Tarvitaanko blogeja?

Eräs kaveri Facebookissa ilmaisi turhautumisensa blogeihin. Niissä kirjoitetaan huonosti, jankataan yhdentekeviä, pitkitetään jutut pitkäpiimäisiksi, jaellaan linkkejä, ollaan stereotyyppisen oikeistolaisia, vasemmistolaisia, kansallismielisiä tai edistyksellisiä. Hänen mielestään yli 95 prosenttia merkittävistä jutuista julkaisee edelleen perinteinen media. Sosiaalinen media sitten näitä juttuja linkittää, haukkuu ja ylistää, vaikkei itse tuota mitään laadukasta. Venäjällä on kuulemma hyviä blogeja, mutta se johtuukin siitä, että perinteinen media on Venäjällä alennustilassa.

Onkohan noissa huomioissa perää? Saattaa olla. Aloin miettiä, muistanko yhtäkään hyvää kirjoitusta, joka olisi julkaistu blogissa. Ei tullut heti (kymmenessä sekunnissa) mieleen. Siinä viime vuoden keväällä käydyssä pienessä esseemölinässäkin paras ja punnituin juttu oli lopulta se Kristian Blombergin Kritiikin Uutisissa julkaistu teksti.  Se mitä sen ympärille blogeissa kehkeytyi, on minulta enimmäkseen unohtunut. Sitä paitsi blogien perusteella sain Blombergin jutusta alun perin vääränlaisen kuvan.

Tietystihän blogien arvosteleminen on matalamielistä, koska blogit ovat verkkomaailmaa ja tulevaisuus kuuluu verkkomaailmalle, koska printti kuolee. Se on sanottu niin monta kertaa ja niin kovalla äänellä, että täytyy olla typerys, ellei sitä vielä tajua.

Opinkohan minä koskaan aloittamaan päivääni Hesarin lukemisen asemesta verkkomaailmassa seikkailemalla? En menisi vannomaan, vaikka toki jo nyt aamulla ensi töikseni käyn katsomassa ESPN:n nettisivulta yön NHL-tulokset ja suomalaispelaajien tilastot. Niitä ei printtihesari pysty kertomaan. Mutta ne kirjoitukset, joille vihaisena tuhahtelen tai hyväksyvästi nyökkäilen, löytyvät aamun lehdestä eli minun tapauksessani Hesarista.

Jonkinasteinen riippuvuussuhde minulla on Hesarin lisäksi The Economistiin, New York Review of Booksiin, London Review of Booksiin, New York Timesiin, The Guardianiin, Veikkaajaan, Parnassoon, Kanavaan, Suomen Kuvalehteen. Kaikki edustavat perinteistä mediaa, vaikka joitakin niistä luen sähköisessä muodossa. Itse asiassa iPadin hankittuani olen vain lisännyt perinteisen median kulutusta, koska iPadilta on helppo lukea lehtijuttuja.

Entäpä blogit? Onko minulla riippuvuussuhdetta niihin? Seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti joitakin kotimaisia blogeja, mutta vaikka esimerkiksi Soininvaara tai Kemppinen toisinaan kirjoittavat hyvin tai hyvällä tavalla ärsyttävästi (lähinnä Kemppinen), saattaa kulua parikin kuukautta, etten vilkaisekaan heidän tekemisiään. Eräitä kirjallisia blogejakin luen, enimmäkseen kotimaisten kirjailijakollegojen pitämiä, mutta myös joitakin ulkomaisia, esimerkiksi HTML Giantia. Putte Wilhelmssonin Turmion ja perikadon käyn katsomassa aina, kun sinne tulee uusi merkintä. Muutoin päädyn blogeihin lähinnä sitä kautta, että joku niihin Facebookissa linkittää. Useimmiten se on sitä, että luen linkitetyn tekstin, mutta en kuitenkaan ajattele, että tässäpä blogi, jota pitää ruveta seuraamaan.

Saatan olla tapojeni orja. Kiinnityn itseäni kiinnostaviin lehtiin (ja blogeihin), enkä jaksa tai ehdi nähdä vaivaa etsiäkseni niiden rinnalle koko ajan uusia ja uusia. Enemmistö ihmisistä käyttää mediaa juuri tällä tavalla, rutiineihinsa takertuen. Siitä huolimatta, että verkkomaailmassa avautuu huima valintojen kirjo ja valinnanvapaus. Mutta jospa se vapaus onkin kammottava asia ja saa ihmiset hakeutumaan sellaisten kanavien äärelle, joista tulee stereotyyppisen oikeistolaista, vasemmistolaista, kansallismielistä tai edistyksellistä tuotosta, mikä nyt ketäkin miellyttää. Tämä ei ole lainkaan omaperäinen ajatus, mutta saattaa olla siitä huolimatta tosi.

FB-kaverini sanoi, että blogeissa kaikki ajatukset arvaa ensimmäisestä lauseesta. Niinhän se menee, yleensä, ja koskee tätäkin blogia. Onhan se toki ymmärrettävää, koska blogi on tekijänsä näköinen ja useimmissa blogeissa tekijöitä on tasan yksi. Joku varmasti kiirehtii huutamaan tähän väliin, että perinteistä mediaa hallitsee laumasieluisuus. Hesaria varsinkin! Kaikki Hesarin toimittajat ovat vihervasemmistolaisia!

Samoihin juoksuhautoihin on turvallista rynnätä, yhä uudestaan.

En keksi hyvää tapaa lopettaa tätä merkintää, joten lopetan sen tähän. Aina ei kannata niputtaa ajatuksiaan siistiin pakettiin, ja sepä onkin blogin vahvuuksia, että saa jättää langat törröttämään irrallisina. Lehtijutun eetos taas vaatii aina jonkinlaista kokoavaa näkemystä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Elä sinä huoli veitikka nuori! Kyllä blogeja tarvitaan ja parhaissa (mm. mainitsemasi Kemppinen) ote on suorastaan hurmaava. Sinäkin kuulut suosikkilistaani, joten pois turha vaatimattomuus ja epäily. Hesaria en ole kaivannut vuosikausiin, mutta suosikkiblogeihin olen suorastaan addiktoitunut. Facebook hölötystä sensijaan kartan kuin piru raamattua.
    riuskin terv. pekka s-to.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Avauslauseessa on parodisia elementtejä…

    Lopun törröttäminen taas virkistää, jos on tullut liikaa nautittua perinteisen median henkilökuvien pakonomaisen tekosyvällisiä loppulauseita.

    Saisikohan Veikko Ennalan ja Jyrki Lehtolan mammuttien jatkoksi joskus koostetta Jaana Rinteen City-haastatteluista. Mennään Ismon kanssa [joku 90-luvun alun kuppila tähän*], mä tilaan fetasalaatin, Ismo ottaa pestokanaa — jotenkin siihen tyyliin? Puolivälin tienoilla sitten siirrytään uuteen levyyn jne.

    ___
    * Onpa vaikea muistaa niitä enää — ja olisipa ollut vaikeaa silloin kuvitella tätä nykyistä ruokakulttuuria.

  3. 3

    sanoo

    Rinteen City-haastattelut?

    Täysin vieras ilmiö minulle. En koskaan lukenut City-lehteä. Se on kuulemma lopetettu.

    Kun uutinen lopettamisesta tuli, eräs Facebook-ystäväni linkitti sen ja laittoi saatesanoiksi: ”Viikon paras uutinen”.

    Joten ehkä en menettänyt mitään, vaikka en noita Rinteen City-haastatteluja ikinä lukenutkaan.

    (Ja tähän perään sopisi jonkun anonyymin kommentti: mikä helvetin hienostelija luulet olevasi, kun noin pitää julistaa, ettet ikinä ole City-lehteä lukenut…)

    Laitanpa linkin tähän, kun somessa ollaan. Tuolla joku nuori pojankloppi arvostelee Matti Klingeä. Kylläpä sieppasi lukea moista!

    http://nyt.fi/20130201-mitae-ajattelin-taenaeaen-huonosti-kaeyttaeytyvae-mies/

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Omalla kohdallani City-lehden lukeminen (tai nyt siitä mainitseminen) ei suinkaan ollut mikään statement, olipahan vain jonkinlaista pakonomaista toimintaa. Mutta ei siitä sen enempää.

    Hassu sattuma sen sijaan on, että olin edelliseen viestiin kehittelemäisilläni ajatuksentynkää siitä, että kaipa 2030-luvulla joku saattaisi kaivata vaikka Enbusken koottuja twiittejäkin, mutta ajatus tuntui niin ahdistavalta, että jätin sen pois…

  5. 5

    sanoo

    Itse asiassa ilmiön voi Tommi nähdä myös päinvastaisena. Mä en lue printtimediaa, ellei joku noteeraa sitä blogeissa tai keskustelupalstoilla. Mainitsemisen arvoiset jutut mainitaan.

    Siten valikoituja blogeja lukemalla saa olennaiset uutiset + näkökulmat niihin ilman että itse tarvitsee kahlata jaarittelevia julkaisuja sivuakaan.

    Blogit eivät ole vaihtoehto vakiintuneelle journalismille, vaan sen huipentuma. Vähän niin kuin ketsuppi lihapiirakassa.

  6. 6

    sanoo

    Paljossa osut oikeaan, mutta blogeja tarvitaan (sikäli kuin mitään kirjoittelua yleensä tarvitaan), ja joitakin seuraan oikein mielelläni, tätäkin! Ja jos mennään lukijämääriin (ne eivät tietenkään korreloi välttämättä mitenkään tekstien laadun yms. kanssa), on monella kirjailijabloggaajalla enemmän lukijoita netissä kuin perinteisen printin puolella.

    Esilläolo ja tyhjänpäiväisyys läpäisevät niin täysin kulttuuriamme, ettei sitä pidä kohdistaa yksinomaan blogien viaksi. Lista olisi pitkä, jos oikein leikkaamaan alettaisiin.

  7. 7

    sanoo

    Sä oletkin, Aleksis, reipas, innostunut ja nuorekas ihminen. Siten edustat erilaista tapaa kuluttaa media kuin minä.

    (Ja ennen kuin joku heittää tähän perään kommentin, että syyllistyn pojitteluun tai johonkin vastaavaan halventavaan ja toiseuttavaan sanankäyttöön, haluan painokkaasti sanoa, etten irvailumielessä lainkaan noita epiteettejä Aleksikseen liittänyt vaan neutraalin toteavassa hengessä ne lausahdin.)

    Koska olen vähän väsähtänyt kulttuuriteoreettiseen puheeseen, esitänpä osakesijoittajan maailmankuvasta lähtevän havainnon. Jos pitäisi sijoittaa jonkin lehtitalon osakkeisiin (Ilkan, Keskisuomalaisen vaikka), niin eittämättä pitäisi ottaa huomioon, että printti todellakin on auringonlaskun ala. Nyt nuo lehtitalot tekevät vahvaa kassavirtaa ja jakavat hyvää osinkoa, mutta miten käy siinä vaiheessa, kun nykyinen lehdenlukijasukupolvi väistyy luonnollisen poistuman kautta? Lehtitalot eivät ole toistaiseksi onnistuneet kehittämään toimivaa ansaintalogiikkaa verkkopuolelle. On siis hyvinkin mahdollista, että parinkymmenen vuoden sihdillä niiden kassavirrat alkavat supistua ja jakokelpoiset varat ehtyä. Ja kun osakekurssi on yhtä kuin tulevaisuuden kassavirrat nykyarvoonsa diskontattuna, en ehkä sijoittaisi lehtitalojen osakkeisiin tällaisena pitkäjänteisesti ajattelevana ihmisenä.

    Siitä huolimatta, että median kuluttajana painotan perinteistä kamaa enemmän kuin puhdasta verkkokamaa.

    Eli voin hyvinkin olla väistyvän dinosauruslajin edustaja. Todennäköisesti olenkin.

  8. 8

    sanoo

    ”Esilläolo ja tyhjänpäiväisyys läpäisevät niin täysin kulttuuriamme, ettei sitä pidä kohdistaa yksinomaan blogien viaksi. Lista olisi pitkä, jos oikein leikkaamaan alettaisiin.”

    Noinhan se on kuin Vesa sanoo. Eikä pointtini siis ollut antaa kielteistä vastausta tuohon otsikon kysymykseen.

  9. 9

    Anonymous sanoo

    Mielestäni me ylipäätään nyt asetamme sanakäytölle liian korkeaa rimaa. Miten kapakkakeskustelut, läpän ja ajatusten heittely työpaikalla, vaimon kanssa keittiössä …jne.

    Melkein aina, lähes aina, sanat, suulliset, printatut, sähköiset, ovat tyhjänpäiväistä tavaraa. Käyttötavaraa ainakin.
    Montakohan sanaa keskimääräinen ihminen tuottaa päivän aikana?

    Suomessahan pääsee viisaan maineeseen kun pitää suunsa kiinni. Niin iso on sanan arvostus ja se on toisaaalta hyvä juttu, mutta jos nyt sinulla Melander on ajatus tai huomio esim. kirjallisuudesta, ihan mielelläni sen luen. Ei siinä naulata mitään kiinni seinään. Sanoistaan ei tule jäädä kokonaan loppuiäkseen vastuuseen, ei myöskään niiden esteettisestä tasosta.

    Tässä mielessä blogit mahtuvat mukaan sanatulvaan hyvinkin.

    Vaara on tietysti tuo omien asenteiden juoksuhaudoissa pysyttely. Mutta niin se on kapakan pöydässäkin, et saa kaveria kannallesi millään perusteilla tai esimerkeillä.

  10. 10

    sanoo

    Mä luulen, että meillä on aika samankaltaiset tavat kuluttaa mediaa, ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olet itse nostanut jonkun printtilehden jutun täällä tarkasteluun, josta mä sitten olen innostunut. Sen sijaan meillä on eri johtopäätökset (tai romantiikat) median ilmiintymismuodoista.

    Katsoin jokin aika sitten jotain tilastoa eri lehtien painosmääristä 10 vuoden aikana, ja yleisenä trendinä sanomalehdissä oli levikin lasku. Hesarissa se on jopa hälyyttävää. Vuosittainen lasku on päälle 30 tuhannen. Tän vuosikymmenen lopulla HS on polvillaan, jos tabloid-uudistus ei pure.

    Mun mielestä se näkyy jo lehden sisällöissäkin. Ei niin, että resurssien väheneminen olisi huonontanut laatua, vaan niin että juttujen energia on jotenkin lysähtänyt. Siinä mielessä printin auringonlasku voi olla myös itseään toteuttava profetia.

    Siinä mä olen kyllä yhtä mieltä, että se olisi onnettomuus. Ei noi verkkolehdet, kuten Uusi Suomi, ole oikein vakuuttaneet.

  11. 11

    juha saari sanoo

    Kai blogeja, joita itsekin harrastan lukijana ja kirjoittajana (esim. marxpuhuu.blogspot.com), voisi nimittää nykyajan pöytälaatikoiksi (yhden kirjan olen kirjoittanut ja ainoaksi taitaa jäädä). Voi kauheaa jos olisimmekin muinoin voineet katsoa myös niihin ja kauhistella!

    Itse en ollenkaan ymmärrä laadun vähättelyä välineen perusteella. Blogit ovat hyvä väylä kirjoittaa ja olla luettavissa, oli hyvä tai huono.

    Ja joissain kirjoituksissa varmaan ollaan stereotyyppisen oikeistolaisia. Mutta että se johtuisi välineestä? Että muste paperilla tekisi jostain laadukkampaa ja eettisempää?

    Tai että laadukas on mahdotonta kun laatupoliisi ei pääse valvomaan massoja?

    Kirjoittamisen kulttuurievoluutio toimii näin. Laadukas ei
    synny tyhjästä. Ja silloin huonoakin on siedettävä. Jopa luettava.

  12. 12

    sanoo

    ”Katsoin jokin aika sitten jotain tilastoa eri lehtien painosmääristä 10 vuoden aikana, ja yleisenä trendinä sanomalehdissä oli levikin lasku.”

    Sanomalehdet ovatkin selvimmin se menetetty tapaus.

    Osin omasta syystäänkin. Sanoma- ja iltapäivälehdethän lukijakilpailun nimissä tuuttasivat hirveät määrät ilmaista matskua nettiin ja totuttivat ihmiset siihen, että mistään sisällöstä ei kannata maksaa.

    Uutisistahan ei kukaan enää maksakaan. Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen uutisia raportoiva tämän päivän sanomalehti.

    Sanomalehtien pitäisi onnistua asemoimaan itsensä uudelleen, uutisvälittäjän ja aikakauslehden välitilaan. Siinä ne eivät ole oikein onnistuneet. Varsinkaan, kun samaan aikaan hysteerisestin pelkäävät viimeistenkin lukijoiden kaikkoamista ja tekevät sisältöä pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Samalla kun johtoporras vahtii kustannuksia, että nykyinen liikevoittoprosenttitaso (joka on aivan käsittämättömän korkea) ei vain pääsisi laskemaan. Siitä tulee se vaikutelma väsähtäneestä sisällöstä.

    Aikakauslehdillä menee paremmin. Juuri haastattelin erään suuren paperifirman tyyppiä, joka esitteli aika yllättäviäkin lukuja siitä, kuinka aikakauslehdet vahvistavat asemaansa varsinkin nuoremman väen keskuudessa.

    Printin kuolema ei siis ihan heti aikakauslehtiä kohtaa. Ne ovat parhaimmillaan sitä paljon puhuttua hidasta journalismia. Eli tekevät sellaista mihin nopeaksi uutisvirraksi muuttuneet nettimediat eivät kykene ja mihin toisaalta ei sosiaalisessa mediassa ole resursseja.

  13. 13

    sanoo

    Muistan kun blogit tulivat joskus runsas kymmenen vuotta sitten. Ajattelin, ettei (sekään) ilmiö voi kestää kauaa, koska internetin alati laajeneva sfääri ja ihmisten rajallinen aika vähentävät järkevien lukijoiden määrää lopulta. Samalla logiikalla blogien erikoistuminen on onneksi tuonut osaavampaa sisältöä ja sen kommentoijia.

    Tykkään käydä lurkkimassa ja kommentoimassa, mutta päiväkirjasukuisen blogin pitäminen ei onnistuisi näin kurittomalta. Ajattelin siis putkimaisesti, että blogi on itseilmaisun laajentuma.

    Viime syksynä – kun oli oma aihe – hoksasin paremmin. Blogi voisi olla myös/vain harkitumman mietinnän ja ajattelurakentelun väline. Koska olen monta vuotta miettinyt kirjallisuuden mahdollisuuksia ja haasteita digiaikana, päätin alkaa kirjoittaa niistä blogimuodossa.

    Kaikki muuttuu kirja-alalla – miksi ja miten: analyysit, ennustukset ja arvaukset:

    http://kaikkimuuttuukirja-alalla.blogspot.fi/

    Hahmottamisen avuksi tuota kannattaa lukea aiemmista teksteistä uudempiin.

  14. 15

    sanoo

    Tietenkin suhtaudun blogin kirjoittamiseen vähän naiivisti koska olen vasta runsaan puoli vuotta sitä harrastanut. Mutta koska olen nelisenkymmentä vuotta kirjoitellut kaikenlaisiin lehtiin, niin rohkenen kyllä väittää että blogiin kirjoittamisen voi ottaa yhtä vakavasti (tosissaan) kuin sanomalehteen kirjoittamisen.

    Huonosti voi kirjoittaa mihin tahansa. Tietysti jos yrittää Hesariin tai Parnassoon kirjoittaa huonosti, niin sellainen kirjoitus taitaa jäädä julkaisematta. Se ei tarkoita että kaikki Hesarissa julkaistut jutut olisi hyvin kirjoitettu eikä varsinkaan sitä että ne olisi hyvin ajateltu.

    Ai että pakinoideni – sanon juttujani blogissakin pakinoiksi – ensimmäiset lauseet kertovat mitä tuleman pitää. Epäilen!

    Otin tähän kymmenkunnan blogipakinani ensimmäiset lauseet (anteeksi Tommi, tilaa kuluu), ja mitä niistä voisi tai pitäisi päätellä, selviää lukemalla:

    ”Kesällä 1924 Ernest Hemingway matkusti Espanjaan ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos.

    Ikiaikaista keskustelua korkeakulttuurin ja sitä harrastavan eliitin suhteesta matalampaan kulttuuriin on viime viikkoina jatkettu Suomessa ja muualla.

    Ennen Berliiniin lähtöä kävin Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa matkalukemista.

    Marx muuten sanoi ettei journalismi saisi koskaan olla kenenkään päätoiminen ammatti koska se korruptoi.

    Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen.

    Lokakuussa valo vähenee, muuttuu keinotekoiseksi, kuultavaksi.

    Nyt en puhu ihmisistä vaan kirjoista, vaikka myös kirjoista puhuminen on puhetta ihmisestä.

    Isänpäivän tietämillä sattui silmiin kirjahyllystäni pehmeäkantinen Pidot Tornissa.

    Kun ulkona sataa räntää ja on marraskuu, kun menee ulos ja kengät kastuvat, kun ajaa maaseudulle ja näkee kynnöspeltojen mustat vaot, kun punatulkku istuu vaitonaisena pensasaidassa – kun palaa sisälle kasteltuaan kengät, ajettuaan kynnöspeltojen ohi ja nähtyään yksinäisen punatulkun, alkaa miettiä pieniä ajatuksia ihmisen arkipäivästä.

    Ei tarvitse istua kasvot menosuuntaan ymmärtääkseen, että menneisyys pakenee selän taakse. ”

  15. 16

    sanoo

    ”Ai että pakinoideni – sanon juttujani blogissakin pakinoiksi – ensimmäiset lauseet kertovat mitä tuleman pitää. Epäilen!”

    Minusta tuntuu, ettei tuo FB-kaverini tarkoittanut ihan kirjaimellisesti sitä, että ensimmäisestä lauseesta arvaa heti, mitä tuleman pitää, vaan enemmän kuvaannollisessa mielessä.

    Mutta joo, kärjistyshän se häneltä oli.

  16. 17

    Anonymous sanoo

    Blogeja riittää joka lähtöön mutta vain harvoja valittuja luetaan yläkerrassa, kuten Tuomiojaa ja Soininvaaraa Hesarin toimituksessa, mutta se onkin kovan luokan politiikkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *