Suomalaisen prosaistin kotiosoite?

Asuvatko suomalaiset romaanikirjailijat norsunluutorneissa? Näin väittää runoilija Leevi Lehto ruotsalaisen Kritiker-lehden haastattelussa, jonka originaalin voi käydä lukemassa hänen
blogistaan.

“It’s actually one of the most beautiful paradoxes I know of: despite his often wide “accessibility” and supposed “relevancy” to the important questions of the day, the generic Finnish novelist (and with due respect to the exceptions I know there to be) seems to live in his own peculiar ivory tower, not only without real living contacts – interaction – with his peers, but also (both in his public statements and in his actual behaviour when close to others), as a correlate to this isolation, often also embodying some of the worst values in culture: an overt contempt to, even hatred of, the common man, cynicism, arrogance, etc. This – almost never spoken-of – phenomenon has some old roots, in the male-chauvinistic tradition of much of our “realistic” prose, in the anti-intellectuality of the literary culture, in the power relations between critics and writers (still today, it is almost impossible for your ordinary Finnish newspaper-reviewer – himself often another incarnation of the same cynicism – to write about new prose without looking down to the writer as an inferior nature child…), etc. I offer this as a passing remark only – wanted to make since I believe these things not be foreign to other Scandinavian literary cultures either.”

Viime vuosina on yhdellä jos toisella kirjallisella foorumilla julistettu kotimaisen proosan elävän jonkinlaista kukoistuskautta, joten Lehdon edustamat kriittiset äänenpainot ovat tervetulleita.

Mutta metakeskustelu aikalaiskirjallisuuden ominaispiirteistä on aina hankalaa enkä ole varma, avartavatko Lehdon Kritikerin palstoilla esittämät yleistykset ja tyypittelyt ratkaisevasti kenenkään ymmärrystä kotimaisen proosan tilasta.

Ongelma on lähinnä siinä, että kun leimataan “geneerinen suomalainen romaanikirjailija” omahyväiseksi, kyyniseksi tavallista ihmistä halveksivaksi anti-intellektuelliksi päädytään niin jykevään abstraktioon, että se pitää väistämättä paikkansa, osittain. Ja osatotuudet ovat usein valheista vaarallisimpia.

Lehto toki yrittää naulata kritiikkiään konkretiaan analysoimalla yksittäistä teosta, Jari Tervon Myyrää, mutta se ei paljon pelasta.

Kirjallisen aikakauslehden moneen aihepiiriin rönsyilevä haastattelu ei ole paras mahdollinen foorumi näin laajakantoisten kysymysten käsittelyyn. Vaadittaisiin vähintäänkin laveaa esseetä, mieluiten tietysti esseekokoelmaa, jossa olisi useampia kirjoittajia. Muutoin koko homma kutistuu laiskojen heittojen viskelyksi.

Kommentit (4)
  1. Niin, tuo Lehdon kuvio on kyllä mielenkiintoinen: on norsunluutornissa istumista, kun yritetään tavoittaa suuria lukijakuntia. Tavalliselle lukijalle kirjoittaminen on tavallisen lukijan halveksimista.

    Ja sitten Lehdon oma elitismi, jossa suhtaudutaan torjuvasti kaikkeen sellaiseen taiteeseen, jonka useampi kuin seitsemän vastaanottajaa ymmärtää, on jotain muuta.

    Lehdolla on tässä toki pointtinsa, enkä voi kiistää, ettenkö nauttisi tämän tyyppisistä paradokseista. Silti näkemys viittaa sen sorttiseen dogmaattisuuteen sanomisen tavoista, että siitä jää lähinnä kiusaantunut olo.

  2. Tommi Melender
    31.7.2007, 12:16

    Lehdon kommenteissa on todellakin hauskoja paradokseja. Hän on varmaan ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut moittivan suomalaisia prosaisteja samaan aikaan tavallisen ihmisen halveksimisesta ja anti-intellektuellismista.

    Stefan Moster kai haukkui pelkästään anti-intellektuellismista.

    Mutta arvostan Lehtoa kirjallisuusihmisenä ja runousteoreetikkona, vaikka monessa kohdin olen hänen kanssaan eri linjoilla.

    On hienoa, että hän lyö korttinsa avoimesti pöytään, määrittää oman positionsa. Eikä minulla ole mitään Lehdon edustamaa elitismiäkään vastaan, vaikka taidan harvoin olla niiden “seitsemän valitun” joukossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *