Suoraa puhetta lyriikasta

En ole kommentoinut blogissani juuri lainkaan lyriikkaa. En myöskään ole useaan vuoteen kirjoittanut ensimmäistäkään runoa, saati suunnitellut kokoelman tekemistä.

Nuoren polven lyyrikoistamme ainakin Timo Hännikäinen ja Ville-Juhani Sutinen ovat ilmoittaneet julkisesti lopettaneensa (ainakin toistaiseksi) runojen tekemisen.

”Nykyrunouden kirjoittaminen ja harrastaminen muistuttaa shakkipeliä: suljettua, omien sääntöjensä mukaan toimivaa järjestelmää, joka kyllä innostaa peliin osallistuvia mutta jolla ei juuri ole tekemistä ympäröivän todellisuuden kanssa”, Hännikäinen kirjoittaa Nuoressa Voimassa 1/2010.

Ainahan lyriikkaa on pidetty vaikeana, jopa elitistisenä. Muistan, kuinka itseäni kismittivät ihmiset, joiden mielestä Paavo Haavikon runot olivat ”vain sanoja peräkkäin”. Runous on vanhan hokeman mukaan kirjallisuuden kuningaslaji — tai kuten poliittisesti korrektit henkilöt sanovat: kuningatarlaji — joka saa eniten irti kielen rekistereistä ja sen vuoksi myös vaatii lukijaltaan eniten. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin kirjallisuushistoriassa päätyäkseen aikaan, jolloin proosaa pidettiin vulgaarina sanataiteen muotona runouden (ja näytelmien) rinnalla. Gustave Flaubert oli ensimmäisiä, jotka näkivät romaanissa vähintään yhtä suuria taiteellisia mahdollisuuksia kuin lyriikassa.

Miksi suhteeni runouteen on viime vuosina höltynyt? Miksi runous ei enää innosta minua entiseen tapaan? Paljolti siksi, että jaan useimmat Hännikäisen tuntemukset ja kokemukset. Jossain vaiheessa melkein kaikki runousihmiset — tai ainakin aktiivisimmat ja kovaäänisimmät — rupesivat puhumaan lyriikan paradigmanvaihdoksesta ja uudenlaisesta poetiikasta (tai poetiikoista, niitähän kuuluu olla monia). Kirjallisuuslehdissä näkyi kritiikkejä, joissa kellokkaat valittivat, etteivät osaa lukea tiettyjä vanhemman polven runoilijoita, koska ovat oppineet kyseenalaistamaan muotopuhtaan modernismin esteettiset ihanteet ja runossa puhuvan subjektin, runominän. Jaksoin vähän aikaa seurata tätä metakeskustelua, vaikka en ole koskaan tuntenut puhtaasti teoreettista mielenkiintoa runoutta (tai poetiikkoja) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun joku keksi syyttää keskeislyyriikkaa eettisesti kyseenalaiseksi, koska se ilmentää valheellista läsnäolon metafysiikkaa, turhauduin ja nostin kädet pystyyn: puhukoot keskenään, minä en piittaa. Niin jätin hyvästit lyriikalle, tuntui täysin turhalta kirjoittaa runoja. Ei ollut motivaatiota, ei sisäistä paloa.

Olen toki kaiken aikaa lukenut ja luen edelleen toisten kirjoittamaa lyriikkaa. Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt paljon hyviä runokokoelmia (puhun tietoisesti ”hyvistä” kokoelmista, koska inhoan nykytapaa kiitellä runoutta hyvän sijasta ”kiinnostavaksi”), vaikka puheet runobuumista tuntuvat itseään onnittelevan sisäpiirin tärkeilyltä. Uskon, että niin nyt kuin aina ennenkin runokokoelmien tasokkuus noudattaa normaalijakaumaa: kapean kärjen takana on yllin kyllin laadukasta, mutta keskinkertaista tavaraa. Parhaat runoilijat erottuvat aina massasta, riippumatta siitä minkälainen paradigma tai minkälaiset poeettiset ideaalit sattuvat olemaan vallassa (kuulen jo korvissani puhkuvat huomiot siitä, että nykykyään ei ole mitään yhtä paradigmaa, vaan runouden kenttää luonnehtii huikaiseva monimuotoisuus).

Oscar Wilde kirjoitti jossain, että loistavat runoilijat ovat tylsiä, koska panevat koko persoonansa lyriikkaansa, kun taas keskinkertaiset runoilijat ovat naamatusten tavattuina kiehtovia ja valloittavia ilmestyksiä, koska eivät osaa pusertaa lumovoimaansa säkeisiinsä. Nykypäivän versio tästä Wilden havainnosta on se, että moni runoilija tuottaa vakuuttavampaa tekstiä kommentoidessaan poetiikkaa (omaansa tai toisten) kuin toteuttaessaan sitä käytännössä. Eikä tämä koske suinkaan vain suomalaisia lyyrikoita. Se lienee kansainvälinen ammattitauti (ja valitettavan yleinen myös niin sanotuilla proosan avantgardisteilla).

Luin pikaisesti Juha Itkosen Imageen kirjoittaman kolumnin, jossa hän käsitteli Harry Salmenniemen kokoemaa Texas, sakset (nykyrunouden parhaimmistoa muuten). Itkosen sanoista henki tietynlainen arkuus, kun hän ei tuntunut olevan oikein selvillä Salmenniemen taiteellisista pyrkimyksistä ja lähtökohdista. Tällainen aristelu kokeellisen runouden edessä on tyypillistä maallikoille, enkä itsekään koe oloani turvalliseksi ajautuessani poeettisiin väittelyihin. Kolumninsa lopussa Itkonen — pikkuisen nuoleskelevaan sävyyn — huudahti, että tähän ei proosa pysty.

Minusta tuo loppuhuudahdus on käsittämätön. Totta kai proosa pystyy mihin tahansa, kun vain kirjailijat panevat itsensä peliin eivätkä tyydy helpoimpiin ja ilmeisimpiin ratkaisuihin. Ei yksi kirjallisuuden laji ole toista ylempi tai alempi tai tuomittu pystymään vähempään.
Kommentit
  1. 1

    Vilja-Tuulia sanoo

    Aristelu, josta mainitsit kolumnin yhteydessä, taitaa olla leimallista tämän hetken suhtautumiselle.

    Sitä on monenlaista: lukijat aristelevat tottumattomuuttaan erilaisten runokielten äärellä(runohan vaatii aikaa, ja sitä ei monella ole; runo kun voi olla ja yleensä onkin kirjasta toiseen ja runoilijasta riippuen täysin erilainen), runoilijat aristelevat (”Voiko näitä enää kirjoittaa kun näissä on tämä lyyrinen minä?” kysyi nuori kirjoittaja runokurssilla), toimittaja tai kriitikko voi aristella kirjoittaessaan arviota kätkeäkseen sen, ettei tiedä mitä sanoa ettei leimautuisi ymmärtämättömäksi.

    Mutta on myös rohkeutta. Heli Laaksonen on tehnyt suomalaiselle runolle paljon hyvää koetellessaan runon keinoja ja löydettyään runolle aivan uuden yleisön. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi tärkeä osasyy koko runobuumiin, josta on 2000-luvulla puhuttu.

  2. 2

    sanoo

    Vilja-Tuulialla on hyvä pointti; minustakin yksi ”hyvän” (”hyvän” ja ”paras/parhaimmisto” ovat tosiaan ilmiöimäisen tylsiä määritteitä) runoilijan määre on, että osaa muuntautua.

    Ja yksi ärsyttävimmistä on ilman muuta ”kiinnostava”, varsinkin kun sitä harvemmin valotetaan sen enempää. Sikäli jopa ”hyvä” on parempi kuin ”kiinnostava”; se ei lupaa oikeastaan mitään ja kertoo kuitenkin enemmän.

    Tommi, mikä tekee Salmenniemen uutukaisesta ”nykyrunouden parhaimmistoa” mielestäsi? Vai oliko se puhtaasti subjektiivinen heitto? Vai ymmärsinkö väärin, että se olikin lainaus Itkoselta?Mua häiritsee runokeskustelussa usein juur sellainen epämääräisyys, kun ei uskalleta mennä loppuun asti tulkinnoissa vaan ajaudutaan pyörimään perusvarmassa ja turvallisessa tulokulmassa. Ja sellaista nykykritiikki ja mielipiteet hyvin usein on. Nykyään ei uskalleta laittaa itseään likoon. Pelätään turvattomuutta. Jopa jääkiekon maajoukkueessa.

    ”Taiteelliset pyrkimykset ja lähtökohdat” kuulostaa yhtä epämääräiseltä, ja niin epämääräisinä myös epäkiinnostavilta, enkä todella jaksa uskoa, että yhden-kahden lukukerran jälkeen, edes useamman, tuollaiset selviäisivät. Ja olisiko silläkään suurta merkitystä lopuksi? Tässä kun on lueskellut Savukeitaan pukkaamia Poetiikkaa -kirjasia, niin on käynyt usein selväksi (varsinkin ensimmäisessä osassa) ettei runoilijat ehkä itsekään ole tekstin perusteella olleet selvillä omasta poetiikastaan tai pyrkimyksistään jne. Tai sitten se on muotoutunut muodottomaski klöntiksi, jälleen epämääräiseksi.
    Sikäli harmi, sillä idea on varsin ”kiinnostava”, olisi kiva päästä pään sisään.

    Itkosen yhdentekevä loppuheilautus on jotain ihan käsittämätöntä: miksei proosa pystyisi samaan kuin runous, ja päinvastoin. Ja muutenkin: enemmän saisi sälyttää vastuuta ”pystymisestä” runoilijalle/kirjailijalle itselleen, eli ehkei Itkonen vain pysty. Liian hapokasta hänelle, kenties.

    Hyvä entry, herätteli minutkin torstaihin.

  3. 3

    sanoo

    ”Tommi, mikä tekee Salmenniemen uutukaisesta ”nykyrunouden parhaimmistoa” mielestäsi? Vai oliko se puhtaasti subjektiivinen heitto?”

    Se on puhtaasti subjektiivinen heitto. Luulen, että meillä kaikilla on päässämme oma ”normaalijakaumamme”, jonka mukaisesti sijoitamme tietyt harvat teokset sinne parhaimmistoon ja suuren enemmistön ”ihan kivojen” tai ”kelvollisten” joukkoon. Vai onko tämä nyt pahaa vallankäyttöä ja hierarkioiden luomista? Varmaan jonkun minua valveutuneemman mielestä on. Hällä väliä.

    En ole suuri runousteoreetikko enkä osaa antaa briljantteja perusteluja sille, miksi Salmenniemen kirja kuuluu mielestäni sinne nykyrunouden parhaimmistoon. Voin vain todeta, että se tietynlaisessa totaalisuudessaan ja massiivisuudessaan aiheuttaa samanlaisen vaikuttumisen tunteen kuin vaikkapa ihan toisenlaiseen poetiikkaan nojautuva Göran Sonnevin ”Valtameri”. Vertailukohdan voisi ottaa myös — jälleen ihan eri suunnalta — Jarkko Laineen maksimalistisesta kokoelmasta ”Sanomalehden kohinassa maailman hiljaisuus”. Se kielen materiaalisuus, ready made -kaman hyödyntäminen, joka on Salmenniemenkin lähtökohtana useimmiten vain väsyttää ja puuduttaa minua, kuten käsitetaide yleisemminkin, mutta ”Texas, sakset” -kokoelmassa on jokin poikkeava tarttumapinta, josta ainakin minä saan sellaisen otteen, että lukeminen tuntuu jopa vanhanaikaisella tavalla mielekkäältä ja puhuttelevalta.

    ””Taiteelliset pyrkimykset ja lähtökohdat” kuulostaa yhtä epämääräiseltä, ja niin epämääräisinä myös epäkiinnostavilta, enkä todella jaksa uskoa, että yhden-kahden lukukerran jälkeen, edes useamman, tuollaiset selviäisivät.”

    Tällä viittasin siihen, että nopeasti luettuna vaikutti siltä, että Itkonen yritti tavoittaa jotain tällaista Salmenniemeä lukiessa ja kun ei kokenut tajuavansa lähtökohtia, tunsi itsensä ns. typeräksi. Yleinen tunne kokeellisen runouden äärellä, kuten sanoin.

  4. 4

    sanoo

    ”Luulen, että meillä kaikilla on päässämme oma ’normaalijakaumamme’, jonka mukaisesti sijoitamme tietyt harvat teokset sinne parhaimmistoon ja suuren enemmistön ”ihan kivojen” tai ”kelvollisten” joukkoon. Vai onko tämä nyt pahaa vallankäyttöä ja hierarkioiden luomista?”

    Ei ole minusta mitään pahaa; päinvastoin. Niin se on: harvoin ulos puristuu selkeä mielipide, vaikka sellainen ihan varmasti on, ja tilalle tulee sinällään jonnekin nojaavaa miellyttämisenhaluista trivialisointia. ”Hyvä” on edes mielipide, ”kiinnostava” korkeintaan puolikas sellainen.

    ”Itkonen yritti tavoittaa jotain tällaista Salmenniemeä lukiessa ja kun ei kokenut tajuavansa lähtökohtia, tunsi itsensä ns. typeräksi. Yleinen tunne kokeellisen runouden äärellä, kuten sanoin.”

    Tuo on varmasti täysin totta, ja asenne joka runouden, ja kaunokirjallisuudenkin suhteen olisi hyvä muuttaa. Nimenomaan siksi, että useampi lukija löytäisi myös laadukkaita teoksia, uskaltaisi lukea niitä. Ja samalla se on asia, jota en koskaan ole ymmärtänyt. Miksi kokeellisen runouden edessä pitäisi tuntea itsensä typeräksi? Kysehän voi olla vain hankalasta kirjasta tai runosta, ja kuten Hannu Mäkelä kirjoittaa Samuli Parosesta kertovassa ”Samuli” -kirjassa jotenkin: kyllä sitä lukiessa oppii tekstiin. Tarkoitan nyt tällä sitä, että olemalla avoin tekstistä kai nyt jotain löytyy. Ainakin mahdollisuus siihen on. Eri asia on jos ei pidä siitä, mutta itsensä typeräksi tunteminen on … typerää.

    Tommoset lumet pitäisi luoda alta pois. Kaunokirjallisuus ja runous voisi saada siten uusia lukijoita. Kun oppisivat, että esim. nykyrunoutta, kokeellista (kuten tavataan sanoa juuri typertyneinä) runoutta, voi ja saa lukea ilman akateemista koulutustakin. Tai runouden huikeaa tuntemusta. En ole koskaan nähnyt, että ennakkoasenteet toisivat mitään hyvää, että jokin universaali runoilijan ”ymmärtäminen” olisi välttämätön pakko tekstin äärellä. Vähän sama kuin muuttaisi kaksioon, mutta uskaltaisi asua vain toista huonetta.

  5. 5

    sanoo

    Kiehtovaa keskustelua!

    Ja tosiaan, Teemu, sitä lumen luontia kaivattaisiin. Kouluissa eritoten… sieltähän monen runokäsitykset ovat, jos eivät kotoa. Eikä matka kenties jatku myöhempiin opinahjoihinkaan. Järjen yliarvostus on kouluissa näissä taideasioissakin usein normaalia. Mutta muitakin aisteja ihmisellä on.

    Tästä

    ”ettei runoilijat ehkä itsekään ole tekstin perusteella olleet selvillä omasta poetiikastaan tai pyrkimyksistään jne. Tai sitten se on muotoutunut muodottomaski klöntiksi, jälleen epämääräiseksi.
    Sikäli harmi, sillä idea on varsin ”kiinnostava”, olisi kiva päästä pään sisään”

    täytyy sanoa, että hyvä jos eivät runoilijat tiedä! Eikä ainakaan etukäteen, eikä ainakaan heti kirjoittamisensa aikana! En tahdo mystifioida runontekoa, kun sanon että minusta siihen liittyy myös vahvasti tiedon tietämättömyys. Se mitä vasta tunnistelee tai tunnustaa. Pari dynaamista käden liikettä voivatkin kuvata paremmin kuin kielellistetty poetiikka, mitä tahtoo runollaan sanoa.

  6. 6

    sanoo

    Tuli miltei syyllinen olo tuota alkuperäistä entryä lukiessa, kun olen kiinnostunut nimenomaan poetiikasta ja aina jauhan siitä. Ajattelen sitä esimerkiksi reittinä pois runouden trivialisoitumisesta, joka on ainakin Hännikäisen ja Sutisen huolena. Poetiikkaahan heidänkin kirjoituksensa ovat.

    Kuten Vilja-Tuulia kommentoikin, kirjoittamista tuskin voi ohjelmallistaa lopullisesti etukäteen. Tietämättömyyden tai esitajuisen korostaminen on myös poetiikkaa. Siinä vaan korostuu enemmän hallitsemattomuus kuin hallinta.

    Ehkä poetiikka toimii vähän niinkuin kirjojen esipuheet, eli se kirjoitetaan jälkikäteen. Poetiikkaan sisältyy myös perustavia kysymyksiä: _miksi_ runoutta ylipäänsä pitäisi kirjoittaa, mikä on sen tarkoitus ja käyttövoima, mikä oikeus sillä on olla olemassa.

    Myös Tommin mainitseman runouden paradigman olemassaolon tunnistaminen ja myöntäminen on poetiikkaa. Ja se on ainakin minusta varsin heikoilla, monimuotoisuushöpötys on korkeintaan heikkoa poetiikkaa, samaan tapaan kuin laissez faire heikkoa politiikkaa. Se ainoastaan sumeuttaa ja antaa ymmärtää että kaikki käy, vaikkei kävisikään.

    Eräässä asiassa Hännikäinen ja Sutinen ovat mielestäni väärässä: runous on kyllä jatkuvasti tekemisissä todellisuuden kanssa, yhtä paljon kuin järjestelmäkriittiset esseet. Näiden esseiden etu vaan on selkosanaisuus ja kyky korostaa omaa välitöntä suhdetta todellisuuteen. Runouden piiriin kuuluu myös toiminta ja tekeminen, ja harrastustoiminta on Suomessa käsittääkseni hyvin elävää. Eri asia sitten kuinka paljon löytää kriittistä lukijaa miellyttävää runoa, joka olisi vallankumouksellista esteettisestä korkeatasoisuudesta tinkimättä, joka vaikuttaisi olevan todellisuuden hermolla. Kenen todellisuuden?

    Paljon suurempi ongelma on runopuheen, vaikkapa kritiikin, vieraantuminen todellisuudesta ja myös runoudesta. Kritiikki on eräs poetiikkojen tunnistamisen paikka, mutta sen sijaan se tyytyy helposti jauhamaan juuri ”kiinnostavuudesta” tai ”kustannustoimittamisesta”, ja tekee runoudesta haaleaa mössöä.

    Haluttomuus laatia keskeislyyristä subjektiivista runokokemusta ei tarkoita runouden kannalta juuri muuta kuin proosassa merkitsee kerronnan tai henkilöhahmon telominen erilaisilla metafiktiivisillä koukeroilla. Se voi antaa lähtökohtia kirjoittamisen ratkaisuille ja saattaa maata vaikuttavana ja konkreettisena jonkun runokirjan sivuilla, aivan kuten John Barthin Jacob Horner on levällään pitkin Matkan päätä.

    Ehkä poetiikka saa aseman jonakin salaisuuksien avaimena, vaikka sillä tuskin voidaan availla kenenkään runoja. Luettava ne on joka tapauksessa. Tarvitseeko runoilija x:n poetiikalla edes olla välitöntä ja tunnistettavaa suhdetta x:n runouteen? En usko, että poetiikalla pääsee kenenkään ”pään sisään”, tai että edes tarvitsi päästä. Ainakin minua seuraa ikuinen epävarmuus, vaikka tietäisinkin jotakin jonkun tekijän poetiikasta, runouden historiasta tai nykyrunoudesta yleensä. Ihan vaan siksi, että yksittäisen tekstin kanssa ollaan tekemisissä aina erityisen ja yksityisen, ei yleisluontoisen kanssa – ja tämä pätee minusta sekä lyriikkaan että proosaan.

  7. 7

    sanoo

    Punnittu puheenvuoro Maaria Pääjärveltä.

    Ei siitä poetiikasta kiinnostumisesta tarvitse tietenkään syyllisyyttä tuntea. Jokaisella on oma tulokulmansa lyriikkaan. Aina on toki vaara, että poetiikan korostaminen teoretisoi runoutta liikaa ja että ne kommentaaripuheenvuorot nousevat tärkeämmiksi kuin itse runous. En tiedä, kuinka suuri vaara tämä tällä hetkellä on. En ole oikein pysynyt — tai jaksanut pysytellä — mukana metakeskustelussa.

    Oikeastaan yksi ainoa huomio tai täsmennys minulla on. Eli kun mainitsin alkuperäisessä merkinnässäni tuon jutun keskeislyyrisyydestä, pointtini ei ollut sen perään haikailemisessa, vaan muistelin vain sitä, kuinka minua silloin aikanaan inhotti kun eräs neropatti keksi väittää että keskeislyyrikassa on jotain eettisesti hyvin kyseenalaista. Siinä on mielestäni eräs yksittäinen esimerkki siitä, että se paljon ähkytty moniarvoisuus saattaa olla joskus myös eräänlaista normatiivisuutta.

  8. 8

    sanoo

    ”Pään sisään pääsemisellä” tarkoitan nimenomaan kiinnostustani kirjoittajan suhteesta poetiikkaan. Runon ja poetiikan suhde mua ei sinällään kiinnosta. Paitsi korkeintaan henkilökohtaisesti. Ja se taas liittyy ensimmäiseen kohtaan, ja siihen, että myös se on yksityistä ja erityistä.

    Siksi myös minusta ”typeräksi itsensä tunteminen” esim. kokeellisen runouden äärellä on sikäli oudoksuttavaa, koska jollakin tavalla se kertoo juuri siitä, ettei lukukokemus ole ollut yksityinen, vaan ennakoiva ja sitä kautta ulkoa tuleva. Oikeastaan koen, että jo pelkästään jonkin määritteleminen kokeelliseksi on ennakoivaa, enkä näe välttämättä sellaiselle perustetta muuten kuin runopuheen ominaisuutena, välineenä.

  9. 9

    Sulkakynän varjo sanoo

    Hyviä kommentteja edellä. Heräsi muutamia ajatuksia.

    Jotenkin vierastan sitä että runoilija seisoo runonsa vieressä ja selittää. Joskus Schubertia pyydettiin kertomaan mistä hänen sävellyksessään oli kyse ja hän soitti sen uudelleen.

    Aikoinaan yliopistosta tarttui se oppi, jos ei muuta, että runous on säepuhetta, jossa sanotaan se, mitä ei millään muulla muodolla voida sanoa. Säkeen rakenteelliset, musiikilliset ja rytmiset elementit puhuvat kieltä, jota ei tavoiteta millään proosamuotoisilla parafraaseilla. Runoutta ”ymmärtämään” pyrkivät ja siinä epäonnistuessaan itsensä tyhmiksi tuntevat, tai runouden ”sanomaa” peräänkuuluttavat menevät tässä hakoteille. Runous on kuin sää, se vain on, ei sitä tarvitse ymmärtää.

    Nykyään tuntuu, että akateeminen runotutkimus on etääntynyt runoista itsestään jonnekin postmodernismin hetteikköön. Siellä ja runoilijoilla itselläänkin tapaa mm. sellaista käsitystä, että runolla ei voida kommunikoida mitään. Runous siis vain puuhastelee ja juttelee mukavia siitä miten mitään ei pysty sanomaan tai kukaan ei ymmärrä vaikka sanoisi. Kuitenkin kun ajattelee runouden määritelmää, Dichtung, että se on tiivistettyä sanontaa, niin mitä koko helkkarin kirjallisuudella on väliä jos runoillakaan ei voi ilmaista mitään. Metsiä tärvääntyy pahemmin kuin Seiskalehden painossa.

    Nykyisin usein pidetään jotenkin vanhanaikaisena sitäkin, että runoissa sanottaisiin jotain tärkeää ns. suurista kysymyksistä. Elämä, kuolema, rakkaus. Kertomukset ovat kuolleet ja kuopattu, lyyrinen minä samoin, on vain tekstejä. (Derridakin taisi olla teksti pikemmin kuin ihminen.) Runo ei toki lähtökohtaisesti ole mikään väline, jota lohdutusta kaipaava voi käyttää kulloisenkin elämäntilanteensa tarpeisiin. Mutta pahitteeksi ei olisi satunnaisesti kanta myös tärkeisiin kysymyksiin. Ilman että se on puristettu ironian mankelin läpi. Odotan muutoinkin ironian uuvahtamista runoudessa. Että voisi ottaa riskin: sanon tämän naurettavaksi, teorioista tietämättömäksi ja kenties naiiviksi leimaamisen uhallakin.

    Turhanaikainen tietoisuus ja oppineisuus syö sitä välittömyyttä, joka runojen kirjoittamiseen ja lukemiseen parhaimmillaan kuuluu. Esikoisrunoilijakaan ei uskalla pukata ulos lämpimäistään ellei siinä ole viiteviidakkoa siihen ja tuohon suuntaan. Koketeeraus oikeassa seurassa on tärkeämpää heti ensimetreiltä kuin se, että saisi itse jotakin olennaista sanotuksi. Käsite ”oma ääni” voidaan romuttaa vetoamalla siihen, että kaikki on sanottu tai siihen, että kirjoitus on jatkumoa, johon kirjoittajan yksilöllisyys katoaa. Mutta minä vanhan liiton naisena odotan, että runoissa tulee ilmaistuksi jotakin omaa ja omintakeista. Seminaariesitelmiä ja haastatteluja varten voi olla hyvä, jos runoilijalla on kainalosauvana joku komealta kalskahtava teoreetikko tai pari, mutta mielestäni itse runous vaatii jotain, mitä nämä hemmot eivät ahkerallakaan pänttäämisellä tarjoa: rohkeutta, heittäytymistä, kyseenalaistamista, tämän maailman näkemistä siten kuin vain minä voin sen nähdä.

    Tulipa nyt paatosta. Sivu aiheestakin menin. Mutta tämmöistä se välillä on kun kirjallisuutta rupeaa puolustamaan.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Itselleni kotimainen nykyrunous varsinkin viime vuosilta on jäänyt vieraaksi sen lähes ääliömäisyyksin (sori vaan…) asti menevän kielikeskeisyyden takia. Joku hakukonerunous on ihan hauska kuriositeetti, mutta tuon kaltaiselle kikkailulle tunnutaan laitettavan aivan liikaa painoarvoa nykyään.

    Näiden runoilijoiden blogeja katsellessa tulee vielä sellainen olo, että omaan tekemiseen suhtaudutaan hirveän vakavissaan. Kuitenkin heidän puuhansa näyttäytyy ulkopuoliselle vain sellaisena parinkymmenen Derrida-scholarin circle jerking -kerhona. Se myrsky, joka vähän aikaa sitten siitä ”Hesari-caustista” nousi, oli mielestäni perin juurin huvittava. Alkuperäinen HS:n arviohan (joka oli muuten tyylillisesti varsin hyvä!) vain tunnusti realiteetit; tolkkua on mahdoton saada…

    Hyvän runoilijan tekstistä näkee, miten muoto ja kielen mahdollisuudet tukevat ja luovat asiasisältöä – sellaistakin voi runossa olla. Tähän tietysti kuuluu kritiikki siitä, kuinka naiivia on noita erotella, mutta en oikein jaksa…

    Ja kyllä, olen nyt vähän syyllistynyt siihen, etten ole hirveästi jaksanut uusiin runoteoksiin perinpohjin tutustua. Ehkä pitäisi mutta kun juuri mikään ei vaikuta edes lähtökohtaisesti kiinnostavalta. Ehdottaa saa.

  11. 11

    sanoo

    ”Se myrsky, joka vähän aikaa sitten siitä ”Hesari-caustista” nousi, oli mielestäni perin juurin huvittava. Alkuperäinen HS:n arviohan (joka oli muuten tyylillisesti varsin hyvä!) vain tunnusti realiteetit; tolkkua on mahdoton saada…”

    Tyylillisesti hyvä, mutta ei ehkä kirjallisuuskritiikkinä. Kommentista huomaa, ettei myöskään kommentoija ole lukenut ko. kokoelmia: esim. Timo Harjun kirja, jota myös ko. ”kritiikki” koski, ei ole järin ”vaikeaa” runoutta, päinvastoin. Tässähän asiasisältöä juuri oli. Se selvinnee lukemalla, kuten olisi selvinnyt myös Hesarin ”kritiikin” kirjoittajalle.

    Oman runouden selittämisen ja poetiikan välillä en tässä yhteydessä näe merkitystä tai yhtäläisyyttä.

  12. 12

    sanoo

    Vaikka en ole aiemmin kommentoinut, olen lukenut mielelläni tervepäisten ajatusten ja selkeän artikulaation vaivaamaa blogiasi.

    Hännikäisen lausunnossa on varmasti perää, mutta siinä on myös perspektiiviharha: näppituntumalla väittäisin että alle puolet julkaistavasta ”nykyrunoudesta” kuuluu tuon shakkipelin piiriin. Julkisuutta se kyllä saa reilusti osuuttaan enemmän. Käsittääkseni Hännikäinen ja Sutinen suhtautuvat kirjallisuuteen kuolemanvakavasti, toisaalta kirjallisuus tarvitsee moralistinsa ja julistajansa. Ilmoitus runojen kirjoittamisen lopettamisesta on kyllä raflaava ja moni voisi kysyä mitä kyseisessä tapauksessa menetetään.

    Se onko kirjallisuus sidoksissa ympäröivään todellisuuteen on minusta kysymyksenä enemmänkin filosofian piiriin kuuluvaa. Miksi (kaiken) kirjallisuuden pitäisi olla sidoksissa ympäröivään todellisuuteen?

    Kirjallisuuden aatelisarvoihin en ota kantaa, mutta hiukan kärjistäen voisi väittää ettei monikaan prosaisti tajua runoista mitään. Joten ihmetyttää miksi Itkonen laitetaan arvostelemaan (kokeellista) runokokoelmaa. Olisiko myös niin, että sinäkin olet kuoriutunut lyyrisestä naamiosta prosaistiksi? 🙂

    Ei subjektia voi puhumalla tappaa, uskoisin että tämä ymmärretään ennen pitkää myös kokeellisuuden aktiivipiireissä. Muuten: Blogisi sivupalkkia vilkaisemalla tämä postaus asettuu myös hiukan ristiriitaiseen valoon.

    Oscar Wldea on mukava siteerata, mutta eikö juuri hänen olemassaolonsa perustunut näihin seurapiirien satiirisiin nokkeluuksiin. En kyllä vähättele Dorian Grayn muotokuvaa, hieno kirja.

    Mitä tulee ”runobuumiin”, se alkoi jo 90-luvulla. Moisen sysääminen yhden runoilijan ansioksi osoittaa melkoista puusilmäisyyttä.

    Moniarvoisuudesta puhuminen menee valitettavasti tragikoomiseksi. Tuntuu siltä, että kokeellisuuden keskiössä tämä raja on ahtaampi kuin muualla ja arvotus tapahtuu ensisijaisesti genren kautta. Modernistinen kuulaus on muuttunut halveksuntaa osoittavaksi kirosanaksi. Uusia muureja pystytetään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *