Taidetta taiteen vuoksi

Kirjailijoista halutaan kuulemma tehdä monikanavabrändejä. Ammatitaitoinen, urastaan huolehtiva kirjailija valitsee asuinpaikkansakin niin, että sieltä ehtii aamuvarhaisella nopeasti Pasilan televisiostudioon. Päivittäiset työrutiininsa hän järjestää joustaviksi, jotta voi pikahälytyksellä reagoida kaikkeen, mitä naisten- ja iltapäivälehtien toimittajat keksivät häneltä pyytää. Hän ei kieltäydy yhdestäkään haastattelusta eikä yhdestäkään valokuvauksesta. Hän myös pitää itseään herkeämättä esillä sosiaalisissa medioissa ja paneutuu markkinointistrategioihin yhtä perusteellisesti kuin tekeillä olevan romaaninsa taustatyöhön.

Joskus kauan sitten kirjailijoiden parissa oli vallalla iskulause taidetta taiteen vuoksi. Onko tämän ajan iskulause taidetta julkisuuden ja näkyvyyden vuoksi? Pakko vastata: en tiedä, en ole ajan hermolla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin maailma ja kirjallisuus ovat menossa. Enkä jaksa ottaa selvää. Mieluummin otan selvää siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut.
Niinpä kuvittelen tietäväni jotain taidetta taiteen vuoksi -asenteen taustoista. 1800-luvun kirjailijoiden, Gustave Flaubertin ja hänen aikalaistensa, taiteen autonomisuuden puolustus liittyi ajan suuriin mullistuksiin, modernisaatioon ja maallistumiseen. 1800-luvulla porvaristo nousi hallitsevaan asemaan ja samalla syntyi avoimesti mammonaa palvova ihmistyyppi.
Taidetta taiteen vuoksi -asenne asettui ajan henkeä vastaan tunnustamalla kirjallisuuden hyödyttömyyden ja tekemällä kirjallisuudesta pyhää. Porvareiden vaatimuksiin saada kirjallisuudesta irti jotain konkreettista, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin”, Flaubert ja hänen aikalaisensa vastasivat jäätävällä ylenkatseella.

Stephane Mallarmé loukkaantui sydänjuuriaan myöten kuullessaan kirjailijaystävänsä saaneen sivistymättömältä tädiltään kriittistä palautetta. Tämän majesteettirikoksen kuohuttamana Mallarmé äityi pohtimaan, kuinka irvokasta on vaatia taiteilijaa vesittämään teoksensa mössöksi, jota alemman luokan yleisökin pystyy ymmärtämään. Mallarmén mielestä porvareilla ei ollut sielua, joten kirjallisuutta piti viimeiseen saakka varjella porvareilta. Olisi suunnaton onnettomuus, jos moukat pääsisivät ryntäämään kirjallisuuden pyhäkköihin. Mallarmén utopiassa työläiset ja porvarit rypisivät tietämättömyydessään ja aatelisto rikkaudessaan ja kaupunkien parhailla paikoilla kohoaisivat kirjailijoiden ylväät patsaat. Näin äärimmäinen (ja kieltämättä hullunkurinen) elitismi ei tietenkään voisi olla johtamatta umpikujiin. Jos menisimme Mallarmén linjoilla, emme tekisi taidetta taiteen vuoksi, vaan taidetta taiteilijoiden vuoksi, kuten Julian Barnes eräässä esseessään huomautti.

Myöhemmät ajat ovat tarkkaan pitäneet huolen siitä, että Mallarmén utopia ei ole lähimainkaan päässyt toteutumaan. Elitistien ylhäisövallan sijasta olemme päätymässä maailmaan, jossa hallitsee äärimmilleen viety relativismi. Kaikkea pitää kohdella samanarvoisena, on tavatonta julkeutta väittää, että Paulo Coelhon ja Dan Brownin kirjat ovat huonompia kuin Jayne Anne Phillipsin ja Don DeLillon kirjat. Tasa-arvo kulttuurin matalien ja korkeiden kerrosten välillä on kuitenkin vain näennäistä. Alimmat kerrostumat vaativat ja saavat itselleen jatkuvasti enemmän tunnustusta, kun taas ylemmät kerrokset yrittävät häpeillen puolustaa asemansa viimeisiä rippeitä.

Vielä joitakin vuosia sitten kirjallista kulttuuriamme hallitsi Flaubertilta ja hänen aikalaisiltaan periytynyt usko taiteen autonomisuuteen. Se heijastui niissä lukemattomissa puheenvuoroissa, jotka tähdensivät apurahajärjestelmien, pienilevikkisen kirjallisuuden julkaisemisen ja kattavien sanomalehtikritiikkien tärkeyttä. Nyt julkisessa keskustelussa ovat alkaneet korostua määrää, tehokkuutta ja mitattavuutta koskevat argumentit. Kulttuurihallinnon byrokraatit puuhaavat kirjallisuusvientiä edistäviä hankkeita, kustantamot rationalisoivat toimintaansa ja sanomalehdet raivaavat palstatilaa populaarikulttuurin ilmiöille. Visionäärit haluavat rakentaa kirjojen ympärille kokonaisvaltaisia markkinointikonsepteja, koska heidän mukaansa suuri yleisö ei halua kuulla kirjoista vaan kirjailijoista, ihmisistä.

Lohdullista tässä kaikessa on tietysti se, että taidetta taiteen vuoksi -asenne alkaa vähitellen tuntua epäsovinnaiselta ja kuohuttavalta. Se ei ole enää kirjallisessa julkisuudessa yleisesti hyväksytty uskontunnustus, vaan siitä huokuu tervettä kapinaa ja elitismiä.
Kommentit (3)
  1. Kirjailijoiden henkilökuvan riipiminen ja ruotiminen julkisuudessa rikkoisi työhuoneen rauhan.

  2. Johanna Venho
    13.7.2010, 06:37

    Terve, hyviä pointteja. Viimeinen kappale on mainio.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *