Suuri lamaromaani löytyi

Hannu Marttila kirjoittaa blogissaan Arto Salmisesta. Liekö Marttilan sanoissa ripaus ironiaa, kun hän huomauttaa että se monien kaipaama suuri lamaromaani on jo kirjoitettu; Salmisen toimesta, niissä kuudessa kirjassa, jotka muodostavat hänen valitettavan varhain katkenneen romaanituotantonsa.

Ajatus suuresta lamaromaanista on hieman hassunkurinen, ja samalla nostalginen. Se on kotoisin sellaisesta Suomesta, jota ei enää ole, jonka viimeistään suuri lama tappoi.

Jos kirjallisuudessa voi syntyä nykyään jotain suurta, se todennäköisesti syntyy samalla tavalla kuin aikanaan Salmisen romaanit, vähäisen tai olemattoman melun, metelin ja kohun matkaan saattelemana. Ei kannata kirjoittaa kuten Salminen, jos haluaa kirjansa hypermarkettien hyllyille kaiken kansan pällisteltäväksi.

Hannu Marttila toteaa Salmisen tuotannosta, että se ei syntynyt “muodoltaan ja mediaseksikkyydeltään niin suurena, että siihen olisi kiinnitetty huomiota.”

Huomiotaan ei törsännyt myöskään Hesari. Salmisen paras tai toiseksi paras romaani Ei-kuori ilmestyi keväällä 2003. Hesarissa se arvosteltiin vasta seuraavana syksynä, eikä sille silloinkaan uhrattu paljon palstatilaa. Sattumoisin tuon arvostelun kirjoitti Marttila itse, ja totesi:

“Joku saattaa pitää Arto Salmisen romaanin suurimpana ansiona sen lyhyyttä. Joku toinen pitänee tämän arvion lyhyyttä teoksen vastaanoton suurimpana epäkohtana. Miksi venyttää päivänselvää asiaa: Ei-kuori on melkoisen häikäisevä romaani.”

Olisiko Salminen saanut Hesarilta enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa palstatilaa, jos olisi kirjoittanut vähemmän häikäisevän romaanin?

Kommentit (7)
  1. Löysin joskus vuosituhannen vaihteessa Varaston Töölön kirjastosta, sattumalta, Salaman vierestä. Luin. Kolisi. Hankin Turvapaikan ja sama tapahtui uudelleen. Salminen ei kaunistellut, mutta kirjoitti kauniisti. Ihmiset olivat kusipäitä, niin kuin me olemme. Riippumatta sosiaalisesta statuksesta, ulkonäöstä tai asemasta. Vahvempi syö heikompaa, mutta heikompaa ei pidä romantisoida, koska ylemmäs hänkin pyrkii ja saman tekisi. Se on elämänkierto. Ei se ole ruma eikä raadollinen vaan tosi. Tai sitten tosi on rumaa ja raadollista.
    Varaston lukiessani olin työtön yliopistodropout, Maarit Tastulan mielestä näköalaton, syrjäytymisvaarassa elävä nuori mies. Tunnistin munissani maailman josta Salminen kirjoitti. Samastuin.
    Keski-ikäistyin, keskiluokkaistuin. Luin Salmista, pidin yhä ja ihmettelin miksi kirjailija jää niin pienelle huomiolle. Luin kirjallisuuskilpailujen listat ja aloin suhtautua niihin kuin elokuva-arvosteluihin. Keskimäärin yksi listoille mahtunut kirja oli lukemisen arvoinen. Se joka ei mahdu mukaan, lieni hyvä.
    Miksei Salminen mahtunut listoille, miksei Salminen saanut palstatilaa? Täysin epätieteellinen tutkimustulokseni on, että kirjallisuuskritiikki on samanlaista mutu-puuhaa kuin lukeminen. Palkintoraatien mekaniikasta en tiedä, se tuntuu enemmän myynninedistämiskampanjalta ja erikoisuudentavoittelulta.
    Pidämme niistä kirjoista, jotka tukevat omaa maailmankatsomustamme. Maailma näytetään niin kuin se mielestämme on, tai sitten kirjailija onnistuu kertomaan meille kuinka se on. Niin tai näin, tulkintaa se on, eihän maailma oikeasti ole mitenkään muuten kuin niin kuin se on. Meidän uskomme määrittää näkökulman. Lukijalle, kriitikolle, jumaluskovaiselle.
    Kriitikot eivät ole pohjimmiltaan kummosempia, ovat nimittäin ihmisiä. Arvostelevat = arvottavat = arvostavat.

    Keskiluokka sallii keskimäärin 1,75keskiluokan kriitikkoa kerrallaan. Pahimmassa tapauksessa se imee kriitikon mukaansa, aiheuttaa kiitollisuudenvelan. Antaa niin paljon, että pelko luopumisesta ja menetyksestä johtaa taiteellisiin kompromisseihin.
    Salminen oli se kriitikko, joka olisi nostettu kirjallisuudessa. Teatterissa se taitaa olla eräs kuvainampuja.
    Arto Salmisen tuotanto elää, toisin kuin suurin osa niistä päiväperhoista, jotka kuulutetaan syksyn kohutapauksiksi, myyntimenestyksiksi, keskiluokan todellisuuden kuvaajiksi.

  2. Tommi Melender
    12.1.2008, 13:41

    “Arto Salmisen tuotanto elää, toisin kuin suurin osa niistä päiväperhoista, jotka kuulutetaan syksyn kohutapauksiksi, myyntimenestyksiksi, keskiluokan todellisuuden kuvaajiksi.”

    Näinhän se on. Kuten totesin, kaikki suuri kirjallisuudessa saatetaan nykyään matkaan olemattoman metelin saattelemana. Tämä on lähtökohta. Poikkeukset ovat harvassa.

    Jos ajatellaan Ei-kuoren kohtelua Hesarissa (joka kuitenkin on kirjallisuuskritiikissämme ylivoimaisesti tärkein ja seuratuin foorumi), niin ei voi masentumatta olla, kun katsoo mitä kirjoja Hesarin kriitikot rummuttivat isosti samaan aikaan, kun laiminlöivät Ei-kuorta.

    “Pidämme niistä kirjoista, jotka tukevat omaa maailmankatsomustamme.”

    Oikea huomio tämäkin. Eikä se rajoitu välttämättä maailmankuvan tasolle. Se pätee myös kirjallisuusesteettisellä tasolla. Monelle kriitikolle nuivan arvioin perusteeksi riittää se, että “ei vain kolahtanut”. Tämä huomio sitten kirjoitetaan auki vähän sofistikoituneemmin, laitetaan sekaan pari teosta karkeasti luonnehtivaa epiteettiä, ollaan muka objektiivisia.

    “Ei kolahda” on tavalliselle lukijalle legitiimi peruste jättää kirja kesken, mutta kriitikoiden pitäisi olla keskimääräistä parempia lukijoita, pystyä tarkastelemaan kirjaa laajemmasta katsantokannasta, ottaa etäisyyttä omiin maailmankuvallisiin tai kirjallisuusesteettisiin lähtökohtiinsa. Tällaisia kriitikoita on vähän.

    “Täysin epätieteellinen tutkimustulokseni on, että kirjallisuuskritiikki on samanlaista mutu-puuhaa kuin lukeminen.”

    Kuten sanottu, hyviä kriitikoita on vähän. Ja heille on lehtien palstoilla kysyntää koko ajan vähemmän. Palkintopohdinnat ja kaikki muu yhdentekevä “kulttuurijournalismi” vie elintilan tasokkaalta kirjallisuuskritiikiltä.

    Paljon kuulee lehtien toimitusten edustajilta sellaisia huomioita, että kritiikin on oltava ihmisläheisempää ja helpommin lähestyttävää, jotta se koskettaisi lukijoita. Jukkakajavien tai pekkatarkkojen aika on kuulemma ohi, enää ei voi sanella ihmisille “ylhäältä päin” mikä on hyvää ja mikä huonoa.

    Minusta tällainen ajattelu on suoranaista barbarismia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *