Teospari jonka soisin monen lukevan

On taas sellainen vaihe, etten pysty lukemaan juuri lainkaan fiktiota, ainakaan mielikseni. Kun tartun romaaniin, löydän melkein joka sivulta sellaista, mihin haluaisin puuttua, minkä haluaisin muuttaa, mitä en voi kerta kaikkiaan hyväksyä. Etenkin jos romaani on suomalainen tai suomen kielelle käännetty. Vieraalla kielellä fiktion lukeminen onnistuu paremmin.

Tilanteeseeni vaikuttaa se, että työstän parhaillaan omaa romaaniani. Aistini ovat herkät virheiden havaitsemiseen, ja kaikki romaanit ovat täynnä virheitä sille, joka niitä etsii. Etsiessäni kaiken aikaa virheitä omasta tekstistäni en osaa lopettaa sitä muiden kaunokirjailijoiden tekstejä lukiessani. Niin se käy.

Mutta onneksi on hyviä tietokirjoja, voin keskittyä niihin kun romaanit eivät maita. Faktakirjallisuutta lukiessani pääsen irti virheidenetsimismoodista, kun huomioni suuntautuu tyylin, kerronnan ja komposition asemesta siihen, mistä teksti puhuu ja mitä se väittää tai ehdottaa. Olen joskus kirjoittanut blogissani, että minun ajanvietekirjallisuuttani eivät ole dekkarit tai trillerit vaan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin poleemisella kärjellä pureutuvat tietokirjat ja esseeteokset.

Rakastan kirjoja, joista löytyy älyä, rohkeutta, näkemystä ja mielipiteitä. Taiteellisemmin motivoitunutta, montaignelaisessa hengessä moniäänisesti ja monimielisesti liihottelevaa esseistiikkaa jaksan toki lukea muutaman kirjan vuodessa, mutta lähtökohtaisesti arvostan asiaproosassa (niin tieteellisemmässä kuin taiteellisemmassa) kykyä sanoa suoraan, mennä ytimiin. Moniäänistä ja monimielistä pyörittelyä lukiessani minun tekee vain harvoin mieli kiittää kirjoittajaa ”esseen keinojen rikkaasta käytöstä” tai jostain vastaavasta korkealentoisuudesta, mutta sitäkin useammin tekee mieli moittia turhasta suunsoitosta. Tiedän toki, että kirjallisella kentällämme on niitä, jotka ajattelevat tästä aivan toisin kuin minä. Kaikin mokomin.

Viime aikoina olen viihtynyt kahden ajankohtaisiin talouskysymyksiin keskittyvän tuoreen kirjan parissa. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun ja Timo Harakan Suuri kiristys ovat teospari, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Ne auttavat kasvattamaan kriittisiä kansalaistaitoja ja suhtautumaan lehtien taloussivujen uutisiin ja kommentaareihin terveen skeptisesti. Yhteinen nimittäjä Ahokkaalla, Holapalla ja Harakalla on valtavirtataloustieteen hegemonisten totuuksien haastaminen. Yksiulotteinen uusklassinen paradigma hallitsee talouspuhetta meillä Suomessa vielä selvemmin kuin Euroopan vanhoissa sivistysmaissa. Kuten Rahatalous haltuun asian tiivistää:

Suomalaisten yliopistojen taloustieteellinen opetus ja tutkimus on yksinomaan uusklassista. Voidaan sanoa, että yhdestäkään suomalaisesta yliopistosta ei löydy ainuttakaan ei-uusklassista tutkijaa. Tiedossamme ei ole yhtäkään muuta maata, jossa heterodoksisilla taloustieteilijöillä olisi yhtä olematon asema. Vaikuttaa myös siltä, että suomalaiset toimittajat eivät koe tarpeelliseksi etsiä vaihtoehtoja uusklassisten tutkijoiden näkemyksille. Ortodoksiset ekonomistit esitellään suomalaisessa mediassa usein neutraaleina talouden asiantuntijoina.

Rahatalous haltuun on monikärkiohjus. Sitä voi lukea taloustieteellisenä pamflettina, johdatuksena jälkikeynesiläiseen tutkimukseen tai ajankohtaisena yhteiskunnallisena puheenvuorona. Valtavirtataloustiede saa osakseen paneutuvaa ja perusteellista kritiikkiä. Ahokas ja Holappa purkavat uusklassisten taloustieteilijöiden hellimiä myyttejä, kuten tarinat hyödykerahasta sekä tarjontatekijöiden ensisijaisuudesta. ”Mitä raha on?” ei ole niin yksinkertainen kysymys kuin saattaisi kuvitella. Taloustieteen oppikirjojen mukaan raha on vaihdon väline, mutta Ahokkaan ja Holapan mukaan se on varsin harhainen pelkistys. Tarkempi historiallis-antropologinen tutkimus osoittaa, että raha on ennen kaikkea velkaa ja luottoa. Toisin sanoen uusklassisen taloustieteen kuvaamaa vapaiden yksilöiden muodostamaa vaihtokauppataloutta ei ole ollut olemassa ihmiskunnan historiassa koskaan.

Ahokas ja Holappa kokevat tärkeäksi muuttaa Keynesin hengessä rahatalouden instituutioita ja lisätä julkisen sektorin roolia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Tavoitteeksi pitäisi asettaa täystyöllisyys kokonaiskysyntää säätelemällä. Oikeanlaisella talouspolitiikalla kapitalistisesta rahataloudesta voidaan luoda vakaampi, ihmisille ja ympäristölle ystävällisempi systeemi.

Joku voisi sanoa, että Ahokas ja Holappa luottavat melkoisen paljon julkisen vallan, eli poliitikkojen ja virkamiesten, kykyyn toimia kaukonäköisesti. Rahatalous haltuun on kuitenkin tärkeä ajatusten herättäjä, vaikka ei kaikkia näkemyksiä kirjoittajien kanssa jakaisikaan. Kirjan tärkein ansio on siinä, että se opettaa kyseenalaistamaan valtavirtataloustieteilijöiden mantranomaiset iskulauseet. Näinä aikoina se on tärkeä taito, koska ekonomisteilla on enemmän puhe- ja vaikutusvaltaa kuin kenties koskaan ennen.

Talous on väistämättä politiikkaa, kuten Timo Harakan Suuri kiristys osoittaa purkaessaan Euroopan talouskriisin anatomiaa. Politiikkaulottuvuus tulee näkyviin jo siinä, kuinka tuo ilmiö on julkisessa keskustelussa nimetty. Siitä puhutaan velkakriisinä, vaikka oikeastaan se on pankkikriisi. Harakka muistuttaa, että velka-asteiden hurja nousu Euroopassa oli seurausta rahalaitosten perikadosta. ”Miksi siis puhutaan seurauksesta, eikä syystä? Miksei puhuta Euroopan pankkikriisistä?”

Kun talouskriisi nimettiin velkakriisiksi, voitiin samalla osoittaa sormella julkista sektoria. Keynesiläinen ajatus kokonaiskysynnän säätelemisestä työnnettiin syrjään velkojen ja vajeiden supistamiseen tähtäävän kiristyspolitiikan tieltä. Uudeksi iskulauseeksi tuli varsinainen oksymoroni, laajentava supistaminen. Sen päämääränä oli ”palauttaa luottamus” (eli sijoittajien luottamus) ja hintana sosiaalinen epätoivo ja kurjistuminen. EU:n, EKP:n ja IMF:n muodostama troikka latoi varsinkin Kreikalle niin kovat rohdot, että voidaan puhua jonkinlaisesta taloustieteellisestä ihmiskokeesta, laboratoriona 11 miljoonan ihmisen kansallisvaltio.

Puhuttaessa kiristyspolitiikasta paino todellakin on jälkimmäisessä sanassa: se on ja oli politiikkaa, vaikka sitä toteuttivat rationaalisen ongelmanratkaisun nimeen vannovat teknokraatit. Oikeutuksensa kiristyspolitiikka pyrki hankkimaan valtavirtataloustieteestä, joka tarjosikin auliisti apuaan. Kaksi surullisen kuuluisaa tutkimusta nousi erityisen vaikutusvaltaiseen asemaan, toisesta vastasivat Alberto Alesina ja Silvia Ardagna, toisesta Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart. Edelliset väittivät, että suuret menoleikkaukset johtavat melkein yhtä usein reippaaseen kasvuun kuin vastaavat menolisäykset, jälkimmäisten viestinä taas oli, että valtion velan noustessa 90 prosenttiin kansantuotteesta talouskasvu alkaa väistämättä hidastua. Molemmat tutkimukset murenivat käsiin, kun niitä tarkasteltiin lähemmin. Rogoffin ja Reinhartin teesin paljasti virheelliseksi taloustieteen opiskelija, joka havaitsi maailmankuulujen professorien sortuneen alkeelliseen laskuvirheeseen.

Laajentava supistaminen oli lopulta hatusta vedetty juttu, vailla vankkoja tieteellisiä tai historiallisia perusteluja. Sen lopputulokset olivat surulliset: euroalueen ongelmamaiden kasvu tyrehtyi, velka-asteet pahentuivat ja menoleikkausten teho jäi selvästi odotuksista. Ja ennen kaikkea: kiristyspolitiikka ei ”palauttanut luottamusta”, sillä ongelmamaiden velkapapereiden korot eivät lähteneet laskuun. Täystuhoa kylväneen troikan pelasti lopulta yksi mies, EKP:n pääjohtaja Mario Draghi. Markkinapaniikki hellitti vasta kun Draghi astui esiin ja ilmoitti, että EKP tekee mitä tahansa, todellakin mitä tahansa, euron pelastamiseksi. EKP:n rajatonta tulivoimaa ei yksikään sijoittaja uskaltanut uhmata. Samalla osoittautui oikeaksi kiristyspolitiikkaa voimakkaasti arvostelleen Paul de Grauwen teesi euroa rasittavasta pelkokertoimesta. Velkakirjojen korkojen hurja nousu johtui valtaosin muusta kuin veloista ja vajeista.

Surkuhupaista on, että vaikka IMF myönsi kiristyspolitiikan karilleajon, EU:n komissio ja etenkin talouskomissaari Olli Rehn ei vastaavaan itsetutkiskeluun kyennyt. Harakka ei säästä sanojaan kritisoidessaan Brysselin teknokraatteja:

Olli Rehn on ilmoittanut, että komissio ei nojaa yhteen ainoaan talousteoriaan tai oppiin. Ei virallisesti. Muta ideologisesti kyllä: komissio toisti perusteluita, valikoi tosiasioita, rajasi tulkintoja sekä määritteli syy-seuraus-suhteita siten, että se noudatti johdonmukaisesti Alesinan ja Trichet’n filosofiaa nopeasti parantavasta budjettisopeutuksesta.

Entäpä tästä eteenpäin? Harakka nostaa esiin saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin varoituksen siitä, että euro on luomassa ympärilleen saksalaisen Euroopan, vaikka Thomas Mann varoitti moisesta. Vaihtoehtoina siis ovat eurooppalainen talousliitto tai saksalainen rahaliitto. Jälkimmäisessä kaikki muut sopeutuvat Saksan tarpeisiin. Ei kuulosta hyvältä.

Harakan kirjasta voi sanoa saman kuin Ahokkaan ja Holapan kirjasta: ei tarvitse allekirjoittaa kaikkia hänen johtopäätöksiään saadakseen siitä irti paljon. En ole lukenut äidinkielelläni yhtä hyvää ja selkeää esitystä Euroopan talouskriisin taustoista. Suuri kiristys on kaiken lisäksi nautinnollisen terävästi kirjoitettua asiaproosaa, toisin kuin akateemisen kuivakka Rahatalous haltuun.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    ghOletteko lukenut James O. Weatherallin ”Wall Streetin Fysiikka”? – Jos ette,niin suosit-
    telen! Luin kirjan suomeksi ja Kimmo Pietiläisen (Terra Gocnita) suomennos
    vaikutti – muuta en voi sanoa – ole-
    van ok. Alkukielellä toki takuulla suositeltavin.(Vaiketajuinen – aina-
    kin minulle ..,vaan sen perusteella,
    minkä ”irti sain” ..todella! mielen-kintoinen!) Pääsette ”irti”
    romaanihuolistanne!!

  2. 3

    sanoo

    En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi Keynes jossain vaiheessa laitettiin romukoppaan. En tosin ole kovin tarmokkaasti jaksanut seurata talous”keskustelua” (lainaukset siksi, että sitä Suomessa käydään julkisilla foorumeilla käsittääkseni melko nihkeästi, jos ollenkaan), muiden kaltaisteni vetelien kansalaisten tavoin olen rajoittunut YLE:n pääuutisiin, joissa silloin tällöin tuodaan ruutuun huolestuneen ja rasittuneen näköinen ekonomisti selvittämään hallituksen kulloistakin päätöstä, sitä on tietysti edeltänyt jonkun ministerin tai johtavan virkamiehen tv-performanssi, joista (eritoten ministerien) konnotatiivisesti jää mieleen lähinnä puheenvuoron ulkoaopittuus.

    Vai onko makrotaloustiede sitten jokin shamanismin sellainen erityishaara, jossa yksi näkökulma tai teoreettinen idea laitetaan pois pelistä totaalisesti (Keynes) ja sitten puhkutaan vastakkaisen teorian antamin voimin? Ainakin ns. tavallisen kansan päälle vuodatettu talousoppi tuntuu olettavan, että kansantalous ja yksityinen talous olisivat jotenkin samanlaisia ja niitä tulisi hoitaa samalla tavoin, yksinkertaisella kamreerimeiningillä (esim. velkaantuminen). Näinhän ei tietääkseni ole.

    Tekstissä mainittuja kirjoja en ole kumpaakaan lukenut, Harakan joitakin talouteen liittyviä juttuja netistä olen nähnyt. Tarttis varmaan ny tutustuu, meinaan.

    Talouteen liittyvää kirjallisuutta kannatta aina lukea, tämä blogistin muistutus oli ajankohtainen. Muistakaamme, mitä Norman Mailer sanoi Marxia luettuaan: Marxia kannattaa lukea, koska sen jälkeen ”you think more clearly”. Ei ole haitaksi kenellekään.

  3. 4

    Anonymous sanoo

    (Pieni)Harmi,kun ”Antiaikalainen”
    ei ”järjestä” kommentoijan tekstiä,
    vaan ”risuaitaa”. – S i i s aina
    voi parantaa ee..rr..ii..nn..oo..mm
    ..aa..ii..ss..tt..aa blogia.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Taidanpa käydä katsomassa josssakin vinkkikirjat. Harakkaan on kyllä isoja ennakkoluuloja mutta nehän kannattaa voittaa…

    Talosjutut ovat muuten edelleen, ainakin oman kokemukseni mukaan, ihan toivottomia keskustelunaiheita kriittisinä ja älykkäinäkin itseään pitävien ihmisten kanssa. Kun juttelet sosiaalisesti empaattisen laajasti sivistyneen maisterin kanssa on ihan yleistä kuulla lause: ”Niin, mutta hei, mihin me oikeastaan tarvitaan tota jatkuvaa taloudellista kasvua. Tämä mikä meillä on, riittää jo ihan hyvin. Ei ole mitään järkeä että talous koko ajan kasvaa.”

    Totta, tämä mikä on riittää. Mutta kyllä se +2 pros. bkt tarvitaan kai edelleen että tämä kansankoti voidaan minulle ja muille tarvitsijoille kustantaa. Kiitos veronmaksajat vaan. ( Käyn kyllä itsekin töissä, jopa viitenä päivänä vk mutta käytän työkseni veromarkkoja ).

    Rahaliitosta minulla ei ole mitään ajatusta. Ei muuta kuin se täysin väärä, että euro saisi kaatua maksoi mitä maksoi. EU:n itälaajentuminen oli karmea virhe. Se on kai pakko myöntää. Pitänee siis lukea asiantuntijoiden ajatuksia ja parantua, eheytyä väärästä toisinajattelusta, heh.
    t.jope

  5. 6

    sanoo

    ”Rahaliitosta minulla ei ole mitään ajatusta. Ei muuta kuin se täysin väärä, että euro saisi kaatua maksoi mitä maksoi.”

    En tiedä tarvitseeko eheytyä. Kyllähän euroa voi vahvoin perustein kritisoida epäonnistuneeksi. Eurohan on pikemminkin poliittinen kuin taloudellinen projekti.

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Juuri näin Tommi. EU ja euro on nimenomaan poliittinen projekti, jopa hyvin intohimoinen sellainen. Alkuperäinen idea pitää Ranska ja Saksa sopuisina rinnakkaiseläjinä oli ok, mutta mikä on EU:n idea nyt..? Laajentua, laajentua, laajentua, vastata globalisaatioon Euroopan insiders-globalismilla joka nielee sisäänsä kaiken paitsi Venäjän, vapaa liikkuvuus sekä taloudellisista että ideologisista syistä (eli arvo- ja talousliberalismin yhteinen etu, win-win situation suorastaan), viedä Strasbourgin lumedemokratiaa eteenpäin, jakaa rahaa, ”pelastaa” pankkeja = hallita ja vaalia mielikuvaa EU:n tulevaisuudesta millä keinolla hyvänsä, ylläpitää ja rekrytoida virkamieskuntaa, eliittiä jossa EU:ta saa kritisoida muttei koskaan enää kyseenalaistaa.
    (Kyllä tuossa on minulle ainakin syitä alkaa kysellä tosissani että mistä hitosta tässä uskossa on oikein kysymys. Jostakin alitajuisesta Rooman valtakunta-haaveestako?) Ja mikä pahinta, muille kuin innokkaille on varattu
    pelkkä friikin osa. Pelkkä käsite ”EU-kriittinen” tarkoittaa ihmisten mielissä jo vuoren varmaa persua. Ihailtavaa suorastaan tämä hajota ja hallitse, leimaa ja luokittele meininki. t.jope

    Pakko tunnustaa, se 70-luvun EU, sitä minä kyllä pikkupoikana ihailin, ja siihen halusin Suomenkin joskus ehdottomasti liittyvän. Halusin tietty kuulua Länteen. Rockin in the free world jne. Mutta hitto kun tämä nykyjuttu on ihan eri EU. Talousrationalismi on vaihtunut sekavaan eurouskon puolustussotaan, jossa hintaa ei kysellä eikä lasketa.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Klassista noissa taloustieteissä oli euklidisen geometrian tasopinnalla viivottimella ja harpilla suoritttu sosiaalisen todellisuuden kuvaus. Ja se kuinka sieltä löytyi se vivun tukipiste jonka avulla Arkimedes lupasi nostaa koko maapallon. Tai talja jolla nostettiinkin kivilohkareita katedraalien korkeuksiin. Niin, jumaluusopillinen oikeudenmukaisuus hinnottelussa ja palvelijain kohtelussa piti jättää sivuun ja siksi vivun tukipisteeksi valittiin itsekkyys,omanvoiton pyynti.

    Sille kovalle pohjalle rakennettiin Newtonia matkien yhteiskuntaelämän vastakkaiset intressit ja eri suuntiin vetävien voimien harmonia, kysynnän ja tarjonnan tasapaino -ja edistys kun yrittäjäksi pääsisi kuka hyvänsä parantamine tuotteineen noutamaan laakeriseppelettä kuningaskuluttajalta. Ja miehen nimi oli Adam, Adam Smith. Paikka Edinburgh ja aika Skotlannin Valistus -ja muu usko calvinismia.

    Sitten tuli 1930-luvun lama.Keyneskin oli ajan älyllisten virtausten kärjessä Bloomsburyn piirin miehenä ja puolisonaan Stravinskyn Kevättanssin ja Diaghilevin skandaalibaletin seurueesta tanssijatar Lydia Lopakova. Mikä tässä oli radikaalia ? Se että Kevätuhri balettia tunkeuduttiin esittämään kansanpuvuissa ja kansan pyörähtelyin ja kansan maatyöllensa rukoilemaa siunausta hakien, Pariisin Theatre des Champs-Élysées näyttämölle aristokraattien silmiin.

    No, Keynes hyppi myös talouseliitin silmille. Hän retorisoi, että ei se luonnollinen talousmekaniikka palaakaan harmoonisen edistyksen uralle. Ei vaikka palkkoja lasketaan ja laman annetaan konkursseissa syödä vanha ja mätä pois. Tätä uskoahan oli lujitettu sitten Smithin myös darwinismillä. No, keynesläisyys siis voitti demarien äänin ja hehän olivat äänensä saaneet veristen lakkojen myötä puolivuosisataan sitten.

    Keynesistä otettiin kaikki hyvinvointi irti. Sitten se tyssäsi.Aina lisää kysynnänsäätelyä ja mootoritietä sairaalaa koulua ja kulttuuritaloa -ja niihin henkilökunnat -ja tulikin stagflaatio eli rahan arvon heikkeneminen ja kasvukehityksen juuttuminen.

    Rikastua kuitenkin piti. Sille aukeni näköalaa sääntöjen kiertämisestä. Valuuttasäännöstely kierrettiin eurodollareilla ja kultapohjaiset valuuttakurssit pantiin viralta viemällä Ranskan Keskuspankkiin kerätyt dollarit Washingtoniin, sotalaivalla muuten, vaihdettaviksi kultaan. (Dollarien kasaaminen ei ollut Ranskassa mitään saituria vaan jemmatusta dollarista tehtiin useampi frangi sisäkiertoon -kuten Kiinassa tänään.)

    Koitti uusklassillinen aika. Matemaatikot näyttivät kuinka vapaa (demareista keynesläisyydestä vapautettu) talous säätelee itse itsensä. Överiksi meni tultaessa vuoteen 2008.

    Pääpahassa eli Amerikassa lama alkaa olla takana. Niin vahvoilla ovat politiikavoimat Washintonissa (etenkin tea party kunnialliset pankkiirivihaajat), että jo on arvattu ruveta sakottamaan puijareita, häkkituomioista ei olla vielä kuultu. Vahingonkorvaukset/sakot nousevat jo 100 mrd dollariin (am.biljoonaan) raportoi Financial Times viime viikolla.

    Sitten tarinan opetus hyväksi lopuksi. Syrjäydy suo(me)stasi ja katso avaraa rahamaailmaa. Sieltä minullekin pololle lahjoitettiin tämä google ja apple päästä harhaisella tarmolla / heikolla jyvällä sähläämään parempikasvuisten salonk…eikun konsist… ei kun Someen. Vaikka noita finanssikriisiä käsitteleviä rahasosiologisia huikeita kirjoja ja artikkeleita ei löydykään Hankenin eikä Kauppiksen kirjastosta eikä Otaniemestä jokusta harvaa sattumaa lukuunottamatta, niin netistä löytyy ilmaiseksi tai halvalla. Ja Akateemisesta -eikä sen tilauspalvelukaan kallista ole.Ruokakassin hinnalla pääsee kultivoituneeseen pöytäseuraan.

    Sattumaa tämäkin edistys, Kylmän sodan fyysikkot/bitti/matemaatikot/insinöörit löysivät Tähtien sodan voitettuaan uutta rintamaa Wall Streetiltä ja Citystä ja Sanghaista.Ja nyt jo tarjotaan Harvardin ja Yalen luentoja viidakkokylissäkin.Kielen oppii pakosta jo lapsena,Hollywoodia.Jukka Sjöstedt

  8. 9

    sanoo

    Hans magnus Enzensberger:
    Det mjuka monstret Bryssell, eller Europas omyndughetsförklaring.

    Teos, vaikkei spesifioidu juuri talouteen on käsiini sattuneista teksteistä paras selvitys siitä miksi juuri mikään ei EU:ssa onnistu. Rekommenderas jos kieli ei tee tiukkaa ja vaikka tekisikin 😉

    Kiitos bloginpitäjälle teksteistänsä!

  9. 10

    Anonymous sanoo

    Pahin skenaario on, että EUsta tehdään liittovaltio. Sitähän siellä puuhastellaan, kansalaisilta salaa. Mitä Suomelle sitten jää? Kolmentoista asiamiehen pikkuruinen porukka, joka ei voi oikeastaan kuin tehdä kuten isommat sanovat tai EKP:n kuusi pomoa käskee. Sillä tiellä ollaan,ellei parlamenttiin saada liittovaltio-kielteisiä riittävästi. Euroopan Unionista ei voida lähteä mihinkään, seuraukset olisivat liian kauheat, mutta Emusta olisi päästävä irti, ja vähän äkkiä.

  10. 11

    sanoo

    Talousteorioista ollen puhetta, lienee nyt paikallaan tuoda eräs litterääri metafora keskusteluun, näin nyt tässä menettelen torstaisten saunanjälkeisoluiden minulle suomin valtuuksin: erilaisista lähtökohdista (kysyntä – tarjonta, respectively) lähtevät aukottomat ja loogiset kuvaukset talouden säännönmukaisista liikelaeista jostain syystä tuppaavat muistuttamaan nuoren Charles Bovaryn hattua, josta on löydettävissä tyhjentävän seikkaperäinen kuvaus sitä isoaville alan kirjallisuudesta. Lakissa on metaforaa moneen lähtöön, myös korkeakoulujen taloustieteiden laitoksille ja valtiovarainministeriön osastoille, joiden käyttämä diskurssi on pohjimmiltaan paljon metaforisempaa kuin se, mitä pauvre Charles päälaellaan joutui kantamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *