän oli vielä paikallaan.

  2. 3

    sanoo

    ”Olisko niin että ”kovan jätkän” avuttomuus lähisuhteissa ja suhteessa itseensä vaivaannuttaa lukijaa ( sinua?) Salaman uudessa romaanissa? ”

    Aika lailla noin. Plus että nuo jaksot romaanissa ovat proosana jotenkin onttoja, tyhjiä, tarkoituksettomia. Ne eivät kosketa millään tavalla, paitsi että välillä ne herättävät tietynlaisen camp-huvittuneisuuden.

    Meinasin pistää tuohon merkintään rinnastuksen Célineen, mutta en pistänyt. Se olisi ollut vähän mautonta. Kenen tahansa vertaaminen Célineen on mautonta.

  3. 4

    sanoo

    Anteeksi mauttomuuteni, mutta kun joku kriitikko vertasi Salamaa Célineen. Itse olen ollut Célineen hulluna nuorempana, ja olen edelleenkin.

  4. 5

    sanoo

    ”Anteeksi mauttomuuteni, mutta kun joku kriitikko vertasi Salamaa Célineen. ”

    Ei vaan anteeksi, jos sait sanoistani sellaisen vaikutelman, että mauttomuus-puheeni kohdistui sinuun. En kokenut että kommentissasi olisit verrannut Salamaa Célineen. Pikemminkin niin, että Céline mielestäsi ”onnistui paremmin” kuin Salama tässä uudessaan — ja sehän pitää ilman muuta paikkansa. Eihän sellaisen asian toteaminen ole mautonta.

    Célineen vertaamisen mauttomuudella tarkoitan lähinnä sitä, että ihmiset herkästi nostavat hänet vertailukohdaksi aina kun törmäävät vimmaiseen romaaniin. Ei pitäisi käyttää Célineä viimaisuuden synonyymina. Ei oikeastaan tule mieleen ketään, joka oikeasti muistuttaisi häntä niin että kakistelematta voisi rinnastuksen tehdä.

  5. 6

    sanoo

    Täytyy käydä ostamassa Salaman romaani heti 1.9. HS:n arvostelu oli taas niin mitäänsanomaton ja nuiva, että masensi, mutta tämä kirjoitus innosti. Ei pitäisi kuunnella ihmisten puheita. Céline-rinnastukset ovat vaarallisia kielialueellamme siitäkin syystä, että melkein kaikki ovat lukeneet Célineltä vain romaanit 1 ja 2. Niin minäkin.

    Salama kyllä muistuttaa Célineä siinä(kin), että häntä inhotaan omassa maassaan. Pitäisin tuota saavutuksena. Eikä Bernhardkaan tainnut olla kovin pidetty Itävallassa.

    Salama kirjoitti jo Minä, Olli ja Orvokissa viitaten tamperelaisiin, että he eivät hänelle patsaita pystyttele, että niin vittumaisesti hän heistä kirjoittaa. Siis Harri Salminen sanoi tämän. Noin sivulla 443 kun ollaan Tukholmassa.

    Salama on tärkeä muistutus siitä, että aivan kaikki eivät vielä ole luovuttaneet.

  6. 7

    sanoo

    Oli Salaman suhde Celineen tai Bernhardiin mikä tahansa, se että ne nousevat tässä blogikirjoituksessa ja Anitan kommenteissa esille, saa minut kiinnostumaan Salamasta. Taas kerran vaihteeksi.

    Mutta Tommi, en usko kumminkaan että on kyse nuoren tai vanhan ikäpolven välisestä erosta. Kyllä kummissakin on myös hajuttomia ja mauttomia kirjoja.

  7. 8

    sanoo

    ”…en usko kumminkaan että on kyse nuoren tai vanhan ikäpolven välisestä erosta. Kyllä kummissakin on myös hajuttomia ja mauttomia kirjoja.”

    Tietysti on. En mielestäni ole muuta väittänytkään.

    Nostin nuo ”nuoren polven” kirjailijat merkinnässä esiin sen vuoksi, että jos katsotaan keitä kirjallisuuskritiikki juhlistaa ja pitää esillä, niin kyllä he enimmäkseen näitä nuorempia tyyppejä ovat. Salamasta kirjoitetaan sitten sellaisia enemmän tai vähemmän avoimesti vähätteleviä kritiikkejä kuin mitä oli se HS:n arvio. Vielähän sekin ukkeli jotain julkaisee…

  8. 10

    sanoo

    Moi, josko tämä Salamankin jatkama tyylilaji kiinnostaa, kannattaa lukea myös vuonna 2004 suomeksi julkaistu Carl-Johan Vallgrenin Herra Bahmannin esite.

    Sen ”tarinakehikko” saattaa olla Salamalle vieläkin suorempi malli kuin Bernhard. Mene tiedä. Vallgren on kuitenkin esteetikko, vimmaisuudessaankin hyvin ”kirjallinen”.

    juha siro

  9. 12

    Anonymous sanoo

    Salaman ja muutaman muunkin vanhan liiton maestron ”eksoottisuus” (suhteessa valtavirtaproosaan) johtuu kai myös kirjallisuusinstituution sisäisestä logiikasta: niiden nuorten Oriveden opiston kasvattien, jotka kirjoittavat Antiaikalaisen vieroksumaa sisäsiistiä sanataidetta, olisi varmaan mahdotonta saada Salama-tyylistä materiaalia kustantamoissa läpi esikoisromaanina. Tämähän on usein kuultu valitusvirsi, siis että vanha pieru ratsastaa muinaisissa kirjasodissa hankkimallaan arvonannolla. Mutta näin sen minusta kuuluukin mennä: Salamankin uuden teoksen merkitys syntyy suhteessa tuotannon kokonaisuuteen.

  10. 13

    sanoo

    ”Oriveden opiston kasvattien, jotka kirjoittavat Antiaikalaisen vieroksumaa sisäsiistiä sanataidetta, olisi varmaan mahdotonta saada Salama-tyylistä materiaalia kustantamoissa läpi esikoisromaanina.”

    Varmaan olisikin. Monen muunkin olisi. Tuollainen koston poetiikka, mitä Salama edustaa vaatii toimiakseen melkoisen tekijän. Useimpien suomalaisten kirjailijoiden — tunnustettujenkin — tekemänä tuollainen sanavyörytys herättäisi vain vaivaantumista ja myötähäpeää. Ei ole kyse ”helposta” kirjallisuuden lajista, katsottiinpa asiaa miltä kantilta tahansa.

    Célinestä on muuten joskus sanottu, että hänellä ei ollut suoranaisia edeltäjiä eikä hänelle syntynyt suoranaisia seuraajiakaan. Hän on lähestulkoon ainutlaatuinen ilmiö kirjallisuudessa. En ihmettele yhtään. On paljon helpompaa kirjoittaa muotopuhdas, sisäsiisti perusromaani kuin lähteä Célinen linjoille ja saada aikaan jotakin mikä ei murene käsiin saman tien.

  11. 15

    Milla sanoo

    Tämä on analyyttisin ja monipuolisin kirja-arvio, jonka olen Salaman uusimmasta teoksesta lukenut. Kiitos! Olen monesta asiasta kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta itse näen romaanin juonirakenteessa (sosiaalisten suhteiden löysissä mutta ”seurauksillisissa” solmuissa) vielä jotain, joka tekee myös Blixin henkilökohtaisen arjen tason & naissuhteiden ruotimisen ymmärrettäväksi ja merkitykselliseksi, vaikkei näistä jaksoista pitäisikään. Voisiko olla niin, että kun henkilöiden suhteet toisiinsa todella paljastuvat (tai ainakin melkein-paljastuvat, kaikkine epävarmuustekijöineen) lopussa, tämä asettaa kriittiseen valoon myös Blixin itsensä ja koko sen ”itsestäänselvänä” pidetyn sosiaalisen toiminnan, jota teoksessa kuvataan (muidenkin kuin Blixin kohdalla)? Mielestäni teoksen moraalinen ravisuttelu nousee myös tästä arkisten suhteiden verkosta eikä yksinomaan siitä, mitä Blixin kautta sanotaan ”suoraan”. Ja juuri tämän asian analyysiä olisin kaivannut teoksen kritiikeistäkin, joista monista totta totisesti paistaa läpi Salaman vähättely ja se, että teos on luettu varsin pinnallisesti. Missä luuraa kirjallisuuskriitikoiden ammattitaito?

  12. 16

    sanoo

    Kiitos kiinnostavista huomioistasi, Milla. Tuo oma merkintänihän ei varsinainen kirja-arvio ole, lähinnä kirjaan tänne yleisiä huomioita lukemistani kirjoista tai joskus luonnostelen raakamateriaalia esseiden pohjaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *