Tällainen on hyvä kirjailijahaastattelu


Oletteko lukeneet New York Timesin verkkolehden kirjasivuja? Jos ette, kannattaa käydä lukemassa. Enimmäkseen fiksujen kirjallisuuskritiikkien lisäksi New York Times -julkaisee By the book -nimistä kirjailijahaastattelusarjaa, jossa kirjailijat eivät puhu itsestään ja kirjoittamisestaan, kuten yleensä, vaan lukemistaan kirjoista. Lähes poikkeuksetta tähän sarjaan kuuluvia juttuja on ollut hauska lukea ja parhaimmillaan olen saanut niistä hyviä lukuvinkkejä.

En oikein jaksa perinteisiä kirjailijahaastatteluja, joissa kirjailija kertoo uuden romaaninsa syntyprosessista (vaikeuksien kautta voittoon) ja sen jälkeen laukoo omia mielipiteitään romaaninsa teemasta (tekeytyen aiheensa, olipa se laihduttaminen, työssäjaksaminen tai vieraiden kulttuurien kohtaaminen, erityisasiantuntijaksi), kunnes lopulta valittaa, kuinka raskasta on tulla romaanin julkaisun myötä parrasvaloihin (ikään kuin ilkeät toimittajat pakottaisivat hänet antamaan haastatteluja).


Parhaita kirjailijahaastatteluja ovat sellaiset, joissa kirjailijat puhuvat toisista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. Toki he siinä samalla kertovat myös itsestään, mutta epäsuorasti, mikä on kiinnostavampaa lukijan kannalta.


Uusimmassa By the book -haastattelussa Jonathan Franzen paitsi nostaa esiin muutaman hienon kirjailijan (Milan Kundera, Karl Kraus, Don DeLillo, Mario Vargas Llosa) myös kertoo anekdootin, johon minä ja varmasti moni muukin himolukija pystyy samastumaan. Franzen oli varannut pitkälle lennolle kriitikoiden ylistämän uutuuskirjan ja uskoi nauttivansa sen parissa niin että lentomatkan rasitukset unohtuisivat. Mutta toisin kävi:

It was so boring and dead that after 50 pages I just closed it and stared at the seat-back tray and suffered, resenting the author and psychoanalyzing the critics.

Onneksi Franzenilla on päinvastainenkin kokemus. Kerran Edith Whartonin kirja onnistui pelastamaan hänen lentomatkansa:

Conversely, on an even worse pair of flights, from Zagreb to New York by way of two London airports, I’d carefully saved “The Custom of the Country,” and it kept me engrossed the entire way. I finished it in the taxi line at J.F.K., feeling bottomlessly grateful to Edith Wharton.

Eräs tärkeä elementti By the book -sarjan haastatteluja lukiessa on pohtia, mitä itse vastaisin esitettyihin kysymyksiin.

Muutamaan Franzenille esitettyyn kysymykseen olisi helppo vastata. ”Luetko self help -kirjoja?” En. Minun on yhtä vaikea lukea niitä kuin ateistin hartauskirjallisuutta. Paitsi ehkä camp-hengessä. ”Luitko lapsena paljon? Mitä lapsuuden lukumuistoja sinulla on?” En lukenut lapsena muuta kuin sarjakuvia. Lapsuuteni ei ollut lukevan lapsen lapsuus. Vasta lukiossa minusta tuli lukutoukka, kun sattumien kautta kiinnostuin 1950-luvun suomalaisesta modernistisesta runoudesta. ”Mitä kirjoja on kahvipöydälläsi?” Ei mitään. Minulla ei ole kahvipöytää, pelkkä ruokapöytä vain, eikä sen päällä loju kirjoja. ”Mitä aiot lukea seuraavaksi?” Eilen tuli postista Mikael Niemen Veden viemää ja Benoit Peetersin Derrida-elämäkerta. Luen seuraavaksi jommankumman niistä. Ehkä Veden viemää.

Eräisiin kysymyksiin taas on vaikea vastata. ”Paras viime vuonna lukemasi kirja?” Suomalaisista ehdottomasti Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, mutta mikä mahtaa olla muista. Tämä vaatisi perusteellista pohdintaa, ja samalla pitäisi tarkistaa, mitä kaikkea olen oikeasti lukenut viime vuonna ja mitä vain kuvittelen lukeneeni, vaikka olen oikeasti lukenut 2011 tai 2010 (en pidä listaa lukemistani kirjoista). ”Kuvaile ihanteellinen lukukokemuksesi (missä, milloin, mitä, kuinka)”? Onkohan Franzen vastannut kysymyksiin lennosta vai onko hän saanut kysymykset etukäteen ja rustannut vastauksensa sähköpostilla? En osaa kuvailla ihanteellisia lukuolosuhteita. Olisi tietysti mukavaa, jos pystyisin lukemaan lentokoneessa romaaneja, kuten Franzen, mutta en pysty, ainoastaan iltapäivälehtiä (en pode varsinaista lentopelkoa, mutta jonkinasteista lentojännitystä kumminkin). ”Paras lahjaksi saamasi kirja?” Saan kirjoja yleensä joululahjaksi. En kuitenkaan jaksa oitis muistaa, mitkä kirjat ovat tulleet minulle pukinkontista ja mitkä muuta kautta. Tätäkin pitäisi miettiä ja muistella kauan.

Tämä on puolivaikea kysymys: ”Mistä kirjasta kuvittelit varmasti pitäväsi, mutta et kuitenkaan pitänyt?” Tuoreena esimerkkinä tulee mieleen Renata Adlerin Speedboat. Sitä on hehkutettu modernina klassikkona, esimerkiksi David Shields nostaa sen itselleen merkittävimmäksi kirjaksi teoksessaan How Literature Saved My Life. Myös David Foster Wallace oli kova Adler-fani. Nyt Speedboatista on julkaistu uusi painos, jonka tilasin Amazonista hiljattain. Luin sen viime viikonloppuna enkä ollut siitä läheskään niin innoissani kuin kuvittelin olevani. Mutta onko se laskettava pettymykseksi? Enkö muka pitänyt siitä lainkaan? Huomaan, että Speedboat jäi kuin jäikin askarruttamaan mieltäni, yleensähän yhdentekevät kirjat unohtaa samantien, elleivät ne ole niin surkeita, että ne muistaa surkeutensa vuoksi. Voin hyvinkin kuvitella palaavani Speedboatin pariin myöhemmin. Joten ehkä se ei ollutkaan pettymys, vaikka tuntui siltä.

Ai niin, tämäkin vielä: ”Minkä kirjan presidentin pitäisi lukea?” Minulla on eri presidentti kuin Franzenilla, mutta molemmat lienevät jonkinlaisia lukumiehiä, ovatpa kirjoittaneetkin kirjoja. Niinistölle voisin luettaa E.M. Cioranin Hajoamisen käsikirjan. Nimensä puolesta se jotenkin sopii ajankohtaan. Sama kirja lukuun myös Jyrki Kataiselle ja Alexander Stubbille.

P.S.

Käykääpä lukemassa myös Ville Luoma-ahon blogi. Hän innostui kirjoittamaan merkintäni pohjalta paljon pitemmän, perusteellisemman ja antoisamman katsauksen lukemiinsa kirjoihin kuin minä aamutoimieni lomassa.


Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *