Suomi-proosaa

Näin Helsingin kirjamessujen aikaan kotimainen kirjallisuus on vahvasti esillä paitsi itse messutapahtumissa myös tiedotusvälineissä.

Uudessa Suomen Kuvalehdessä on pitkä artikkeli otsikolla ”Romaani sairastaa”. Siinä listataan yhdeksän syytä, miksi ”kotimainen proosa ei innosta”. Juttuun on rakennettu poleeminen kärki keskustelun ja mielenkiinnon herättämiseksi.

Olen mukana jutussa yhtenä haastateltavana. Kerroin toimittajalle näkemyksiäni siitä, mitä hyvää ja mitä huonoa näen suomalaisessa kertomakirjallisuudessa. Sain tarkistaa sitaattini etukäteen. Taisin tarkistaa vähän huolimattomasti, sillä sanon jutussa: ”Jos kirjailija haluaa kosketella suuria joukkoja, aikoo myydä kirjojaan tai voittaa Finlandia-palkinnon, hänen on mentävä viihdeohjelmaan.”

No, eihän se näin mene. Ei kirjailijan tarvitse sentään mennä viihdeohjelmaan voittaakseen Finlandia-palkinnon. Antti Hyry on siitä elävä esimerkki. Mutta suuret joukot kirjailija kyllä tavoittaa varmimmin viemällä nimiinsä tämän suurimman suomalaisen kirjallisuuspalkinnon. Uuniakin myytiin monin verroin enemmän kuin olisi myyty ilman Finlandiaa.

Suomen Kuvalehden jutussa on tärkeitä huomioita, mutta koska se on poleemisesti rakennettu, mukaan mahtuu toki myös kärjistyksiä ja yleistyksiä.

Toisaalta kulissien takana kirjallisuusväen keskuudessa näitä asioita ruoditaan monesti paljon roisimminkin. Ääripäässä varmaankin runousihmisten kommentit siitä, kuinka kotimainen lyriikka on rikkaudessaan ja monimuotoisuudessaan kuin valtameri kotimaisen proosan kuralätäkköön verrattuna. Se on tietysti ns. läppää, eikä kukaan varmaan sellaista esittäisi omalla nimellään julkisesti. Niin sanotuilta tavallisilta lukijoilta taas kuulen usein, etteivät he juurikaan lue suomalaisia romaaneja. Ulkomaiset ovat kuulemma niin paljon parempia.

Jääkiekkoilijoilla on sanonta: ”Et ole koskaan niin hyvä kuin kovimmat kehujat väittävät etkä koskaan niin huono kuin kovimmat haukkujat väittävät.” Pätee myös suomalaiseen proosaan. Tuossa Suomen Kuvalehden jutussakin nostetaan esiin myös hyviä puolia kirjallisuudestamme, ja totta on, että suuresta massasta nousee esiin erinomaisia teoksia vuosittain.

Vaikka olen sanonut, että kertomakirjallisuus puhuttelee minua harvoin, en koe että syynä siihen olisi kotimaisen proosan heikkous. Ei taivas aukea mitenkään huikaisevana ulkomaisenkaan proosan puolella.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    kiitos tommi tosta suomen kuvalehden digilinkistä, yritin turhaan etsiä lehteä täältä raseborgin kaupungista. silja hiidenheimo ehdotti että puheltais tän(kin) pohjalta huomenna messuilla aino-lavalla klo 10.30-11.30 eli kuulemisiin! -m

  2. 3

    Lasse Koskela sanoo

    Kovin oli kärjistetty ja poleeminen SK:n juttu, varsinkin otsikko ja ennakkoasenne.

    Pitkän ajan tilastolaki on se, että vuoden kirjasadosta keskimäärin kaksi prosenttia on markkinoilla 20 vuoden kuluttua. Tämä asiaintila on pitkään pysynyt vakiona.

    Nimekemäärän kasvaessa variaatio on pikemminkin lisääntynyt kuin pienentynyt. Suurin osa teosmäärästä on aina keskinkertaista, iso osa kehnoa, erinomaisia teoksia muutama.

    Kylänpään väiteet ovat kärjistäviä ja yleistäviä niin kuin amatöörien väitteet usein ovat.

    Lasse Koskela
    kriitikko

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Pitkään on ollut puhetta uutuusteosten katoamisesta jo puolessa vuodessa, mutta mutu-pohjalta olen näkevinäni uutena ilmiönä sen, että ns. syksyn isot kirjatapaukset katoavat myös entistä nopeammin, ainakin keskustelusta. Ensin ison julkaisun, suuren kirjailijan ja odotetun teoksen iso mediarumba: HS:n ja YLE:n jutut, arvostelu ja sitten kuukausi, ja kirja on jo kadonnut. Sitä myydään kyllä mutta siihen ei enää viitata.

    Voi tietysti ajatella, että jos näin on, niin se tasa-arvoistaa tilannetta. 20 000 myyvä ei saa suhteessa enää niin paljon huomiota kuin 2000 myyvä?

    No, teillä kirjailijoilla on muutkin syyt kirjoittaa kuin huomio tai myyntiluvut ( niin ainakin toivon, hah ha!) mutta kyllä minä ainakin olen, olisin, todella iloinen jonkinlaisista kirjaskandaaleista ( en tarkoita mitään järkytyskynnysten ylittämisiä), jotka ravisuttaisivat maata edes vähän. Jotenkin se kirjailijoiden luonnos todellisuudesta on usein vain hyvinkin poliittisesti korrekti. Missä on Suomen oma Michel Houellebecq? Tai Thomas Bernhard? Kuka kirjoittaisi taiteellisesti korkeatasoisesti ja ymmärtävästi esim. suvaitsemattomuudeksi leimatusta arvokonservativismista? Niistä tyhmistä persuista ja niiden ilkeästä ja kitkettävästä maailmasta? Näkökulmasta vieläpä etteivät he olekaan foobikkoja, vaan heillä on arvoja ja kuva maailmasta? Luulen ettei kukaan halua ottaa sitä taakkaa.

    Minä olenkin edelleen pettynyt siihen että meidän taiteilijoilla on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen romanttinen ”akikaurismäkeläinen” maailmankuva. Tykkääjiä ja peukaloita ja kuvan lehteen toki saa tuollaisesta sosiaalisesta tiedostavuudesta. Mutta onko se kuitenkin se helpoin mahdollinen tie.

    No, kaikki eivät halua ottaa romaanejaan poliittisina. Ymmärrän. Sama täällä. Mutta silti minulle muutama edes Matti Pulkkisen jälkiä seuraava romaani maistuisi kyllä. On siis ehkä kuitenkin totta että syksyn uutuusteosten ”väitteet” maailmasta ovat aika ennalta-arvattavia. Ehkä romaanit tarvitsevat uudenlaisia sisältöjä enemmin kuin uusia taiteellisia ratkaisuja.
    jope

  4. 5

    sanoo

    Eikö muutokseen (tai kehitykseen) kuulu, että kulttuurin etabloituneet tulkit eivät jossain vaiheessa enää osaa arvostaa uutta? Tulee mieleen muutamakin tyylisuunta, joka on saanut palavaa öljyä niskaansa lähestyessään kulttuurin muureja.

  5. 6

    sanoo

    En tiedä, mitä kotimaisesta proosasta sanoo vai sanooko mitään se, että tänä vuonna lukemastani suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Johannes Ekholmin ”toimittama” Graafinen suunnittelu – keskustelukirja, joka julkaistiin Designmuseon näyttelyn ohessa ja jonka Kaj Kalin kehui tärviölle ihanan 80-lukulaisesti hurmioituen parin viikon takaisessa hesarissa. Kirjaan on purettu yhden loppukesän kuukauden aikana ”nuorten designammattilaisten” käymiä keskusteluja alastaan ja siitä, onko siinä mitään järkeä. Muodoltaan ja sisällöltään se on ehkä ensimmäinen sukupolviromaani siitä kapeasta elämänpiiristä, jossa itsekin elelen. En tiedä, aukeaako ”ulkopuolisille”, tarvitseekokaan.

    Samaa mieltä huomiosta huomioajan lyhentymisestä, vähän aika sitten isommasta romaanista saatettiin kohkata kuukausi, nyt noin viikko.

  6. 7

    Anonymous sanoo

    ”kertomakirjallisuus puhuttelee minua harvoin”

    Kaiken voi nähdä joidenkin lasien läpi. Kuin rakastuneena. Kyllä negatiivisesti voi halutessaan myös suhtautua kaikkeen.

    Minua ihmetyttää tässä lähinnä se, että vastarannan kiiskenä olet saanut paljon huomiota, ja jopa minä eksyin ”mediahuoraajan” blogiin.

    Oikeasti b-tasoiseksi plörähtänyt taide/tekeminen kertoo maailmasta vaikka mitä. Ja on inspiroivaa. Viimeisessä keinossaan aiheuttamansa aggression takia.

    Ihmetyttää ehkä myös se, että esimerkiksi suomen kielellä on joka tapauksessa mahdollista taikoa 29 merkillä vaikka mitä, kun taas jääkiekko on aina kaukalossa ja samoilla säännöillä ja aikarajoituksilla. Sitä vasta epäuutena ja rajoittuneena voisi nähdä. Toisaalta jääkiekon aiheuttama aggressio (myös noista rajoituksista johtuen) ja siten mahdollisesti inspiroituminen on myös huomioitava mahdollinen tapahtuma, hmm.

    Kaikki tuntuu silti olevan riippuvainsta katsantonsa päättämisestä.

    Joka tapauksessa koetin, mutta minua ei ainakaan tähän mennessä hirveästi puhutellut blogisi. Mutta luen vielä muutaman kirjoituksen… ehkä jotain löytyisi.

  7. 8

    sanoo

    ”ja jopa minä eksyin ”mediahuoraajan” blogiin.”

    Kiitos tuosta arvonimestä. Se ei ehkä kuitenkaan ole kovin ansaittu, koska näkyvyyteni mediassa on kaikilla kriteereillä varsin vähäistä verrattuna niihin kirjailijoihin, jotka oikeasti mediaa kiinnostavat. Tämä on kuitenkin kannaltani ihan hyvä tilanne. Valaiseva kokemus tulla kutsutuksi ”mediahuoraksi”, auttaa asttumaan paremmin niiden kirjailijoiden asemaan, joita moisesta tämän tästä haukutaan.

    Se, että kertomakirjallisuus harvoin koskettaa minua, ei mielestäni ole asennoitusmikysymys: ajattele positiivisesti! Sitähän kyllä tarjotaan lääkkeeksi milloin mihinkin nykyään.

    Lukemisesta ja kirjoista kiinnostuneena ihmisenä kerron, mikä minua miellyttää ja mikä ei. Niin tekevät monet muutkin, ja täällä blogissanihan esittelen tämän tästä nimenomaan sellaista kertomakirjallisuutta, joka tekee hienon poikkeuksen ja vetoaa minuun.

    Pidän ihan hyvänä, että läheskään kaikki eivät ajattele kirjallisuudesta kuten minä. On hienoa, jos niin moni ihminen on sitä mieltä, että Suomessa ja maailmalla julkaistaan läjäpäin erinomaisia romaaneja. En haluaisi elää sellaisessa maailmassa, jossa kaikki lukisivat vain samoja kirjoja kuin minä.

    Mitä taas tähän blogiin tulee niin sitä pidän ihan harrastusmielessä ja joskus harjoitusalustana teksteille, joista saattaa tulla myöhemmin vaikkapa esseitä.

    En kuvittelekaan, että tämä blogi kaikkiin vetoaisi, esimerkiksi sinuun, arvoisa anonyymi, joten turha haaskata aikaa täällä jos ei nappaa. En suinkaan tarvitse tai tavoittele kaikkia ihmisiä lukijoikseni. Maailmassa on toki paljon muutakin.

  8. 9

    Anonymous sanoo

    Oh you took the bait… Kiva aggressio.

    No ei vaan. Luin tosiaan eteenpäin, ja tuli paljon mielenkiintoista juttua. Todella pitkästi välillä lyhyempiin blogihutaisuihin tottuneelle, mutta esseitä kirjoittaneelta ymmärtää. Ja siis vaikutat ihan hyvältä jätkältä hahaa. Itse asiassa fiksuilujen keskellä jopa nauroin ääneen jossain heinäkuun Mulkut- ja sen jälkeen Kaunokirjallisuus on paskaa -kirjoituksen välissä. Saattoi johtua myös tosin kuvasta, tiedä sitten.

    Mediahuorailu ja mm. syömishäiriöistään kertominen on mielestäni mennyt jo jossain määrin itseironiselle tasolle… Sellaiselle, että tavallaan ei ehkä ole aiheellista kritisoida kirjoittajia tuosta. Mielestäni fiksujen tyyppien tulisi ymmärtää ihmisessä olevan monia puolia mediakuvankin kanssa jo. Valtamedia ei tätä ehkä ymmärrä, vaan lokeroi taiteilijat mielellään rooleihin sen mukaan, mitä niissä naistenlehdissä jne. on kerrottu. Mutta tuntuu vähän hassulta, että nekin, jotka lukevat muuta kuin lööppilehtiä jne., menisivät tähän mukaan. Nyt ei ole kuitenkaan 1900-luvun alku.

    Eli sinällään koko mediahuoraus on mielenkiintoinen ilmiö, ja melkein huvittavimmaksi kuin syömishäiriö-parisuhde-kertojat ovat minusta pikkuhiljaa vaihtuneet juuri näiden kritisoijat.

  9. 10

    sanoo

    Ei ollut mitään aggrea. Kirjoitin kommenttini ihan tyynessä mielentilassa ja tarkoitin mitä sanoin.

    Uuden kommentisi kahdesta viimeisestä kappaleesta en ihan hahmottanut, mihin ne liittyvät. Mutta kerrankos sitä.

  10. 11

    Anonymous sanoo

    Aaa… tämä tarinointini mediahuoraamisesta tuli/tulee siis muuten vain siihen liittyen, että ainakin olin mielikuvassa, jonka mukaan sinä (kuten useimmat) arvostelevat mediahuoraajia. ”Ahaa, naistenlehtien sivuilla tarinoija. Eli ei vakavasti otettava kirjailija.”

    Ehkä useimmat liikaa itseään (persoonaansa vs. työt) mainostavat eivät mitään mainittavaa kirjallisuuteen liittyen ole keksineet.

    Mutta näiden kahden asian ei periaatteessa tulisi liittyä toisiinsa.

    T. Varmaan tuleva mediahuoraaja (vähintään töistä jankaten), jos muka julkaisemaan onnistuisin. Kalanmaksaöljyilmiö (”Sen kestää kun tietää miten hyvää se mulle tekee…”) käänteisesti: viihteellisyyksien livulla tärkeämpiä pohdintoja mahdollisimman monen ajateltavaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *