Syksyn odotetuin kirja! Lue kohupaljastukset!

Se on nyt vihdoin hyppysissäni, tämän syksyn odotetuin kirja. Ei, en tarkoita tätä, joka julkaistiin viime viikolla Tallinnassa kulttuuriministerimme poissa ollessa. Minulle kirjasyksyn tapaus on David Foster Wallacen elämäkerta Every Love Story is a Ghost Story, jonka on tehnyt amerikkalainen toimittaja D.T. Max. Hän on haalinut valtavat määrät kirjallista materiaalia ja jututtanut ison liudan Wallacen kanssa vuosien varrella tekemisissä olleita ihmisiä. Viime syksynä tavatessani Helsingissä Jefferey Eugenidesin tämä kertoi että Max oli ollut häneenkin yhteydessä, vaikka Eugenides ehti tavata Wallacen vain muutaman kerran ja olla jonkin verran kirjeenvaihdossa.

Olen lukenut elämäkerrasta vasta alle puolet, ja joudun pidättelemään itseäni, etten ryntäisi yhtä kyytiä loppuun asti. Siinä unohtuisivat ulkoilut ja ruokailut, eikä sellainen ole terveellistä. Teen elämäkerran pohjalta ynnä muusta Wallacea koskevasta syksyn aikana esseen, mutta tähän blogimerkintään ajattelin kepeällä otteella kirjata ylös muutaman elämäkertaan sisältyvän ”kohupaljastuksen”, koska meitä kaikkiahan sellaiset kiinnostavat tärkeistä kirjailijoista, vaikka muuta väittäisimme.

Amerikkalaisissa elämäkerran arvosteluissa on nostettu esiin se, että Wallace, uudemman polven jenkkiproosan merkittävin hahmo, ei ollut poliittisesti mitenkään edistyksellinen. Hän äänesti aikoinaan Ronald Reagania ja vuoden 1992 vaaleissa Bill Clintonin sijasta Ross Perot’ta. Wallace perusteli ystävälleen Perot’n kannattamista sillä, että tarvitaan riittävän sekopäinen tyyppi laittamaan jenkkitalouden ongelmat kuntoon.

D.T. Maxin mukaan Wallacen poliittisessa identiteetissä yhdistyvät keskilännessä vietetyn lapsuuden perua oleva konventionaalisuus ja tyttöystävien miellyttämiseen tähtäävä kampushenkinen liberalismi. Wallace ei ollut erityinen naisten suosikki ennen kuin hankki yliopistossaan nuoren neron maineen. Naiset olivat Wallacelle kuin toinen manner, vierasta maaperää, jonka hän halusi kovasti valloittaa. Joskus hän, Infinite Jestin kaltaisen mestariteoksen kirjoittaja, tulikin pohtineeksi ystävälleen Jonathan Franzenille, onko hänen suurin pyrintönsä elämässä sittenkin vain saada työntää peniksensä mahdollisimman moneen emättimeen. Ei ihme, että naisten perään näin kovasti oleva kaveri oli halukas näyttelemään vähän liberaalimpaa ja edistyksellisempää kuin olikaan.

Tämä elämäkerran anekdootti tuo mieleeni Michel Houellebecqin Alkeishiukkasten toisen päähenkilön Brunon, joka maanisessa vimmassaan harkitsee Front Nationalin kannattajaksi ryhtymistä, kunnes tajuaa, että ainoa mahdollisuus hänelle saada naisia on pitää kiinni vasemmistohumanistin imagostaan. Brunon mukaan oikeistolaisia naisia ei ole, tai jos on, niin he antavat vain laskuvarjojääkäreille. No, Wallacella tuskin yhtä railakkaita oikeistoradikaaleja tendenssejä oli, mutta aikamoisena yllätyksenä voi hänen kohdallaan pitää Reaganin äänestämistä. ”Wallace was politically fairly conservative”, D.T. Max tiivistää. Omakohtaisia poliittisia suunnitelmia Wallace ei kuitenkaan koskaan elätellyt, etenkin kun taistelu kliinistä depressiota vastaan varjosti koko hänen aikuiselämäänsä. Kuten hän itse sanoi: kukaan ei äänestäisi tyyppiä, joka on ollut hullujenhuoneessa.

Ehkä Kansan Uutiset voisi tehdä Wallacen elämäkerran pohjalta jutun, jossa kerrottaisiin uuskonservatismin ujuttautuneen salakavalasti avantgardistisen amerikkalaisen proosan huipulle. Samainen lehtihän on jo kertonut, että meillä kotimaassa esseistiikkaa hallitsee uuskonservatismi.

Toki taiteellinen uudistushenki ja poliittinen konservatiivisuus ovat monesti ennenkin kulkeneet käsi kädessä. Muistellaan vaikkapa T.S. Eliotia, aikansa johtavaa kokeellista runoilijaa, joka oli vankkumaton traditionalisti ellei peräti taantumuksellinen.

Nyt kun olen heittänyt Kansan Uutisille täkyn Wallacen elämäkerrasta, heitän vielä iltapäivälehdillekin. Elämäkerran mukaan Wallace ryhtyi runoilija Mary Karrin kanssa seurustellessaan hankkimaan asetta tuntemaltaan alamaailmaan tyypiltä suunnitellessaan Karrin aviomiehen murhaamista. Siinäpä lööppi: ”Jenkkiproosan suurin nero hautoi rakastajansa aviomiehen murhaa!” Enpä kuitenkaan usko, että hän olisi moiseen veritekoon koskaan ryhtynyt. Vaikka Wallacella oli ihmisenä pimeät puolensa, kuten elämäkerrasta tai vaikkapa lyhytproosakokoelma Brief Interviews with Hideous Menistä voi päätellä, hän kuitenkin oli pohjimmiltaan lämmin, kunnollinen ja rakastamaan kykenevä persoona. Nuo murhasuunnitelmat selittynevät hänen pahenevilla henkisillä ongelmillaan. ”Elämäni pelottavin päivä”, Wallace kommentoi myöhemmin epísodia.

Suomessa Wallace on valitettavasti jäänyt häntä huomattavasti vähäarvoisempien jenkkiprosaistien pimentoon, joten Kansan Uutiset ja iltapäivälehdet tuskin noihin ehdottamiini kohujuttuihin tarttuvat. Toivon kuitenkin, että monet suomalaiset lukijat tarttuvat Wallacen tänä syksynä julkaistavaan ensimmäiseen suomennettuun teokseen Hauskaa mutta ei koskaan enää, jonka kustantaa Siltala.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En ymmärrä tätä puhetta ”saada naisia” ja ”antaa laskuvarjojääkäreille”, tämä kuulostaa jenkkiläiseltä college- tai suomalaiselta ammattikoulupuheelta. Aivan kuin kuuluisat amerikkalaiset kirjailijat olisivat edelleen finninaamaisia urpoja. Ehkä näin onkin. Ihmiset toki voivat löytää toisensa.

  2. 2

    sanoo

    Ainakin Wallace kärsi elämäkerran mukaan vaikeista finniongelmista 🙂 Onneksi löysi sitten kirjoittamisen: siitä tuli hänelle – Turkkaa lainatakseni – ”kuin peili finniselle”. Ei minunkaan sanastooni ole kuulunut ”saamiset” enää vuosikausiin. Mutta kylläpä tiedän suomalaisiakin mieskirjailijoita, joiden sanastoon kuuluu, nimiä en tietystikään kerro.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Tuo Houellebecq-lainaushan on kaikessa koomisuudessaan äärimmäisen terävä. Uskoakseni juuri tuolla syyllä on tekemistä myös sen kanssa, miksi esimerkiksi yliopistopolitiikassa PS:n kaltaiset puolueet ovat täysin marginaalissa (tai loistavat kokonaan poissaolollaan!). Kampukset ovat nuorten naisten, ja heidän valtansa meihin muihin on usein niin utuisen näkymätöntä (ja samalla kuitenkin pakottavan kovaa), että moni ei sitä edes itselleen tunnusta.
    Esimerkiksi taidepiireissähän ei-vasemmistolaisuus & ei-liberaalisuus (käytettäköön nyt tällaisia sanoja) on eräänlainen sosiaalinen itsemurha. Vaatii todellakin rohkeutta olla erilainen. Eräänlainen välimallin ratkaisu on puolijulkisesti ”irtisanoutua kaikesta politiikasta”.

  4. 4

    sanoo

    En ymmärrä tätä puhetta ”ammattikoulupuheesta” ja ”finninaamaisista urpoista”. Aivan kuin suomalaiset kirjailijat olisivat edelleen niin vitun hyviä ihmisiä. Ehkä näin onkin. Ihmiset toki voivat löytää toisensa.

  5. 5

    sanoo

    ”Aivan kuin suomalaiset kirjailijat olisivat edelleen niin vitun hyviä ihmisiä.”

    Ei kai tuossa mistään sellaisesta ollut kysymys.

    Omalla kohdallani ainakin on kyse vain siitä millaista sanastoa on luonteva käyttää. Nykyisessä elämäntilanteessani se on hieman toisenlainen näissä ”saamisasioissa” kuin hurjassa nuoruudessani.

    Toki romaanihenkilöni, esimerkiksi, voivat puhua ihan luontevasti saamisesta jos ovat kovin saamisorientoituneita henkilöitä.

    Wallace oli viimeiset vuotensa, ilmeisestikin, seesteisesti aviossa, mitä nyt itsemurhaan johtaneet henkiset ongelmat avio-onnea varjostivat.

  6. 6

    sanoo

    Noinko on? Heti meni maku enkä jaksa enää yhtään tuollaista tohvelia lukea. Njah.

    Ns. fiksuilla miehillä, taiteessa eritoten, on tapana pukea ”saamisdiskurssi” kauniimpaan kaapuun. Yksinkertaiset numeraaliset ilmaisut, monikkomuotojen korostaminen rakkaudesta puhuttaessa ja rahvaan junttiäijäilyn muuntaminen itseensä kohdistetun naurahtelun kautta ilmentämään lähes selittämätöntä heikkomielisyyttä naiseuden edessä ovat kaikki keinoja, joilla voidaan saamisesta (tai saamisen haluamisesta) tehdä ylevämpää. Näin älykkyys ja korkeamielisyys ikään kuin selviytyvät hengissä, jotta vakavasti otettavuus ei liiaksi kärsisi. Tosiasiassa peniksen saaminen mahdollisimman moneen emättimeen on tietysti juuri se seikka, jolla prestiisi pääsee valloilleen – ja sitä kautta sitten se vakavasti otettavuus, ainakin maskuliinisessa kehyksessä.

    Naiset ovat usein vasemmistoliberaaleja vain yleisen häpeäntunteensa vuoksi. Ilmankos sitten vanhetessaan muuttuvat paitsi seksuaalisesti myös poliittisesti liikkuvaisemmiksi.

  7. 7

    sanoo

    Pilluhan se on aina mielessä, mutta keskustellaan ensin:

    Vähän tuota Juha Ruusuvuoren von oben -asennetta kritisoin. Se ei ollut tehty taiten vaan fraasisesti. Ylpeä julistus ennemmin: täällä pannaan ja amislaisten muijiakin, perkele!

  8. 8

    sanoo

    ” rahvaan junttiäijäilyn muuntaminen itseensä kohdistetun naurahtelun kautta ilmentämään lähes selittämätöntä heikkomielisyyttä naiseuden edessä ovat kaikki keinoja, joilla voidaan saamisesta (tai saamisen haluamisesta) tehdä ylevämpää. Näin älykkyys ja korkeamielisyys ikään kuin selviytyvät hengissä, jotta vakavasti otettavuus ei liiaksi kärsisi.”
    Edellinen merkintäni muuten juuri tuota käsittelikin. Siis tätä nykypolven miespuolisten jenkkiprosaistien keskuudessa vallitsevaa tendenssiä esittää maskuliinisuus/maskuliinisuutensa himoineen ja haluineen poliittisesti tyylitajuisesti ja riittävän itseironisesti ynnä -kriittisesti. Kampusliberalismi elää ja voi hyvin Wallacea nuorempien ja häntä huonompien keskuudessa. Wallacea ei muuten saa haukkua tohveliksi!

  9. 9

    sanoo

    ”täällä pannaan ja amislaisten muijiakin, perkele!”

    Amislaisten muijien panemisessa on vaaramomenttinsa, joihin kaikki kirjailijat eivät välttämättä ole valmiita.

    Ne amislaiset nimittäin osaavat lyödä ja lyövätkin, jos niiden muijia pannaan?

    Mitä tekee kirjailijapolo sellaisen nöyryytyksen jälkeen? Kirjoittaa niistä amislaisista barbaareista oikein ilkeän, ivallisen ja satiirisen esseen tai lyhytproosajutun?

  10. 11

    sanoo

    Kerran rupesin kirjoittamaan romaania tyypistä, joka aloittaa tupakkalakon ja vieroitusoireissaan ryhtyy tekemään listaa tyypeistä, joita olisi halunnut lyödä turpaan, mutta ei uskaltanut, vaan nyt uskaltaakin ja lähtee käymään listaa läpi nimi nimeltä.

    Eihän siitä mitään romaania tullut, heitin roskiin.

  11. 12

    sanoo

    Nykyään kuulemma amis on ihan hyvä koulu, ei 80-luvulla ollut. Niin ajat muuttuvat. Pahkasian ammattikoulunumero toi valoa pimeään.

    Turpiin saaminen on opettavaa, ettei isottele ihan kaikille. Yleisenä elämänohjeena voi ilmaista, että pane runoilijoiden muijia mutta älä amislaisten, paitsi jos haluat turpaasi (mikä opetuksellisesti on suositeltavaa).

  12. 13

    sanoo

    ”Edellinen merkintäni muuten juuri tuota käsittelikin. Siis tätä nykypolven miespuolisten jenkkiprosaistien keskuudessa vallitsevaa tendenssiä esittää maskuliinisuus/maskuliinisuutensa himoineen ja haluineen poliittisesti tyylitajuisesti ja riittävän itseironisesti ynnä -kriittisesti.”

    (vastaan nyt tänne, kun teema niin samantyylinen)

    Niin. Asiaa voi tarkastella myös hieman toisesta kulmasta: millaisia ovat Rothin ym. naiset, entä nykyisten ”kesyyntyneiden” kirjailijoiden?

    Edellisen seurueen naisilla ei ole elämässään juuri muuta kuin ko. miehet. Mutta ei tämäkään, yksilöä tai järjestelmää sitova konservatiivisuus, ole oleellisin pointti, vaan sen puute, mitä miehillä on aina, huolimatta puberteettisesta peniskeskeisyydestään (joka kuitenkin kuvastaakin vain viriliteettiä): älyä, oppineisuutta, rationaalisia strategioita.

    Naiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä aktitoimitusten ulkopuolisessa maailmassa. Heidän ainoa intentionaalinen ulottuvuutensa liittyy miehen elimen haluamiseen tai siitä kieltäytymiseen.

    Kiltimpien seksimaanikoiden naisilla on paitsi vahvempi toimijuus, myös enemmän seksuaalisuuden ulkopuolisia resursseja. Ei tietenkään kaikilla, mutta eikö tällaisen siirtymän voi yleisesti sanoa pätevän?

    Toisaalta, naiskirjailijoita kun lukee, voisi kuvitella, että he ovat vasta havainneet, että ala- ja yläpäätä voi käyttää yhdessä, erikseen, vuorotellen tai itseasiassa ihan miten vain eikä sillä lopulta edes niin väliä. Isien syntejä lienee silti mahdotonta kostaa niin, että pääsisi itse samalla voimaantumaan. Doris-reissunainen kuoli onnettomana.

    Opetus? En todellakaan tiedä.

    ”Hyi hitto, taas tuli tyypillinen hölmö ja typerä repliikki tuolta aivokääpiöltä pillulta.” (Roth, Portnoyn tauti)

  13. 14

    sanoo

    ”Naiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä aktitoimitusten ulkopuolisessa maailmassa. Heidän ainoa intentionaalinen ulottuvuutensa liittyy miehen elimen haluamiseen tai siitä kieltäytymiseen.”

    Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ole. Portnoyn taudissakin on Apinan, tuon ”aivottoman pillun”, lisäksi muunkinlaisia naishahmoja. Päähenkilön äitihän on suorastaan musertavan pelottava pojan silmin katsottuna.

    Olen itse Wallacen linjoilla tässä: vääristymä on näiden suurten miesnarsistien kaunokirjallisessa solipsismissa, ei niinkään siinä, että heille naiset olisivat vain ”aivottomia pilluja”. Kyllä niissä romaaneissa löytää naisia, joilla on monenlaisia henkisiä resursseja. Mutta tietysti kaikki tämä pahimmillaan värittyy ja välittyy tuon miehisen solipsismin läpi.

    Ja nämä uudemmat: he tekevät tuon poliittisesti tyylitajuisen treidoffin, eli pilkkaavat valmiiksi itseään, saadakseen säilyttää rakkaat mieshahmonsa romaaniensa pääosassa.

  14. 15

    sanoo

    Toki, onhan poikansa pilannut ja siten tämän pakkomielteisiin ja perversioihin myötävaikuttanut despoottinen äiti hyvin yleinen hahmo hänkin. Mutta harva häntä haluaakaan panna! Ainakaan tämän genren tuotoksissa.

  15. 18

    Anonymous sanoo

    this is water puhe on tullu katsottua muutamaan kertaan ehdotuksia mistä kannattaisi aloittaa wallacen lukeminen?
    Riikalle kiitos että opetit mulle uuden sanan ”prestiisi” jota en tule koskaan käyttämään olisi pitänyt tajuta englannin kautta mutta en tajunnut ja nyt tuhlasin aikaani sanan ettimiseen ja se jäi mun mieleen enkä saa sitä pois enkä voi sitä käyttää koska en halua kuulostaa teennäiseltä mulkulta. Anteeksi Riikka se oli varmaan jotain muuta sun tekstissä mikä satutti mun haurasta mies egoa ja sai mut vihaseksi.

  16. 19

    sanoo

    ”ehdotuksia mistä kannattaisi aloittaa wallacen lukeminen?”

    Viime syksynä ilmestynyt suomennoskokoelma Wallacen esseistä voi olla hyvä tapa aloittaa.

    Esseiden kautta voi sitten edetä Wallacen novelleihin ja lyhyt proosaan, joita on siis kolme kokoelmaa. Ne kannattanee lukea aikajärjestyksessä eli vanhimmasta uusimpaan: 1) Girl with Curious Hair 2) Brief Interviews with Hideous Men ja 3) Oblivion.

    Infinite Jest on tietysti se tärkein juttu Wallacella, mutta sitä ei ehkä kannata yrittää ihan kylmiltään vetäistä, ja sille kannattaa varata riittävästi aikaa, minulla esimerkiksi meni sen lukemiseen kuutisen viikkoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *