Suomalaisen proosan (edesmennyt) pelastaja

Hautausmaalla kulkiessa on usein hyvä ajatella kirjallisuutta. Onhan kirjallisuuden historia yksi suuri kuoleman valtakunta.

Liisa Enwald kertoo Parnassossa (6/2009) syyskävelystään Nummen kirkkomaalla. Ohitettuaan sankarihaudat hän on vähällä astua laakealle graniitille, joka osoittautuu hautakiveksi. Laatassa lukee: ”Kirjailija Markku Lahtela 1.8.1936-31.7.1980”.

Olen kiitollinen Enwaldille siitä, että hän lähti hautausmaakävelylleen ja kirjoitti sen innoittamana esseen Parnassoon. Esseen luettuani tilasin oitis nettidivarista Lahtelan romaanit Sirkus ja Hallitsija, entuudestaan minulla oli hyllyssä Yksinäinen mies. Ollessani kirjallisuudenopiskelija hamassa nuoruudessani ihailin Lahtelaa, osittain kaiketi siksi että häntä oli silloin jotenkin tyylikästä ihailla (en enää muista miksi).

Nyt kun olen vanhentuneena ja viisastuneena lukenut monen vuoden jälkeen uudestaan Sirkuksen ja Hallitsijan, osaan vasta kunnolla arvostaa Lahtelaa. Hän on todellakin poikkeuksellinen jättiläishahmo proosakirjallisuudessamme. Jos Sirkus ja Hallitsija julkaistaisiin nyt, moni huutaisi että tässä on kaivattu suomalaisen romaanin uudistaja. Nuoren polven lyyrikotkin, joiden mielestä nykyprosaisteistamme ei ole kerrassaan mihinkään, arvostaisivat häntä.

Lahtelan romaanit tekevät silppua perinteisestä lukutavasta, joka lähtee siitä, että romaani rakentuu kahden asian — loogisesti etenevän juonenkuljetuksen ja psykologisen henkilökuvauksen — varaan. Hallitsijassa kertojaminä kieputtaa mennen tullen sellaista lukijaa, joka kuvittelee voivansa syventää lukukokemustaan samastumalla romaanihahmoon ja avartaa tekstinymmärrystään erittelemällä romaanihahmon toiminnan taustalla vaikuttavat psykologiset motiivit. Hallitsijan kerronta on täynnä aukkoja, repeämiä, ansoja ja stoppariin päättyviä sivuraiteita. Vaikka teksti näennäisesti virtaa minäkertojan tajunnan läpi, käy varsin pian selväksi, ettei ole mitään yhtä minäkertojaa ja yhtä tajuntaa, joihin tekstin merkitykset olisi helppo palauttaa.

Voi siis sanoa, että Lahtelan romaaneja ei ole kirjoitettu luettaviksi, vaan uudestaan luettaviksi. Se on mielestäni kaunein tunnustus, jonka prosaistille voi antaa.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Nuoren polven lyyrikotkin, joiden mielestä nykyprosaisteistamme ei ole kerrassaan mihinkään, arvostaisivat häntä.”

    Korjaus: *arvostavat* häntä. 😉 Lahtela on mahtava ja hänestä puhutaan paljon. Pitäisi puhua enemmän, ja julkisemmin. Tämä on hyvä alku.

  2. 3

    sanoo

    hehe, meinasin tulla pistämään tismalleen saman lainauksen ja sanat kuin teemu.

    hallitsija olisi tarkoitus lukea uudestaan tässä joskus, sirkuksen muistaakseni luin viime vuonna. se on hieno pieni kirja ja suomalaisessa proosassa melko ainutlaatuinen, vaikka löydänkin muistiinpanoistani merkinnän ”jonkin verran löysää” (muistaakseni olin lukenut samantyylistä eetosta esim. jenkkikirjallisuudessa ja siihen suhteutettuna jotkin ratkaisut olivat hieman banaaleja jne).

    pitää varmaan alkaa kirjoittaa kunnollisia lukupäiväkirjoja eikä noita pelkkiä lonkalta vedettyjä blogimerkintöjä.

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Nooh?
    Palattiin yksinkertaiseen päiväjärjestykseen. Ei tullut Finnlandiaa…hyvä kuitenkin, vai kuinka? Ehdit ehdolle vielä ehdottomasti! ”Ranskalaisen” luen kunhan kerkiän.”Uunista” en niin tiedä? Eteenpäin, Otto-Ville Kuusisen hiekoittamaa tietä!
    pekka s-to.

  4. 6

    Hannu Björkbacka sanoo

    Hienoa, että Lahtela muistetaan! Enpä ole huomannut hänen nimensä varsinaisesti käytössä kuluneen viime vuosikymmeninä.
    Nuorena miehenä minäkin hänen Yksinäisen miehensä ja Katso-ihmistä kirjan luin. En enää muista, jäikö Sirkus lukematta, mutta kyllä hänen kuolemansa pahalta tuntui.
    Lahtelahan myös suomensi paljon maailmankirjallisuutta. Minulla on tallella Joseph Hellerin lehtihaasto, jossa kirjailija viittasi Lahtelaan mainitessaan, että sai kirjansa suomentajalta kyselyn siitä, mitä tarkoittaa ”Catch-22”. Kääntämättäpä jäi termi, kun kirja ilmestyi nimellä Me sotasankarit.

    Ruinasin kirjasi vaimolta synttärilahjaksi. Luen yleensä niin vähän suomalaista. Mutta jospa tekisi uuden vuoden lupauksen, että pyrkisi ainakin Finlandia-ehdokkailta lukemaan yhden romaanin ja yhden runokirjan. Siis vain se romaani lukematta!

  5. 7

    sanoo

    Hauska kuulla synttärilahjastasi!

    Jos kaipaat vinkkejä kiintoisista suomalaisista romaaneista niin voisin suositella esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Valvojaa (ilmestynyt tänä syksynä Otavalta)

    Muistaakseni sanoit joskus olevasi kiinnostunut Pynchonista. Valvojan perusteella myös Yli-Juonikas on. Valvoja on hieno, epäsuomalainen romaani.

  6. 8

    sanoo

    On allekirjoitettava omallakin nimelläni Teemun ja Villen toteamus, että nuoret lyyrikot todellakin arvostavat Lahtelaa. Olen aina ihaillut Sirkusta ja Hallitsijaa, pitäisi toki lukea alkutuotantoakin. Onko Yksinäinen mies hyvä / yhtään samalla tasolla kuin Sirkus ja Hallitsija?

    Minusta tämä Lahtelan haastattelu oli muuten aika painavaa asiaa, kuunnelkaapa jos ette ole jo kuunnelleet:

    http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=773&a=1473

  7. 9

    sanoo

    Juu, en ole lainkaan yllättynyt siitä, että Lahtelaa arvostetaan nuorten lyyrikoidemme piirissä.

    Tuossa merkinnässäni oli tuo ajatusleikki, että Lahtela tulisi nyt uutena nimenä kirjallisuuteemme ja julkaisisi Sirkuksen ja Hallitsijan. Siinä(kin) tapauksessa hän varmasti saisi arvostusta niiltä kirjallisilta piireiltä, jotka eivät niin hirveästi jaksa innostua kotimaisesta nykyproosasta.

    Yksinäinen mies on ollut hyllyssäni vaikka kuinka kauan, mutta en ole sitä koskaan lukenut läpi, ei vain ole jostain syystä tullut tehtyä sitä. Vaikutelmani on, ettei se yllä Sirkuksen ja Hallitsijan tasolle, mutta täytynee tarkistaa lukemalla se kunhan ehdin.

  8. 10

    sanoo

    Ranskalaisen luin ja kutkutuin. Innostuin tervehtimään teosta inhorealismigenren (joka lienee olemassa ennen muuta reseption tasolla, pikkutuhman masokismi- ja tirkistelyviihteen lajina, naturalistisen tulkintakehyksen toimiessa aivottomuuden takeena) ja poroporvarillis-tapakristillisen ulkoaopitun ihmisvihan ja banaalin perisyntiopin (jossa ajatus ihmisen luontaisesta pahuudesta on ”yksinkertaisesti realistinen” ja käy sellaisenaan lattean poliittisen argumentoinnin perustaksi) salaviisaana satiirina. Hätiköity tulkinta eittämättä. Pahoittelen sulkuja.

    Vakuutan, että Lahtela-harrastus elää myös runoilijapiirien ulkopuolella.

  9. 11

    sanoo

    Voisiko joku selittää, miksi ihailen Nobelisteja ja maailmankirjallisuutta kaikkein eniten? Ei kerta kaikkiaan mene päähän, miksi voidaan kuvata ja vääntää yksinkertaisia asioita satoja sivuja putkeen, kun ne samat voisi sanoa parilla lauseella. Miksi pitää venyttää, kuvata kohtaus kohtaukselta. En käsitä. Miksei nähdä kokonaisuutta? Usein otetaan vain osa esiin ja ruoditaan sitä, eikä huomata, miten se liittyy suurempaan, universaalimpaan kokonaisuuteen.
    Saramagolla ja Camus´lla ja monella muulla on se ominaisuus, että ideologia liikkuu todella haipakkaa eteenpäin. Ei junnata eikä väännetä. Osataan ajatella, mitä tapahtuu seuraavaksi ja mistä syystä ja mihin se johtaa.

  10. 12

    sanoo

    Timo:

    Kiintoisa tulkintahorisontti sinulla. Huomattavasti mielenkiintoisempi kuin se, minkä suomalaiskansallisesti valitettavan yleinen ja jopa dominoiva kirjaimellinen lukutapa rutiininomaisesti tuottaa.

    Jommi:

    On selvää, että jos vertaa keskivertokirjailijoiden tekemisistä paljastuu monenlaisia puutteita, jos heitä vertaa nobelisteihin, klassikoihin, parhaista parhaimpiin.

  11. 13

    Anonymous sanoo

    Yllytyin hyllyilleni!
    Löysin yhden Lahtelan. ”Matias Tallgrenin yksityiselämä”! Luin sen siltä istumalta. Onpa! Hurjaa, sanovaa kauhontaa radikaali-ajan vastavirtaan.(julk. 1973)
    Pitää kääntää jostain divarista trilogian alkuosat ”Uuteen ihmiskuvaan” ja ”Katso ihmistä”
    Tunnetko niitä? Oletko lukenut?
    pekka s-to.

  12. 15

    sanoo

    Kysymyskenttä, joihin hapuileva tulkintani kytkeytyy, on itselleni (ainakin akuuttina ajattelemisen aiheena) verrattain uusi, jasiksi epäilen, että korostan sitä kohtuuttomasti…

    Tympääntyminen ”yhteiskunnallisuuteen” journalistiseksi, kronikoivaksi tai poleemiseksi tendenssiksi ymmärrettynä – siitähän tässä(kin) on kyse. Pyrkimykset kirjalliseen vakavuuteen ja painavuuteen väistämättä kärsivät vulgaarirealistisen tulkintakehyksen hegemoniasta (todellisesta tai paranoidina/ideologisena fantasiana toteutuvasta): Markku Lahtela varmasti kärsi; Juha Seppälä varmasti kärsii, kirjailijahahmonsa stoalaisen illuusiottomuuden sallimissa rajoissa ainakin.

    Joka tapauksessa nautin siitä, miten Ranskalainen ystävä päätyy ja onnistuu satirisoimaan porvarillisia ennakkoluuloja siitä huolimatta ja juuri sikäli kuin siinä irvaillaan henkilöhahmolle, joka ammatikseen pilkkaa ja privaatisti halveksii porvareita. Onnistuisikokaan tuo suoremmin?

  13. 16

    Juhani Salokannel sanoo

    Kyllä Lahtalan lukeminen kannattaa aloittaa Sirkuksesta ja Hallitsijasta; Matias Tallgren ja Yksinäinen mies olivat vielä hapuilua, jälkimmäinen aivan eritoten. Editoin Lahtelan teokset 1973-79,nuo kaksi viimeistä syntyivät varmaotteisesti niin että ainoa erikoisuus prosesseissa taisi olla se kun Suomen tulli puuttui Ranskasta lähetetettyyn käsikirjoitukseen. Siitä piti maksaa tullia – paperista nimittäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *