”Tällaisia me ihmiset olemme!”

Innostuin kertaamaan Ingmar Bergmanin muistelmateosta Laterna magicaa. Se oli minulle tärkeä kirja opiskeluvuosinani, ja olen sitä myöhemminkin silloin tällöin selannut ja lueskellut. Teoksessa on paljon antoisia kohtia, mutta minussa on herättänyt eniten ajatuksia Bergmanin kuvaus siitä, kuinka hän matkusti kuusitoistavuotiaana 1930-luvulla Saksaan ja vietti kuusi viikkoa pappisperheen vieraana Thüringenissä sijaitsevassa pikkukaupungissa.

Vaikka itse elin lapsuuteni kylmän sodan ja nuoruuteni fukuyamalaisen historian lopun maailmassa, ovat toisen maailmansodan tapahtumat vaikuttaneet minuun vahvasti. Jean-Paul Sartre kirjoitti sodanaikaisissa muistiinpanoissaan, että tuho ja tappaminen ovat paljastaneet inhimillisen arvokkuuden valheellisuuden. ”Eikä se ole huono asia”, hän lisäsi. Samanlaisia ajatuksia liikkui mielessäni, kun joskus kauan sitten ryhdyin televisiodokumenttien innostamana perehtymään toiseen maailmansotaan.

Nuorempana mietin usein, miten olisin toiminut, jos olisin elänyt 1930-luvun Saksassa. Samaa pohdiskeli myös Jonathan Littell ja innostui pohdintojensa tuloksena kirjoittamaan Hyväntahtoiset-romaanin, jonka päähenkilö, sivistynyt nuorukainen nimeltä Maximilian Aue, ryhtyy SS-upseerina palvelemaan Kolmannen valtakunnan tuhoamiskoneistoa. Littell on myöntänyt, että olisi voinut toimia vastaavassa tilanteessa Auen tavoin. Se oli häneltä rehellisesti sanottu. Pahuus on banaalia ja arkipäiväistä, vaikka varsinkin viihdeteollisuudella on tapana ulkoistaa se poikkeusyksilöiden, ihmishirviöiden, erityisominaisuudeksi. Onhan selvää, että 1930-luvun Saksassa aivan tavalliset ihmiset vihasivat juutalaisia niin että sylkivät kadulla heidän päälleen, töhrivät ja hajottivat heidän liikkeidensä ikkunoita ja seurasivat tyyninä sivusta, kun heidät häädettiin kodeistaan ja lastattiin juniin pois kuljetettaviksi.

Nämä kysymykset pyörivät mielessäni lukiessani Laterna magicasta nuoren Bergmanin vaiheista sotaa edeltäneessä Saksassa. Hän joutuu keskelle yhteisöä, jossa kansallissosialismi läpäisee kaiken ja antaa tarkoituksen niin nykyhetkelle kuin tulevaisuudelle. Pastori ei saarnaa sunnuntaisin kirkossa evankeliumien, vaan Mein Kampfin pohjalta. Moni seurakuntalainen tulee kirkkoon univormu yllään. Jumalanpalveluksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa kädet kohoavat herkästi natsitervehdykseen ja suut huutavat Heil Hitleriä.

Kuusitoistavuotias ruotsalaispoika ihmettelee näkemäänsä, mutta ei osaa pitää sitä vaarallisena tai vastenmielisenä. Isäntäperheensä pojan Hanneksen mukana Bergman menee paikalliseen kouluun ja osallistuu oppitunneille, joilla opettaja lukee kansallissosialistista Der Stürmer -lehteä ja paasaa juutalaisvastaista propagandaa. Kun Bergman kysyy Hannekselta, mitä opettaja oikein ajaa takaa, Hannes vastaa hymyssä suin: ”Ach Ingmar, das alles ist nicht für Ausländer.” Myöhemmin Hannes intoutuu selittämään, että saksalaiset rakentavat suojamuuria kommunismia vastaan ja että juutalaiset ovat heidän vihollisiaan, koska sabotoivat heitä tässä sankarillisessa työssä.

Bergmanin Saksan-vierailun kohokohta ajoittuu Weimarissa järjestettäville puoluepäiville. Siellä hän pääsee seuraamaan, kuinka itse Führer ilmestyy mustassa autossa torille ihailevien joukkojen eteen uhmaten kesken juhlien puhjennutta rajuilmaa. Kun Hitler alkaa puhua, luonnon pauhu taukoaa ja kuuluu enää sateen lotinaa. Hitlerin ääni on juhlallinen, välillä leikkisän ilkeäkin, ja puoluepäivien yleisö kuuntelee häntä henkeään pidätellen. Puheen päättyessä raikuvat Heil Hitler -huudot ja aurinko ilmestyy tumman pilvimassan takaa. Bergman muistelee:

”En ollut koskaan nähnyt mitään, mikä olisi muistuttanut tätä mittaamattoman suuren voiman purkausta. Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.” (Suomentanut Heikki Eskelinen)

Lähtiessään Saksasta Bergman saa isäntäperheeltään lahjaksi Hitlerin valokuvan, jotta hänellä olisi aina ”tuo mies silmiensä edessä.” Monet vuodet Bergman jatkaa Hitlerin ihailemista, iloitsee hänen voittojaan ja suree hänen tappioitaan. Eikä hänen tarvitse olla yksin, sillä hänen ruotsalaisessa lähipiirissään on paljon tunnustuksellisia kansallissosialisteja tai Saksan ystäviä. Vasta sodan jälkeen Bergman joutuu vastakkain keskitysleirikuvien kanssa. Eikä hänen järkensä suostu hyväksymään, mitä hänen silmänsä näkevät. Suunnattomista julmuuksista kertovien kuvien on pakko olla propagandaa, eihän voi olla mahdollista, että Hitler olisi saanut moista jälkeä aikaiseksi. Lopulta totuus kuitenkin nujertaa Bergmanin vastarinnan ja suistaa hänet itsehalveksuntaan: Tällaisia me ihmiset olemme!

Muistelmissaan Bergman tunnustaa, että hänellä ei ollut nuorukaisena Saksassa suojakeinoja ympärillään vallinnutta aggressiivisuutta vastaan, koska se vastasi suuressa määrin hänen omia tuntemuksiaan. Ikävä kyllä hän ei kehittele ajatusta tämän pitemmälle, vaan tyytyy ainoastaan panemaan asian merkille. Tarkoittaako Bergman, että hänessä oli nuoren miehen luontaista alttiutta hurmaantua natsien vitaalisuutta, elinvoimaa ja uhmaa huokuvasta poliittisesta estetiikasta? Sehän vastaisi sitä, mitä E.M. Cioran sanoi nuorisossa piilevästä pahuudesta, nuorison veren, sekasorron ja mullistusten kaipuusta, joka paisui 1930-luvulla poliittiseksi joukkovoimaksi tuhoisin seurauksin. Vai oliko Bergmanin mielestä hänen kokemuksissaan kyse jostain perustavammasta, jostain sellaisesta, mitä ei voi palauttaa nuoruuden kypsymättömyyteen ja kiihkomielisyyteen? Tunnistiko hän itsessään ne voimat, jotka mahdollistavat juutalaisten joukkotuhon kaltaiset kauheudet? Ovatko ne hänen mielestään kiistämätön osa ihmisyyttämme, vai pelkästään mahdollisuus, joka saattaa joko ilmetä meissä tai olla ilmenemättä?

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mietin parastaikaa samaa dilemmaa luettuani juuri W.G. Sebaldin viimeiseksi jääneen romaanin Austerlitz.

    Kirjassa näytetään miten ihminen tuhoutuu pelkkään juurtensa hakemiseen Euroopan katastrofin jälkeen, vuosikymmenien päästä. Tietoisuus pahasta saa hylätyn juutalaispojan kokemaan uudestaan sen hylkäyksen mutta paljon isompana. Aikuinen kun on.

    Kun luin kirjaa mieleen tuli eniten se, että voi olla aika mahdoton tietää minkälaista siellä oli, siis III valtakunnassa. Mutta myös meidän Olavi Paavolainen oli vaikuttunut Nurnbergin puoluekokouksesta.

    Wilhelm Moberg kirjoittaa torppariromaaninsa samalta ajalta, mutta tunteet ovat aivan erilaiset. Moberg ja hänen työläisystävänsä pelkäsivät.

  2. 2

    sanoo

    Ja mitä kaikkea kannatamme juuri nyt? Kari Hukkilan Kerettiläisesseissä oli yksi hyvä kohta ja se oli kuvaus romanikerjäläisistä, joiden osalta hoemme: ”Älkää antako heille rahaa. Ne on syndikalisoitu.”

    Talvella Pariisissa eräs nunna kertoi, että työttömät ovat järjestäytyneet, ”syndikalisoituneet”, että tiesinkö työttömälle 2 euroa antaessani oliko hän työtön. Juu, en tiennyt.

    Salaliittoteorioiden suosio voi olla osaltaan tässä, että ihminen voi ajatella ”todellisuuden” olevan jotakin muuta kuin mitä se on, arendtilaisittain banaalia. On olemassa taho, joka järjestelee asioita, ei niinku oikeesti oo kerjäläisiä ja työttömiä. Ihmisen luovuus todella kukkii, kun tekosyitä pitää etsiä.

    Romanikerjäläisongelma kuulemma ei ratkea, jos heille antaa rahaa. Ehkei, mutta ei se ratkea silloinkaan jos on antamatta. Mutta välitön nälkä saattaa helpottaa, jos antaa heille euron. Vai onko syndikaali heti nurkan takana odottamassa ja riistämässä rahat?

  3. 3

    sanoo

    ”Vai onko syndikaali heti nurkan takana odottamassa ja riistämässä rahat?”

    En tiedä tuosta. Mutta sitä mieltä olen, että hyväntekeväisyys on vastenmielinen asia. Ainakin organisoidussa, ”syndikaalimuotoisena”.

    Suomen jääkiekkojoukkue lahjoittaa taatusi olympiapronssista saamansa rahat johonkin hyvään tarkoitukseen, eli sairaalan lastenosastolle. Se on niin hyvä juttu, ettei sitä voi olla vastustamatta. Olisi mahdoton kuvitella, että kiekkoilijat tai poptähdet tai muut esikuvamme antaisivat rahaa kodittomille ja rappioalkoholisteille.

    Tärkein syy siihen, että kannatan hyvinvointivaltiota ja julkisia tulonsiirtoja on että muuten maailma hukkuisi suurisydämisten hyväntekijöiden lahjoittamiin keskoskaappeihin.

    On helppo tuntea myötätuntoa sairaita lapsia kohtaan. Mutta laitapuolen kulkijoita voi auttaa vain julkinen valta, he ovat sen verran ”vastenmielisiä” ilmestyksiä.

  4. 4

    sanoo

    Mitä kirjoitinkaan: ”Se on niin hyvä juttu, ettei sitä voi olla vastustamatta.” Tarkoitin tietysti: ”Se on niin hyvä juttu, ettei sitä voi vastustaa.”

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Hyväntekeväisyyteen liittyvät seremoniat ovat kyllä usein ”vastenmielisiä”, mutta muuten tuo on mielestäni liioittelua.

    Jos joskus seuraat läheltä rappioalkoholistin ja toisaalta vakavasti sairastuneen lapsen elämää, voit huomata senkin, että tragedioiden mittakaavoissa on eroja. Ja myös hyväntekeväisyydellä voi olla ihan konkreettisia, tuntuvia vaikutuksia sen varainkeruuteatterin esiripun takana.

    Brüno-komediaelokuvassa on hauska kohtaus liittyen julkimoiden hyväntekeväisyyteen, eli mitetään sitä, mikä olisi eniten ”in” sillä saralla. Kannattaa katsoa.

  6. 6

    sanoo

    ”Jos joskus seuraat läheltä rappioalkoholistin ja toisaalta vakavasti sairastuneen lapsen elämää, voit huomata senkin, että tragedioiden mittakaavoissa on eroja.”

    Tragedioiden mittakaavoissa on aivan hirvittävästi eroa. Se on täsmälleen näin. Niinpä olen itsekin hyväntekeväisyyteen rahaa lahjoittaessani kohdistanut summat niille, joiden hätää tai kärsimystä pidän traagisimpana tai epäoikeudenmukaisimpana.

    Kommenttini pointti ei ollut se, että rinnastaisin viattomien lasten ja itsensä rappiolle juoneiden aikuisten aseman toisiinsa.

    Tarkoitin sanoa sitä, että jos ihmisten oikeudentunto ja sympatia ohjaisivat kaikkia rahavirtoja, aika vähän heruisi näille laitapuolen kulkijoille, jotka myös apua ja tukea tarvitsevat. Siksi kannatan epäpersoonallisia, julkisia rahavirtoja.

    Lisättäköön vielä — vaikka vähän tyhmältä tuntuu tätä erikseen korostaa — että tarkoitukseni ei ollut myöskään väittää, että hyväntekeväisyydellä ei saada mitään tärkeää aikaan.

    Muutaman kappaleen pituiseen kommenttiin ei saa kaikkia mahdollisia varaumia, täsmennyksiä ja muistutuksia mahtumaan.

  7. 7

    Noname sanoo

    Niistä julkisista hyväntekijöistä sen verran, että ihmisinä ne julkisorganisoissakin toimivat.

    Siksi päihdehankkeiden ja alkoholistien olojen parantamiseen tähtäävillä ohjelmilla on erittäin suuri taipumus epäonnistua, ja niihin annetuista varoista voi palautua käyttämättömänä takaisin jopa 60 %.

    Se 40 % on sitten voitu käyttää näennäiskokoustamiseen ja sellaiseen.

    Päihderiippuvaisia auttavat ne ihmiset, joilla on omaehtoista kokemusta päihderiippuvasta.

  8. 8

    sanoo

    Hännikäinen kirjoittaa aihepiiristä blogissaan ja sanoo, ettei tiedä, olisiko hänestä tullut natsi vai antinatsi. Mutta siis jompikumpi, eikä ”viaton” sivustakatsoja, jos ymmärsin oikein.

    (Jostakin syystä sählään siinä blogissa aina, paitsi kerran, kommentoinnissani ja mielipiteeni häipyy kamalien sanojen listalla olevaan ”bittiavaruuteen”).

    Eikö sanota, että ihmislajin menestymisen salaisuus on siinä, että ihminen sopeutuu? Näin kai jotkin biologit väittävät. Tässä katsannossa suomalaiset ovat kenties kehittyneimpiä ihmislajin edustajia, suomettuminen on evoluution kärkijoukon toimintaa.

  9. 9

    sanoo

    Mikä on kerjäämistä, mikä on hyvinvointivaltio?
    Kerjäämistä lienee se, kun jamppa istuu Stockan kello alla ja ojentaa pahvikippoaan, mutta kerjäämistä ei liene se, kun sotaveteraaneille pitäisi vuodesta toiseen lahjoittaa jotakin tai punaisen ristin kolikkoloota sujahtaa syliin Helsingin iltapäiväruuhkassa. Toisaalta en mä välttämättä noille eroa löydä juurikaan: sama tarkoitus mutta eri metodit, Ja minne rahat menevät? Sinnekö, minne niiden kerrotaan menevän, molemmissa tapauksissa, mutta kuka niitä valvoo?
    On hyvin vaikea ymmärtää, miten Suomi olisi hyvinvointivaltio; se riippuu ihan siitä missä asuu ja millä tuloilla. Jokaisessa hyvinvointivaltiossa on järkyttävät tuloerot, ei siellä kaikki hyvin voi. Mutta sellainenhan se on sananakin: hyvinvointiValtio. Valtio voi siis hyvin. Ja siihen meidän on kansanedustajienkin mielestä pyrittävä. Ei ihme, Valtiohan heillekin palkan maksaa. Kreikka se vasta hyvinvointiValtio on ollut – ei taida olla enää.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Jonkinlainen suuri murros kansanmurhan käsittelyssä on tapahtunut.

    Muutama vuosi sitten Hesarin keskustelussa oli vain kaksi puolta: valkoiset ja punaiset. Armeliasta unohdusta ei juuri kukaan kannattanut.

    Nyt alkupuolen kommenteissa unohdus on miltei valllitseva sävy, loppua kohti vanhat jyrät janoavat kostoa.

    Historiallista totuutta tärkeämpiä ovatkin tässä ajassa elävien asiat, ja tulevaisuudesta huolehtiminen.

    Historia on ankara niitä kohtaan jotka eivät ymmärrä historian kulun logiikkaa, sanoi Mihail Gorbatsov valtansa päivinä – ironista kyllä juuri hän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *