Suoraa puhetta lyriikasta

En ole kommentoinut blogissani juuri lainkaan lyriikkaa. En myöskään ole useaan vuoteen kirjoittanut ensimmäistäkään runoa, saati suunnitellut kokoelman tekemistä.

Nuoren polven lyyrikoistamme ainakin Timo Hännikäinen ja Ville-Juhani Sutinen ovat ilmoittaneet julkisesti lopettaneensa (ainakin toistaiseksi) runojen tekemisen.

“Nykyrunouden kirjoittaminen ja harrastaminen muistuttaa shakkipeliä: suljettua, omien sääntöjensä mukaan toimivaa järjestelmää, joka kyllä innostaa peliin osallistuvia mutta jolla ei juuri ole tekemistä ympäröivän todellisuuden kanssa”, Hännikäinen kirjoittaa Nuoressa Voimassa 1/2010.

Ainahan lyriikkaa on pidetty vaikeana, jopa elitistisenä. Muistan, kuinka itseäni kismittivät ihmiset, joiden mielestä Paavo Haavikon runot olivat “vain sanoja peräkkäin”. Runous on vanhan hokeman mukaan kirjallisuuden kuningaslaji — tai kuten poliittisesti korrektit henkilöt sanovat: kuningatarlaji — joka saa eniten irti kielen rekistereistä ja sen vuoksi myös vaatii lukijaltaan eniten. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin kirjallisuushistoriassa päätyäkseen aikaan, jolloin proosaa pidettiin vulgaarina sanataiteen muotona runouden (ja näytelmien) rinnalla. Gustave Flaubert oli ensimmäisiä, jotka näkivät romaanissa vähintään yhtä suuria taiteellisia mahdollisuuksia kuin lyriikassa.

Miksi suhteeni runouteen on viime vuosina höltynyt? Miksi runous ei enää innosta minua entiseen tapaan? Paljolti siksi, että jaan useimmat Hännikäisen tuntemukset ja kokemukset. Jossain vaiheessa melkein kaikki runousihmiset — tai ainakin aktiivisimmat ja kovaäänisimmät — rupesivat puhumaan lyriikan paradigmanvaihdoksesta ja uudenlaisesta poetiikasta (tai poetiikoista, niitähän kuuluu olla monia). Kirjallisuuslehdissä näkyi kritiikkejä, joissa kellokkaat valittivat, etteivät osaa lukea tiettyjä vanhemman polven runoilijoita, koska ovat oppineet kyseenalaistamaan muotopuhtaan modernismin esteettiset ihanteet ja runossa puhuvan subjektin, runominän. Jaksoin vähän aikaa seurata tätä metakeskustelua, vaikka en ole koskaan tuntenut puhtaasti teoreettista mielenkiintoa runoutta (tai poetiikkoja) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun joku keksi syyttää keskeislyyriikkaa eettisesti kyseenalaiseksi, koska se ilmentää valheellista läsnäolon metafysiikkaa, turhauduin ja nostin kädet pystyyn: puhukoot keskenään, minä en piittaa. Niin jätin hyvästit lyriikalle, tuntui täysin turhalta kirjoittaa runoja. Ei ollut motivaatiota, ei sisäistä paloa.

Olen toki kaiken aikaa lukenut ja luen edelleen toisten kirjoittamaa lyriikkaa. Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt paljon hyviä runokokoelmia (puhun tietoisesti “hyvistä” kokoelmista, koska inhoan nykytapaa kiitellä runoutta hyvän sijasta “kiinnostavaksi”), vaikka puheet runobuumista tuntuvat itseään onnittelevan sisäpiirin tärkeilyltä. Uskon, että niin nyt kuin aina ennenkin runokokoelmien tasokkuus noudattaa normaalijakaumaa: kapean kärjen takana on yllin kyllin laadukasta, mutta keskinkertaista tavaraa. Parhaat runoilijat erottuvat aina massasta, riippumatta siitä minkälainen paradigma tai minkälaiset poeettiset ideaalit sattuvat olemaan vallassa (kuulen jo korvissani puhkuvat huomiot siitä, että nykykyään ei ole mitään yhtä paradigmaa, vaan runouden kenttää luonnehtii huikaiseva monimuotoisuus).

Oscar Wilde kirjoitti jossain, että loistavat runoilijat ovat tylsiä, koska panevat koko persoonansa lyriikkaansa, kun taas keskinkertaiset runoilijat ovat naamatusten tavattuina kiehtovia ja valloittavia ilmestyksiä, koska eivät osaa pusertaa lumovoimaansa säkeisiinsä. Nykypäivän versio tästä Wilden havainnosta on se, että moni runoilija tuottaa vakuuttavampaa tekstiä kommentoidessaan poetiikkaa (omaansa tai toisten) kuin toteuttaessaan sitä käytännössä. Eikä tämä koske suinkaan vain suomalaisia lyyrikoita. Se lienee kansainvälinen ammattitauti (ja valitettavan yleinen myös niin sanotuilla proosan avantgardisteilla).

Luin pikaisesti Juha Itkosen Imageen kirjoittaman kolumnin, jossa hän käsitteli Harry Salmenniemen kokoemaa Texas, sakset (nykyrunouden parhaimmistoa muuten). Itkosen sanoista henki tietynlainen arkuus, kun hän ei tuntunut olevan oikein selvillä Salmenniemen taiteellisista pyrkimyksistä ja lähtökohdista. Tällainen aristelu kokeellisen runouden edessä on tyypillistä maallikoille, enkä itsekään koe oloani turvalliseksi ajautuessani poeettisiin väittelyihin. Kolumninsa lopussa Itkonen — pikkuisen nuoleskelevaan sävyyn — huudahti, että tähän ei proosa pysty.

Minusta tuo loppuhuudahdus on käsittämätön. Totta kai proosa pystyy mihin tahansa, kun vain kirjailijat panevat itsensä peliin eivätkä tyydy helpoimpiin ja ilmeisimpiin ratkaisuihin. Ei yksi kirjallisuuden laji ole toista ylempi tai alempi tai tuomittu pystymään vähempään.
Kommentit (12)
  1. Vilja-Tuulia
    20.5.2010, 09:01

    Aristelu, josta mainitsit kolumnin yhteydessä, taitaa olla leimallista tämän hetken suhtautumiselle.

    Sitä on monenlaista: lukijat aristelevat tottumattomuuttaan erilaisten runokielten äärellä(runohan vaatii aikaa, ja sitä ei monella ole; runo kun voi olla ja yleensä onkin kirjasta toiseen ja runoilijasta riippuen täysin erilainen), runoilijat aristelevat (“Voiko näitä enää kirjoittaa kun näissä on tämä lyyrinen minä?” kysyi nuori kirjoittaja runokurssilla), toimittaja tai kriitikko voi aristella kirjoittaessaan arviota kätkeäkseen sen, ettei tiedä mitä sanoa ettei leimautuisi ymmärtämättömäksi.

    Mutta on myös rohkeutta. Heli Laaksonen on tehnyt suomalaiselle runolle paljon hyvää koetellessaan runon keinoja ja löydettyään runolle aivan uuden yleisön. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi tärkeä osasyy koko runobuumiin, josta on 2000-luvulla puhuttu.

  2. Teemu Helle
    20.5.2010, 10:21

    Vilja-Tuulialla on hyvä pointti; minustakin yksi “hyvän” (“hyvän” ja “paras/parhaimmisto” ovat tosiaan ilmiöimäisen tylsiä määritteitä) runoilijan määre on, että osaa muuntautua.

    Ja yksi ärsyttävimmistä on ilman muuta “kiinnostava”, varsinkin kun sitä harvemmin valotetaan sen enempää. Sikäli jopa “hyvä” on parempi kuin “kiinnostava”; se ei lupaa oikeastaan mitään ja kertoo kuitenkin enemmän.

    Tommi, mikä tekee Salmenniemen uutukaisesta “nykyrunouden parhaimmistoa” mielestäsi? Vai oliko se puhtaasti subjektiivinen heitto? Vai ymmärsinkö väärin, että se olikin lainaus Itkoselta?Mua häiritsee runokeskustelussa usein juur sellainen epämääräisyys, kun ei uskalleta mennä loppuun asti tulkinnoissa vaan ajaudutaan pyörimään perusvarmassa ja turvallisessa tulokulmassa. Ja sellaista nykykritiikki ja mielipiteet hyvin usein on. Nykyään ei uskalleta laittaa itseään likoon. Pelätään turvattomuutta. Jopa jääkiekon maajoukkueessa.

    “Taiteelliset pyrkimykset ja lähtökohdat” kuulostaa yhtä epämääräiseltä, ja niin epämääräisinä myös epäkiinnostavilta, enkä todella jaksa uskoa, että yhden-kahden lukukerran jälkeen, edes useamman, tuollaiset selviäisivät. Ja olisiko silläkään suurta merkitystä lopuksi? Tässä kun on lueskellut Savukeitaan pukkaamia Poetiikkaa -kirjasia, niin on käynyt usein selväksi (varsinkin ensimmäisessä osassa) ettei runoilijat ehkä itsekään ole tekstin perusteella olleet selvillä omasta poetiikastaan tai pyrkimyksistään jne. Tai sitten se on muotoutunut muodottomaski klöntiksi, jälleen epämääräiseksi.
    Sikäli harmi, sillä idea on varsin “kiinnostava”, olisi kiva päästä pään sisään.

    Itkosen yhdentekevä loppuheilautus on jotain ihan käsittämätöntä: miksei proosa pystyisi samaan kuin runous, ja päinvastoin. Ja muutenkin: enemmän saisi sälyttää vastuuta “pystymisestä” runoilijalle/kirjailijalle itselleen, eli ehkei Itkonen vain pysty. Liian hapokasta hänelle, kenties.

    Hyvä entry, herätteli minutkin torstaihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *