Suomi-novellia

Suomalaisesta novellista minulle tulee mieleen Martti Joenpolvi, henkilöt ilman etunimiä (”Järvelä otti saavista kupilla kiljua”) ja modernistinen alkemia eli yritys sanoa vähässä paljon.

Pakko myöntää, etten ole tällä tavalla määritellyn suomalaisen novellin suuri ystävä. Herää tunne kirjallisuuden lajista, jonka suurimpia hyveitä on mumista painokkaasti tai kuiskata lujaa. ”Onhan suomalaisissa novelleissa jännitettä ja ladattuja merkityksiä”, sanoo joku. Voi ollakin. Mutta nauttiakseen jännitteisestä, merkityksillä ladatusta kielestä pitäisi lukijalla olla päässään suomalaisen modernismin estetiikan mukaisesti kalibroitu dekooderi ja halu käyttää sellaista. Ehkä minunkin päässäni on sellainen, mutta jaksanko enää käyttää sitä on toinen kysymys.

Voi tietysti olla niinkin, että olen vain huono lukija Martti Joenpolven tyyppisten kirjailijoiden novelleille. Minuun kolahtaa paremmin Rosa Liksomin lyhytproosa (sattuneista syistä olen lueskellut uudelleen Unohdetun vartin ja Tyhjän tien paratiisien tekstejä; yhtä nautittavia kuin silloin kauan sitten).

Eipä silti, olen minä löytänyt viime vuosina myös mieluista luettavaa suomalaisesta novellistiikasta. Ikisuosikkini Juha Seppälän Mitä sähkö on? sisälsi pari todella hyvää tekstiä (varsinkin niminovelli), lisäksi mm. Tuuve Aro ja Maritta Lintunen ovat kirjoittaneet oivallisia juttuja.
Tänä syksynä minuun on tehnyt vaikutuksen Joni Pyysalon Ja muita novelleja (josta minun piti tämä merkintä kirjoittaa mutta ajauduin purkamaan patoutunutta ahdistustani suomalaista perusnovellia kohtaan). Pyysalolla piisaa kirjallista käsityötaitoa, hän hallitsee tekstien sommittelun. Lisäksi hänellä on silmää yksityiskohdille, mikä on tärkeää niin lyhyessä kuin pitkässä proosassa. Hän saattaa kuvata jonkin sinänsä arkisen tapahtuman niin että kuvaukseen pujahtaa pala laajempaa mielenmaisemaa. Tällaisia merkityksellisiä hetkiä sisältyy Ja muita novelleja -kokoelmaan paljon, ja mikä tärkeintä ne ovat merkityksellisiä itsessään, niitä ei ole valjastettu ”paljastamaan” novelliin upotettua kokoavaa ajatusta. Eivätkä ne myöskään pyri alleviivaamaan vähäeleisyyttään ja toteavuuttaan saadakseen sitä kautta ”yllättävää” tehoa. (Vähäeleisessä toteavuudessa on jotain karmivaa, olen aina pelännyt suomalaista perusnovellistiikkaa lukiessani törmääväni johonkin tällaiseen: ”Lipputanko kaatui. Jokinen jäi alle.”)

Jos suomalaisessa perusnovellissa henkilöillä on vain sukunimet, niin Pyysalon novelleissa ei edes niitä. Lukiessani Ja muita novelleja -kokoelmaa minulla oli tunne että henkilöhahmot ovat monistumia tai laajentumia yhdestä perushenkilöstä eri konteksteissa ja elämäntilanteissa. Eikä tämä ole moite, päin vastoin. Se että novellit on viritetty samalle taajuudelle tuo vaikutelman että ne valuvat toistensa päälle ja alle, soljuvat toistensa sisään, jolloin yhden novellin lukeminen saa aikaisemmatkin novellit näyttäytymään uudella tavalla. Vähän kuin katsoisi yhtä ja samaa veistosta monesta eri suunnasta.

Samalla täytyy sanoa, että samataajuuksisuuden vaikutelma ei toimisi näin hyvin ellei kokoelman viimeinen novelli poikkeaisi seitsemästä muusta novellista. ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” on pilaileva ja kuriton teksti, enemmän loppukeikautus kuin loppuhuipennus. Samalla minä luen sen oivaltavana pingottuneen modernistisen novellin parodiana.

P.S.

Ja muita novelleja -kokelma innostuu värillä pirstomaan sinänsä realistisen kerronnan synnyttämää todellisuusilluusiota alaviitteillä, jotka sisältävät niin kustannustoimittajan huomautuksia kuin kirjallisten lähteiden paikannuksia. Näitä alaviitteitä olisi voinut olla enemmänkin, niistä olisi voinut jopa rakentaa ihan itsenäisiä tekstejä varsinaisten novellien rinnalle. Mutta ehkä joskus toiste.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Olen samoilla linjoilla Pyysalon suhteen. Hänellä on kyky olla vähäeleinen olematta kaurismäkeläisen lakoninen – itsessäni tuo mainitsemasi ”lipputankominimalismi” herättää myös ärsytystä.

    Hyvä vertaus tuo veistos-analogia, jonka viimeinen pöräytys rikkoo. Itse tulkitsen myös, että Huoruusvuosi-novelli nimen omaan alleviivaa sitä, mitä Pyysalon mielestä on kunnollinen proosa.

    Tässä pidempi töräytykseni aiheesta, jos kiinnostaa:

    http://taasyksikirjablogi.blogspot.com/2011/12/merkityksellisesti-merkityksen.html

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Ulkokohtaisesti neutraalisti tarkastellen,
    ilman että tuputtaa joitakin tarkoituksia ? ,
    tätäkö olisi jokin moderni. Ja jos aina haistaisi jumalan käden tai vainuaisi paholaisen työssään, olisiko se jotain
    propagandaa markkinointi-manipulointia ?

    Jälkimmäinen on jotenkin väkevämpää ja
    likempää. Ja yksiselitteisempää. Edellinen
    puristinen valokuva, todellisuuden kopio
    olisi tylsää -mutta Taiteeksi vaadittuna
    alkaisikin elää ? Että pakkohan sen jotain
    on meinata ja olla korkeata,kun kerran Otavalta. No sitten Ite keksii ne asiat tai
    toistelee Melenderiltä tai Petäjältä ja mitä
    näitä tarkkoja puolestani liikkuukaan taidemaailmassa ja kantaa saalista eteeni
    kritiikkeissä ja esseissä.

    No enpä tiedä mutta jatkan silti kun blogitunkeutuminen sallii ilmoilleparkaisut.
    Eilen kävin elokuvissa. Nader ja Simin : Ero. Se jos mikä oli ulkokohtaista toteavaa raportointia. Yksi askel johti
    seuraavaan ja viritti re-aktiota toisesssa
    ihmisotuksessa. Näissä oli monia peri-ihmismäisiä tahtomisia ja uskomuksia -nykyaikaisia (minulle typerämpiä) ja traditionaalisempia (minulle arvokkaampia) . Ja sitten asiat vyyhteytyvät. Ulkokohtaisuutta alleviivaa
    asioiden setviminen oikeusistuimessa, ja
    pitkälti pelastaa elokuvan arkisen juonikulun -kun islamilais/maallinen tuomari plus muu meno on niin outoa, ja
    ihmisiä niin liki käyvää, edetessään kaavamaisuudesta erkanevaa, persoonat
    huomioivaa. Mutta kuitenkin Oikeusvirasto ja sellaisena asiat ihmistenkeskeisyydestä pois ja Virastolle
    ottava. Lopputulemana -ilman että juonta
    paljastan liikaa -esiteini-ikäiselle ratkaisun
    sysäävä. Tosihäijy länsimaisen yksilöllisyyden ja asiantuntijavuus-tunkeilevaisuuden paljastaminen. Länsivapautus oli syövyttäytynyt nimihenkilöiden mieliin etten sanoisi kalloihin.

    Läävä syntyi Valistuksesta. Ei se ole älyn vika. Vaan taivaslahja-järjen pintageometriessa väärinkäytössä.
    Ei-rationaalisten kateuksien,kostojuonien
    ja itseuhrautuvuuden ihmismäisyyden -laiminlyömisessä, sivuuttamisessa.
    Valistus ajaa ensin Catepillarit
    pohjaamaan kedon poistamaan homeet, ja sitten nostattaa betoni-Onnelansa.

    Keynes sanoi jotenkin, että älyttömintä on rationaalinen kalkylointi ei-rationaalisessa
    maailmassamme. Oli se pragmaatisella Edinburghin valistusmiehellä Smithilläkin.
    Hänhän suopeili kilpailuvietille ja näki vain että tuhlauksen tuhotuhkasta nousee siunaus. Sopii olla itsekäs kun kuitenkin on, sen verran elukkaa, animal spirittiä.
    Tuota sofistikoituneen WallCityn tänäpäiväistakin uhoponninta. Kuinka jumalaisen kauniita naisia heillä onkaan !
    (Vuosituhantisen rodunjalostuksen eli geeniteknologisen jalostuksen kukkasia.)
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *