Suuri romaani vai ei?

“I couldn’t read that book if my life depended on it. It might be a ‘good’ novel or it might be a ‘bad’ novel, but something has happened to my imagination, which can no longer yield to the earnest embrace of novelistic form.”

Noin kirjoitti David Shields kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Jonathan Franzenin Muutoksia-romaanista. Todennäköisesti hän olisi samaa mieltä myös Franzenin uusimmasta, vastikään suomeksi ilmestyneestä megabestselleristä Vapaus.

Ymmärrän Shieldsiä. Hän kokee, että perinteinen romaani on menettänyt kulttuurisen relevanssinsa, kykynsä ilmaista tai välittää jotain olennaista siitä millaista on elää nykymaailmassa. Shields propagoi kirjassaan Reality Hunger kaunokirjallisen esseen puolesta, koska uskoo esseen pystyvän temppuihin, joihin perinteinen romaani ei pysty.

En ole yhtä kategorinen kuin Shields. Pidin aikoinaan Franzenin Muutoksia-romaanista. Vapaudesta en pitänyt yhtä paljon, mutta kyllä minä senkin ahmimalla luin. On selvää, että Franzen on kiinnostavampi kirjailija kuin …öh… Paul Auster ja Siri Hustvedt, mutta hyvän ystävänsä Don DeLillon tasolle hän ei yllä, ei lähellekään.

Viimeksi kuluneen vuoden, puolentoista aikana Franzen on kehuttu maasta taivaaseen. Ensin Yhdysvalloissa, sitten Euroopassa ja tänä syksynä myös Suomessa. Esimerkiksi Imagen arvostelija julisti Franzenin “romaankirjallisuuden pelastajaksi”. Kaiken tämän hehkutuksen keskellä hiipii mieleen ajatus, tietäisimmekö Franzenista paljoakaan, jos hän ei olisi amerikkalainen vaan esimerkiksi bulgarialainen, romanialainen tai albanialainen kirjailija. Ainakaan hän ei olisi päätynyt Time-lehden kanteen eikä Oprahin tv-show’hun. Turha väittää, ettei tällaisilla asioilla ole merkitystä, että pelkästään kirjojen tasokkuus ratkaisee. Amerikkalaisen on paljon helpompi nousta “romaanikirjallisuuden pelastajaksi” kuin bulgarialaisen, romanialaisen tai albanialaisen.

Mutta missä mielessä Franzen sitten “pelastaa” romaanikirjallisuuden? Jos ymmärsin Imagen arvostelijan ajatuskulkua oikein, niin Vapaus on suuri romaani siksi että sitä on niin viihdyttävä lukea, sen haukkaa kerralla kuin herkullisen leivoksen. Samanlaisia argumentteja ovat käyttäneet muutkin Franzenin ylistäjät. He pitävät Vapauden ansiona sitä, että se ei ole lainkaan avantgardistinen, kokeellinen tai kikkaileva vaan edustaa jonkinlaista mystistä paluuta romaanitaiteen juurille, alkuperäiseen epiikan lumoon. Etenkin siitä on jaksettu kohkata, että Vapauden sivuilla kummittelee Leo Tolstoin Sota ja rauha paitsi alluusioina myös eräänlaisena esteettisenä ja kerronnallisena esikuvana.

Ajatus “paluusta” modernismia ja postmodernismia edeltävään 1800-luvun romaaniin on hullunkurinen. Eihän kulttuurissa tai elämässä ylipäätään ole mahdollista palata vanhaan, korkeintaan konservoida ja säilyttää vanhaa. Gustave Flaubert sanoi Balzacista ja muista tärkeistä edeltäjistään, että he kirjoittivat kuin eläimet, pelkillä vaistoilla vailla tyyliä. Flaubertille itselleen taas tyyli oli kaikki kaikessa, ja viimeistään Flaubertista lähtien romaanikirjallisuus onkin ollut tietoinen keinoistaan ja lähtökohdistaan (itsereflektiivisyys ei todellakaan ole postmodernistien keksintöä). Kun on kerran viattomuutensa menettänyt, ei voi palata elämään pelkillä vaistoillaan. Niinpä on häkellyttävän naiivia kuvitella, että Franzen – tai kukaan muukaan kirjailija – voisi “pelastaa” romaanikirjallisuuden “alkuperäisten asetusten mukaiseen tilaan”. Toivon totisesti, ettei Franzenin vanavedessä tule leegioittain jäljittelijöitä, keskinkertaisuuksia, jotka yrittävät hänen laillaan kirjoittaa kuin vanhan ajan mestarit, kuin Tolstoi. Se olisi jo silkkaa travestiaa.

Toki Franzen itse ei ole niin naiivi, että kuvittelisi voivansa kirjoittaa nykyaikaan päivitetyn Sodan ja rauhan. Tolstoin mestariteos edustaa hänelle romaanin ihannetta korkeintaan käsitteellisessä mielessä. Siitä huolimatta hän innostui vuosituhannen vaihteessa kirjoittamassaan ja monet kerrat siteeratussa Harper’sin esseessään (joka julkaistiin päivitettynä versiona nimellä “Mr. Difficult” Franzenin kirjassa How to Be Alone) lyömään amerikkalaisen postmodernismin ikoneja Sodalla ja rauhalla päähän. Hän nosti sen antiteesiksi avantgardistisille romaaneille – kovin epähistoriallisesti ja problematisoimatta. Yksille Sota ja rauha on Franzenin mukaan viihdettä ja toisille taidetta, mutta molemmat saavat siitä lukunautintoa. Tämä huomio kiteyttääkin hänen kirjailijankutsumuksensa: tarjota lukemista kaikille, niin vannoutuneille kirjallisuudenystäville kuin satunnaislukijoille.

Franzen jakaa romaanit kahteen kastiin. Toiset perustuvat statukseen, eli saavat voimansa taiteellisesta merkittävyydestään ja kirjallisen eliitin arvostuksesta, kun taas toiset taas perustuvat sopimukseen, eli tarjoavat lukuelämyksiä suurille joukoille ja luovat fiktiivistä yhteenkuuluvuutta kirjailijan ja lukijan välille. Franzen myöntää statusarvostuksen hivelevän kirjailijan itsetuntoa, mutta sanoo kaipaavansa enemmän sopimusarvostusta, yhteyttä suureen yleisöön.
Loppujen lopuksi Franzen onnistuu kertomaan vastakkainasettelullaan vain sen, mikä häntä miellyttää ja mikä ei. Harper’sin essee nostaa esiin sinänsä tärkeitä kysymyksiä romaanikirjallisuuden asemasta nykykulttuurissa, mutta Franzen kääntää ne kerta toisensa jälkeen subjektiivisiin kokemuksiinsa, omaan kirjailijahahmoonsa ja kirjalliseen uraansa. Ilkeästi sanottuna häntä tuntuukin kiinnostavan pikemminkin oma status kuin romaanikirjallisuuden status. Franzen valittelee, että merkittävillä romaaneilla ei ole enää paikkaa nykykulttuurin keskiössä vaan ne sysätään laitamille, marginaaleihin (hän todellakin kirjoitti Harper’sin esseen ennen maailmanmenestystään). Miksi hän ajattelee tai ajatteli näin? Siksi että hänen omat romaaninsa (ennen Muutoksia) eivät herättäneet säpinää suuren yleisön keskuudessa, vaikka saivatkin runsaasti kiittäviä arvosteluja. Rivien välistä voi lukea Franzenin kadehtineen elokuvan nauttimaa massajulkisuutta. Mutta mitä oikeastaan voi sanoa kirjailijasta, joka haluaa tulla huomioiduksi kuin Hollywoodin blockbustereiden tekijät? Ellei Franzen olisi kahdella uusimmalla romaanillaan myynyt miljoonia ja päässyt Time-lehden kanteen hän olisi varmasti todella katkera tyyppi.

Epäilyttävimpänä pidän kuitenkin Franzenin ajatusta siitä, että merkittävillä romaaneilla olisi oltava oitis paikkansa nykykulttuurin keskiössä, että niiden pitäisi heti saada osakseen julkisuutta ja hyväksyntää, puhuttaa ihmisiä työpaikkojen kahvipöydissä ja teattereiden lämpiöissä. Eivätkö uraa uurtavat kaunokirjalliset teokset pikemminkin luo aluksi tyhjän tilan ympärilleen yllättäessään ja hämmentäessään aikalaislukijat? Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos joko murtaa yhden olemassaolevan genren tai luo kokonaan uuden. Ne muuttavat kulttuurihistoriaa mutta eivät (välttämättä) nykyhetkeä.

Oli miten oli, on aivan liian aikaista julistaa Vapautta suureksi romaaniksi. Varmasti voi sanoa ainoastaan sen, että se on kirja jota on lyhyessä ajassa myyty helvetisti ja kehuttu helvetisti.

P.S.

Tässä tekstissä on hiukan muunnellussa muodossa katkelmia Franz
en-esseestäni, joka julkaistiin Parnassossa viime vuoden lopulla (7/2010).

Kommentit (4)
  1. Täällä USA:ssa on tosiaan vimeisen parin vuoden aikana tuntunut siltä, että maailmassa on tasan kaksi kirjailijaa – Jonathan Franzen ja Stieg Larsson. Larssonin trilogian menestys huvittaa, mutta (jo laantunut) hysteria Franzenin ympärillä lähinnä ällistytti ja ärsytti. Franzenin kirjaan en voi ottaa kantaa kun en sitä vielä ole lukenut. Haastatteluista ja arvosteluista tuli sellainen olo, että romaani (tai
    pyörä tai mitä milloinkin) on keksitty uudelleen. Hip hei, nyt kaikki joukolla lukemaan, kun vuosikymmeniin ei ole kirjoitettu mitään lukemisen arvoista… Vapaus esitettiin suurena romaanina amerikkalaisesta perheestä, jonka Franzen ilmeisesti
    myös keksi uudelleen. Tosin mielestäni esim. Updike
    lähinnä kirjoitti kaikenkokoisia romaaneja amerikkalaisesta perheestä, mutta olkoon. Vapaudesta saatan pitää jos sen joskus luen, mutta kohu sen ympärillä oli aivan älytön.

    Olen pahoillani, en osaa tasata rivejä.

    Kirjoitti Marja

  2. Tommi Melender
    20.11.2011, 20:12

    Nykymaailmassa tuntuu alalla kuin alalla olevan pieni joukko supertähtiä, jotka keräävät kaiken ihailun, huomion ja taloudellisen menestyksen. Pätee niin kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen kuin jääkiekkoon, jalkapalloon ja tennikseen.

    Eli kulttuurimaailmakin alkaa hierarkioiltaan muistuttaa amerikkalaisen yhteiskunnan tulonjakoa: terävimmällä huipulla satumaisen rikasta sakkia, mutta muista ei sitten olekaan niin väliä.

    Siinä mielessä tuo ilmiö, että kaikki puhuvat vain Franzenista ja Larssonista (ynnä ehkä muutamasta muusta) kirjailijasta on niin kovin ajan hengen mukaista.

    Jostain tällaisesta aikamme sairaudesta varmasti kumpuavat käsittämättömän typerät ylistyssanat, joita Franzeninkin sinänsä ansiokkasta romaanista on eri tahoilla vilahdellut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *