Suomi-proosaa, osa 2


Olin tänään Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa, jonka piti alun perin käsitellä paneutumista vaativaa kirjallisuutta otsikolla ”Liian vaikeaa, kiitos.” Käsiteltiinhän siinä sitäkin. Suurta huomiota sai myös eilinen Suomen Kuvalehden juttu ”Romaani sairastaa”, josta kirjoitin edellisessä merkinnässäni. Keskustelu oli oikein hyvä, harmi etten voi linkata siihen, kun siitä ei taida mitään taltiointia olla. Panelisteina olivat kriitikko Mervi Kantokorpi, kustantaja Silja Hiidenheimo, kirjailija Anu Silfverberg ja minä.


Kuten eilen kirjoitin, Suomen Kuvalehden juttuun oli rakennettu hyvin poleeminen kärki, minkä vuoksi se on herättänyt ankaraa suuttumusta. Tosiasiassa siinä on paljon sellaisia asioita, joista kirjallisuusväen keskuudessa puhutaan jatkuvasti (valtaisat nimikemäärät, kirjallisen julkisuuden viihteellistyminen ja polarisoituminen muutamiin nimiin, kritiikin tilan kaventuminen ja laadun heikkeneminen, kirjoittajakoulumaisen otteen näkyminen teoksissa, keskentekoisen tai puolivillaisen materiaalin julkaiseminen jne.). Mielestäni juttu nostaa näitä asioita ansiokkaasti esiin, vaikka toki näkökulmia on tekstissä niin paljon, että juttu hajoaa vähän liiankin moneen suuntaan. Niinhän usein käy pitkissä aikakauslehtiartikkeleissa.

Miksi Suomen Kuvalehti päätti käsitellä aihepiiriä näin räväkällä otteella? Varmaankin tavoitteena oli herättää huomiota, nostattaa tunteita, saada aikaan keskustelua. Olen vähän skeptinen sen suhteen, millaista keskustelua tällainen juttu voi saada aikaan. Sanoinkin Fb:ssä, että tämä kuvio varmaankin menee niin, että jokainen joka asiakseen kokee, ilmoittaa mitkä kaikki asiat jutussa ovat pielessä ja se on sitten siinä. En ollut väärässä. Juuri niin kävi.

Malliesimerkki provosoitumisesta on Antti Majanderin tämänpäiväinen kolumni Helsingin Sanomissa. Häntä tuntuu kovasti paheksuttavan se, että tällainen juttu julkaistiin kirjamessujen aikaan. Eikö Suomen Kuvalehdellä ole mitään häpyä! Lisäksi hän ujuttaa kolumniinsa kilpailijaa eli Otava Mediaa nälvivän pikku uutisen: Otava oli vetänyt Suomen Kuvalehden skandaalinumerot messuständiltään. 

Paremmassa maailmassa Majander olisi käyttänyt näyttävän kolumnipaikkansa Hesarin kulttuurisivulla erittelemällä ja pohtimalla niitä asioita, joita Suomen Kuvalehdessä esiin nousee. Kirjallisuustoimittajana hän takuulla tietää, että niistä puhutaan laajalti, vaikka ei välttämättä isoilla kirjaimilla julkisuudessa. Sen sijaan Majander tyytyy vain vetämään herneet nenäänsä ja moralisoimaan kauniin kirjamessuharmonian rikkomisesta tällaisilla lehtijutuilla. Ei kyllä ole kirjallisuuden rakastajien touhuja tällaiset!

Voi kysyä, onko tämä ihan tervettä.

Seuraan aktiivisesti jääkiekkoa. Suomalaisessa kiekkojournalismissa on yhden kauden aikana lukuisia yhtä poleemisia tai vielä poleemisempia juttuja kuin tuo Suomen Kuvalehden juttu kirjallisuudesta. Avaintoimijoihin suhtaudutaan todella kriittisesti ja yksittäisten pelaajien esitykset ruoditaan armottoman rehellisesti, jopa inhorealistisesti välillä. 

Olisi mahdoton kuvitella, että Urheilulehden kiekkotoimittaja tekisi anttimajanderit ja paheksuisi jotain Urheilusanomien (ent. Veikkaajan) toimittajan poleemista juttua, kun se on julkaistu SM-liigaristeilyn kanssa samaan aikaan.


PS.


Kaiken hyvän päälle Hesari oli poiminut Suomen Kuvalehden jutusta minulta yhden sitaatin ja nostanut sen kuvan kanssa näyttävästi esiin kulttuurisivuillaan. Se kontekstualistoitiin niin, että mukamas kerron siinä lopullisen totuuteni suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Alkuperäisestä jutusta voi nähdä, mihin sanomiseni liittyy. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään yleistuomio kotimaiselle proosalle. 


PS 2 (Keskiviikkona 30.10.)

Elina Hirvosen tämänpäiväinen kolumni Hesarissa kannattaa lukea.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Olen vähän skeptinen sen suhteen, millaista keskustelua tällainen juttu voi saada aikaan.”

    Niinpä, hyökkäämällä saadaan aikaan lähinnä vain vastahyökkäys. Ns. järkevä, asioita ihan oikeasti edistävä ja avaava keskustelu kaihtaa kärjistysten huutamista ja ylimielistä asennetta.
    SK:n juttu oli hyvä esimerkki taudista, jota nykypäivän journalismi sairastaa.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Luin vasta nyt SK:n jutun. Ja minulla on hassu fiilis: tästähän mäkin olen aina puhunut täällä Tommin blogissa (jos joku muistaa)! Itse asiassa juttu oli oikein hyvä ja kuvasi juuri sitä mitä olen kokenut vuosikausia. Myös se mitä blogisti, Tarkka ja Putte sanoivat oli lähtökohdiltaan hyvää tavaraa. Majander riehuu tosiaan ihan turhaan. Ette te kai noin pehmoja ole
    kirjamiehet?

    Uutta kapinasisältöä on vaikea kai löytää tässä valmiiksi korrektiksi ajatellussa maassamme. Kaikki ovat jo ”oikeiden” asioiden puolesta. Kiitos YLE ja HS.

    Ajatusleikki: halla-aholainen taiteellisesti korkeatasoinen kirjailija?! Ok, menisin heti kauppaan, se olisi vaarallista. Ja kiinnostavaa. Toivottavasti sellainen lymyää jossain.

    Muunlaisia uusia merkittäviä sisältöjä ei taida enää olla, ironisiakaan.
    Minulle kelpaisi myös hyvin tehty yksityinen vuodatus tms. Mutta koska ”meillä” pitää aina olla romaanissa konstruktio: tehdään maisema, nostetaan lavasteet, rakennetaan uskottavia hahmoja, sellainen tuomittaisiin meillä pelkäksi terapeuttiseksi vuodatukseksi.

    Nyt tulee sitten vasta amatöörimäinen kärjistys…
    Siis:
    Luulisi kirjailijoita ottavan päähän ikuinen aikojen, paikkojen ja henkilöiden keksiminen kuin koulun ainekirjoituksissa aikanaan. Suomihan on täynnä vanhoja vihaisia miehiä. Missä niiden tekstit ja ajatukset? Ilman juonta, ilman maisemakuvausta. Viittaan taas Bernhardiin. Tai Strindbergiin. Tai siihen fransmanniin jolla on vaikeasti kirjoitettava nimi (MH). Olisiko ihan mahdoton ajatus päästä joskus lukemaan kirjailijaa joka oikeasti rikkoo tabuja, ei järkyttävillä väkivalta- tai seksikuvauksilla, vaan ajatuksillaan, mielipiteillään, ottamalla reilusti etäisyyttä kulttuurieliittiin ja poliittisesti korrektiin suojakupuun (siihen punavihreään, hah)? Paljon vartijana Seppälä voisi olla se, mutta tarvittaisiin vielä jotakin elivoimaisempaa. Tälläiselle tekijälle olisi varmasti olemassa tilaus.
    jope

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Halla-aho = oha-allaH, slaavilaisten kielten tohtori, asuu Juhani Ahon tiellä Eirassa, Hesan eliittialueella.

  4. 4

    sanoo

    Halla-ahosta voin sanoa, että se suunta ei minua vedä puoleensa. Ei kirjailijana, ei lukijana.

    Poliittisesti ohjelmalliset romaanit ylimalkaan eivät onnistu. Niissä kirjallisuus jää kyytipojan asemaan, kun sen pitäisi olla kuski.

  5. 5

    sanoo

    Fahrenheit 451:n mottona oli: ”Jos saat käteesi viivoitetun paperin, kirjoita poikittain”. Tuskin moni olettaisi että tavallinen lehtiteksti voi käsitellä aihetta tyhjentävästi. Hyvä kritiikki ja polemiikki on kiintoisaa seurattavaa ja sen voi kuvitella vievän kehitystä eteenpäin. Kritiikki on parhaimmillaan kuin urheilua tai penkkiurheilua, kilvoittelu tarkoittaa samalla leikkiä ja huumoria.

    Edes viihteen ei tarvitse olla kaavoittuneinta tajuntateollisuutta. Elokuvallisuus on joskus sitä, että kirjan kohtauksen näkee todellakin sellaisena kuin se voisi olla amerikkalaisessa elokuvassa, vaikka tapahtumat sijoittuisivat aivan muualle. Ruudun kautta sanonnat ja ihmisten reagointitavat amerikkalaisessa kulttuurissa ovat tulleet niin tutuiksi, että ne tuntuvat kliseiltä. Kirjan omaperäisyys kärsii, siitä tulee umpioitunut kuten sanottu, omalle tulkinnalle ei jää tilaa. 90-luvulla hyvän tieteis- ja fantasiakirjallisuuden puolesta kirjoitti esimerkiksi Aikakone-lehti. Se oli myös edelläkävijä kritiikkien verkkonäkyvyydessä. Kirjoittajat olivat usein lehtinovellisteja ja useista tuli kirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo. Kustantajilta vaadittiin laatua, joskus kovinkin sanankääntein. Sanomalehtikritiikeistä ei kovin usein jää kirjoittaja mieleen, Putte Wilhemssonin tunnisti ja hänen tekstinsä panivat miettimään, Markku Soikkeli kirjoittaa pätevästi ja terävästi.

    Parnasson kolumni oli tärkeästä aiheesta. Jos relativismi ajatellaan erojen tasoittajaksi, samalla katoaa hauskuus. Mikään ei enää ole merkityksellistä, kiistelyn arvoista. Esim. Nalle Virolainen kirjoitti kirjan Roskaelokuva, koska katsoi elokuvien oikeasti ilmaisevan jotakin. Virolainen on kirjoittanut kuinka joskus 70-luvulla kulttuuriksi ymmärrettiin pääosin korkeakulttuuri, jota pönkitettiin elitismillä. Edes elokuvaa ei hyväksytty taiteeksi. Mutta alakulttuurikin voi luutua paikalleen, Virolaisen sanoin roskaelokuvien harrastajat eivät välttämättä halua ottaa huomioon mitään, joka haiskahtaa taiteelta.

    Minun sukupolvelleni M. A. Nummisen tempaukset olivat sankaritaruja, joita opettajat kertoivat. 2000-luvulla Numminen on nähnyt vastakulttuurin ainekset klassisessa musiikissa. Postmodernismi ja relativismi olivat sen sukupolven aatteita, jotka pitivät niitä aseina jäykkää marxilaisuutta tai kapitalismia vastaan. Meille ne olivat katederilta lausuttuja oppeja, jotka näyttivät olevan täysin ristiriidassa todellisuuden kanssa. Niiden kannattajat olivat setiä, jotka hymyilivät alentuvasti meidän ajatuksillemme. Populaarikulttuuria on saatu suut ja silmät täyteen, kaiken vaaditaan olevan viihteellistä. Kaanonista puhuminen voi nyt olla kuluttajansuojaa, hengitystilan vaatimista yksilölle. Tarkka sanoo että ”hyvän kirjallisuuden takana on aina jonkin asteinen kapina”. Artikkelissa puhutaan myös kirjallisesta leikistä. Voisin ajatella että underground-veteraani Virolainen ja Tarkka tai Melender ovat samalla asialla.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    No, kun minä tuon kärjistyksen heitin, niin selitän vähän.
    1. Kenenkään asuinpaikka ei nonsoleeraa kenenkään ajattelua. Hyvä vain jos Eirassa joku miettii yhteiskunnan menoa.
    2. Itsekään en ole halla-aholaisia. Vaikka pidänkin marginaaleista. Käytin esimerkkiä osoittaakseni että esim. SK:n jutussa kaivattua ”kapinaa” ei taida löytyä enää mistään muusta suunnasta. Siis jos sitä vielä oikeasti kaivataan.
    Mitä kapinaa olisikaan enää puolustaa esim. suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa? Ei mitään. Nehän ovat juuri establishmentin pyhimmät arvot.

    Henkilökohtainen kapina sitten? Taiteellinen kapina? Ehkä romaanitaiteessa nekään eivät ole enää mahdollisia, kun kaikki on jo nähty ja kaikki on ihan okei ja ihan kiva. Pooring, hoh hoh hoijaa. Ja niin edelleen.

    Jääkö siis vain estetiikka? Kirjasyksyn tuhannet kirjat, tyhjät sanat, hyvät stoorit. Niin luulen. Ehkä odotamme uuden taidemuodon syntyä joka alkaa ”kirjoittaa” hommaa alusta, ja meidän enemmän tai vähemmän liberaalien keskiluokan lukija-ihmisen huoli kirjallisuuden tilasta on korkeintaan myötähäpeää herättävä tunnetila. Don´t know.

    Mutta kyllä mä silti luulen ja odotan että Huomenna Hän Suomi-Kirjailija Tulee Ja Näyttää Vielä Yhden Kerran Närhen Munat! Meille.

    jope

    (nyt kyllä laitan jopen telakalle kommentteineni pidemmäksi aikaa -olen kyllästynyt toitottamaan aina samaa; haluan lukea mieluummin mitä muut sanovat tässä oikeasti
    h-tin hyvässä blogissa jonka tasoa en toivoakseni ole ollut laskemassa)

  7. 8

    sanoo

    Jopen kanssa samaa mieltä siitä, että eihän tuossa artikkelissa nyt varsinaisesti uutta tullut esiin, vaikkakin harvinaisen reippaasti kärjistettynä. Tervetullut juttu. Täysin eri mieltä olen siitä, että kirjallisuutemme kaipaisi poliittisesti ”epäkorrektia” ääntä. (Tämä kaipuu on tullut Jopen antoisissa kommenteissa esiin ennenkin, esim. Knausgårdin kohdalla.) Ensinnäkään nykysuomalaisessa todellisuudessa ei ole hirveän eriskummallista tai poikkeuksellisen rohkeaa olla rasistinen natsi, toisekseen en näe, että ”kaikki muut” edustaisivat jotain yksiäänistä suvaitsevuuden läpitunkemaa konsensusta, kolmanneksi jonkun hiton ”maahanmuuttokriittisyyden” kaltaisen newspeak-hokeman nostaminen tärkeäksi pointiksi kirjallisuuskeskusteluun kertoo lähinnä siitä, miten totisesti synkkää aikaa elämme. Neljänneksi, romaaniksi naamioidut pamfletit tuppaavat olemaan huonoja romaaneja ja pamfletteja.

    Itselleni useimmin kotimaisen uuden romaanin  jälkeenjättämä tunne on kirottu ihan kiva. (Toisinaan tosin ei päästä edes siihen, kun jo lukiessa sieppaa liikaa.) Lukijana kaipaan yllätyksiä ja haastetta, ettei kirja päästäisi helpolla. Kuulun Itkosen, Nousiaisen ja Pulkkisen sukupolveen, mutta heidän sisäsiistit laaturomaaninsa aiheuttavat kerta toisensa jälkeen ”it says nothing to me about my life”, vaikka keskiluokkaisen maailman sopuisasti annosteltuine popkulttuuriviitteineen periaatteessa pitäisi kolahtaa. Syytän rakenteita. Oskari Onninen kirjoitti alkusyksystä Hesarin lauantaiesseessä (ensimmäinen niistä, joka muistutti esseistiikkaa eikä yläkoulun ainekirjoitusta) tästä ”nykysukupolviromaanin kaipuusta” suunnilleen, että ”ajanhengen” pitäisi näkyä romaanissa syvällisemmin kuin että henkilö lähettää sähköpostia. Amerikkalaisesimerkkejä löytyy, muttei vielä nuoren polven kotimaista, jonka romaanin rakenne jo tekisi siitä jotain joka kertoo 2010-luvusta. Siksikin mulle kovin suomalainen lukukokemus tän syksyn uutuuksista on ollut edellisen postauksen kommenteissa mainitsemani enemmän tai vähemmän autenttisiin keskusteluihin perustuva kirja.

    Varovaisuus, riskien välttely siis risoo täällä kirjallisten piirien ulkopuolellakin. Harmittaa esimerkiksi se, miten Riku Korhonen on uusimmassa romaanissaan luopunut aiemmasta lupaavasta/ärsyttävästä rönsyilystään tuloksena hillityn hallittu rakkaustarina vesivärein laveeratun ”eurooppalaisen, talouskriisiä elävän pankkiirikaupungin” kulisseissa. Kyllä suomalainenkin lukija pystyisi vastaanottamaan vyörytystä, kokeellisia rakenneratkaisuja ja jopa esseistiikkaa tarinankerronnan lomassa. Luetaanhan (ja tietyissä piireissä puolijumaloidaan) meillä Monika Fagerholmiakin. Mieluummin lukisin täysillä päin seinää karauttavia yltiöpäisen kunnianhimoisia kokeiluja kuin… no sitä tavallista tarinaa.

    Tuosta korkean ja matalan suhteesta – mulle henk.koht. on aivan sama, riehaantuuko ihminen kirjoittamaan Wagnerista vai Wu-Tang Clanista. Mieluummin toki molemmista, kunhan hedelmällisesti.

  8. 9

    sanoo

    Hesarissa esiteltiin eilen 10 esikoiskirjailijaa. Heistä kahdeksan työskentelee ”kulttuuriammatissa” tai opiskelee semmoiseen.

    Voiko ”tasapaksusta” syntyä muuta kuin tasapaksua. Tässäkö nyt toteutuu se Tommin kaipaama eliitin ääni? Ehkä toisin kuin kirjoittaja haluaa.

    Kirjan kirjoittaminen ei ole (enää) pyrkyä ylöspäin vaan asemien turvaamista ja säilyttämistä.

  9. 10

    sanoo

    ”Tässäkö nyt toteutuu se Tommin kaipaama eliitin ääni?”

    Missäköhän minä olen nimenomaisesti sellaista kaivannut?

    (Eipä silti, olen jo pitkään tiennyt, että ns. kulttuurikeskustelussa toisten lausumia tai lausumiksi uskoteltuja kommentteja väännellään ihan siihen asentoon kuin kulloinkin halutaan. Mutta eihän siitä voi eikä kannata valittaa. Niin se käy.)

  10. 11

    Anonymous sanoo

    Tänään Unto Hämäläinen arvioi HS:n pääkirjoitussivulla Jorma Ollilan elä­mä­ker­ras­ta tu­lleen kuin ää­rim­mil­leen hiot­tu ti­mant­ti. Wahl­roos-kir­ja­kin on hänestä ti­mant­ti: säih­ky­vä mut­ta hio­ma­ton.

  11. 12

    Kaarina Hazard sanoo

    Otat jääkiekkojournalismin rehellisyyden esikuvaksi, vaikkei mikään ole yhtä täynnä huhuja, kliseitä, etukäteisoletuksia, puolitotuuksia, vanhaa kaunaa ja halpaa markkinointipuhetta kuin jokapäiväinen lätkäjollotuksemme. Valitettavasti.

  12. 13

    sanoo

    Jokapäiväistä lätkäjollotusta on toki paljon. On kiekkotoimittajia, jotka ovat nätisti lätkävaikuttajien takataskussa ja kirjoittavat puoli-ihannoivaa popjournalismia. Ajattelin lähinnä Vesa Rantasen tai Esko Seppäsen kaltaisia tekijöitä. Esimerkiksi Urheilusanomissa on vuosien varrella monet kerrat käyty rohkeasti päin toteemeja, kuten Harkimo & Kummola. Mitä taas tulee Urheilusanomien joukkue- ja pelaaja-analyyseihin niin kyllä niissä mennään monesti niin armottomalle linjalle, että ihan hirvittää. Olen joskus miettinyt, mitä seuraisi, jos suomalaisia kirjailijoita arvioitaisiin yhtä rankalla tavalla kuin vaikkapa SM-liigapelaajia Urheilusanomien kauden avausliitteessä: ”Toivottoman pehmeä kaksinkamppailuissa”, ”Jalkanopeus ei riitä liigatasolle”. ”Pää ei kestä tiukoissa paikoissa”. Enkä nyt tarkoita, että kaipaisin ihan tällaista poleemisuutta kirjallisuuteen. En kaipaa. Kirjojen ansiokkuuden tai sen puutteen arviointi on toki moniulotteisempaa kuin lätkäpelaajien suoritusten.

  13. 14

    sanoo

    Niinpä. Lukeminen on vaikeaa, ymmärtäminen vieläkin vaikeampaa.

    Jotenkin, kuitenkin, olin ymmärtävinäni että muutama päivä sitten ilmoitit pelastavasi mieluummin elitistin kuin viihdekirjailijan.

  14. 15

    sanoo

    Täysin hypottettinen tilanne. Ei sellaista oikeassa maailmassa koskaan tule.

    Jutun pointtihan oli siinä pluralismin korostamisessa: kaikkien kukkien pitää saada kukkia, vaikka ei itse pitäisikään niitä kaikkia yhtä kauniina ja hyväntuoksuisina.

  15. 16

    sanoo

    Täysin muun ammattialan edustajana, mutta uutterana kirjoittamisen harrastelijamaisena puuhastelijana hämmästyin SK:eä lukiessani, että tämä nimenomainen blogi, jota vastikään olen ryhtynyt seuraamaan, onkin suoraan Valtakunnan Verkossa ja äänensä kaikuu maalikylille asti. Täällä maalla me ei tiedetä ketkä on Big Names ja mitä Etu-Töölössä ollaan mieltä asioista, joista Eirassa kirjoitetaan.

    Mutta mitä itse SK:n juttuun tulee, niin se oli hyvä! Moni asia osui mielestäni naulan kantaan. Juttua lukiessani päätin laittaa kiitokset. En tiennyt, että kehäkolmosen sisäänpäinloiskivassa rapalammikossa juttu on jo herättänyt suuria tunteita, sillä lakkasin lukemasta Helsingin Sanomia sen sairastuttua tabloidiin. Tässä se nyt nähdään, miten siinä käy.

    SK:n juttu sisälsi runsaasti materiaalia, jota meikäläisten kirjallisuutta harrastavissa maallikkopiireissä on pitempään tuumailtu. Nimittäin, että palkitut kirjailijat eivät välttämättä tuotoksiltaan vastaa odotuksia. Se myös hämmentää, että kielellisesti ja älyllisesti luokattoman matalatasoista kirjallisuutta pääsee julkaistavaksi asti.
    Kaikenkarvaisia opportunisteja on liikkeellä, monenlaisia triptyykkejä julkaistaan ja yleisöä kosiskellaan joutavanpäiväisillä sarjakirjoilla.

    Moni kaipaisi älykästä ja analyyttistä, mutta leppoisaa, alunperinkin suomeksi kirjoitettua tekstiä.
    Enää ei puutu kuin se, joka sitä kirjoittaa.

    Otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä esseisteistä ja sarkastisen sanansäilän mestareista.

    Terveisin Helga von Köhler-Verzeichnis

  16. 17

    Anonymous sanoo

    Hei,

    itselleni SK:n juttu oli ihan avartava, vaikka sinänsä aihetta olen pohdiskellut paljonkin. Siinä kuitenkin aika laajalla skaalalla käytiin läpi eri ”ongelmia”.

    En tiedä, miten kukaan voi kokea hyökkääväksi ko. jutun. En ymmärrä, miksi kirjailijoita/ko. kenttää pitäisi kohdella silkkihansikkain; kirjallisuudella on kuitenkin moneen taiteenlajiin verrattuna vahva asema, joten ei sitä kukaan ole ”paskaksi” tavan takaa huutelemassa samaan tapaan kuin vaikkapa kuvataidetta.

    Kun kuitenkin syyttävä sormihan siinä osoitti ehkä eniten kustannuskenttään/aikamme lieveilmiöihin, ts. jos julkaistaan kamalan iso määrä kaikkea, ja sitten kirjailijat kärsivät pakkomielteestä julkaista kahden vuoden välein, niin… eihän siitä voi tulla kuin sutta ja sekundaa näin keskiarvoisesti. Ja onhan se nyt ihme, jos kirjallisuudentutkija ei voisi ruotia kenttää – hänellähän sitä kompetenssia siihen on! Muutenkin kommentit, myös sinun Tommi, olivat suhteellisen osuvia.

    Tietysti huippujakin on, kuten esiin nostettiin. Itselle kovimpana iskee Monika Fagerholm – jota liputtaisin kyllä kansainvälisen tason kovaksi kirjailijaksi. Muitakin on; mm. Marjo Niemi. Ehkä todellakin kuitenkin yleisellä tasolla käpretyminen keskiluokkaiseen elämään aiheissa – sekä siinä, ettei sitä ruodita kuin pintapuolisesti – vaivaa. Ei kirjan tarvitse olla ”poliittinen” pamflettimaisella tasolla, mutta vaikkapa Zadie Smith paljastaa teoksissaan yhteiskunnallista todellisuutta säväyttävästi; se on myös poliittista. Ehkä tällaista sSuomessa ei kauheasti ole..

    T: Ellu

  17. 18

    sanoo

    Minuakin kieltämättä yllätti se, kuinka raivokkaasti jotkin kirjailijat ja muut alan ihmiset SK:n juttuun reagoivat.

    Se oli paketoitu mauttomasti, joo. Siinä oli paljon poleemista kärjistystä ja yleistystä, joo. Mutta silti.

    Jotkut (ei-kirjalliset) tuttavani ovat sanoneet, että Otavan päätös sensuroida lehdet ständiltään ynnä muu kuohunta synnyttää sellaisen vaikutelman, että tuo juttu on OIKEASTI vaarallinen. Että se paljastaa jonkin piilotellun, karvaan makuisen totuuden kotimaisesta proosasta.

    Miksi näin raivokas reaktio, jos juttu on vain ”mauton kärjistys” tai vastaavaa, kuten panikoijat samaan aikaan korostivat. Ymmärrän, että ulkopuolisille syntyy helposti tuollainen vaikutelma. Sensuurimeininki ja raivokkaat kieltoreaktiot ovat aina omiaan herättämään epäilyksiä.

    Kirjailijat aina sanovat, että pitäisi keskustella kirjoista eikä julkisuus saisi henkilöityä kirjailijoihin. Mutta jos kirjoihin suhtaudutaan vakavasti, jos niiden sisältö otetaan vakavasti, syntyy aina myös sellaista keskustelua, joka ei kaikista asianomaisista välttämättä ole mukavaa. Tämä SK:n juttu on saanut minut hiukan epäilemään, että ehkä jotkut kirjailijat haluavatkin keskustella siitä ”sisällöstä” vain omilla ehdoillaan. Jos keskustelu ei miellytäkään, se tuomitaan vääränlaiseksi.

    Kaikista kärjistyksistä ja ylilyönneistä huolimatta SK:n jutun asiasisällössä mielestäni ollut kuitenkaan mitään niin tavatonta, että siitä tervehenkisessä keskustelukulttuurissa kenenkään pitäisi polttaa päreiitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *