Suomalaisen proosan (edesmennyt) pelastaja

Hautausmaalla kulkiessa on usein hyvä ajatella kirjallisuutta. Onhan kirjallisuuden historia yksi suuri kuoleman valtakunta.

Liisa Enwald kertoo Parnassossa (6/2009) syyskävelystään Nummen kirkkomaalla. Ohitettuaan sankarihaudat hän on vähällä astua laakealle graniitille, joka osoittautuu hautakiveksi. Laatassa lukee: “Kirjailija Markku Lahtela 1.8.1936-31.7.1980”.

Olen kiitollinen Enwaldille siitä, että hän lähti hautausmaakävelylleen ja kirjoitti sen innoittamana esseen Parnassoon. Esseen luettuani tilasin oitis nettidivarista Lahtelan romaanit Sirkus ja Hallitsija, entuudestaan minulla oli hyllyssä Yksinäinen mies. Ollessani kirjallisuudenopiskelija hamassa nuoruudessani ihailin Lahtelaa, osittain kaiketi siksi että häntä oli silloin jotenkin tyylikästä ihailla (en enää muista miksi).

Nyt kun olen vanhentuneena ja viisastuneena lukenut monen vuoden jälkeen uudestaan Sirkuksen ja Hallitsijan, osaan vasta kunnolla arvostaa Lahtelaa. Hän on todellakin poikkeuksellinen jättiläishahmo proosakirjallisuudessamme. Jos Sirkus ja Hallitsija julkaistaisiin nyt, moni huutaisi että tässä on kaivattu suomalaisen romaanin uudistaja. Nuoren polven lyyrikotkin, joiden mielestä nykyprosaisteistamme ei ole kerrassaan mihinkään, arvostaisivat häntä.

Lahtelan romaanit tekevät silppua perinteisestä lukutavasta, joka lähtee siitä, että romaani rakentuu kahden asian — loogisesti etenevän juonenkuljetuksen ja psykologisen henkilökuvauksen — varaan. Hallitsijassa kertojaminä kieputtaa mennen tullen sellaista lukijaa, joka kuvittelee voivansa syventää lukukokemustaan samastumalla romaanihahmoon ja avartaa tekstinymmärrystään erittelemällä romaanihahmon toiminnan taustalla vaikuttavat psykologiset motiivit. Hallitsijan kerronta on täynnä aukkoja, repeämiä, ansoja ja stoppariin päättyviä sivuraiteita. Vaikka teksti näennäisesti virtaa minäkertojan tajunnan läpi, käy varsin pian selväksi, ettei ole mitään yhtä minäkertojaa ja yhtä tajuntaa, joihin tekstin merkitykset olisi helppo palauttaa.

Voi siis sanoa, että Lahtelan romaaneja ei ole kirjoitettu luettaviksi, vaan uudestaan luettaviksi. Se on mielestäni kaunein tunnustus, jonka prosaistille voi antaa.
Kommentit (16)
  1. “Nuoren polven lyyrikotkin, joiden mielestä nykyprosaisteistamme ei ole kerrassaan mihinkään, arvostaisivat häntä.”

    Korjaus: *arvostavat* häntä. 😉 Lahtela on mahtava ja hänestä puhutaan paljon. Pitäisi puhua enemmän, ja julkisemmin. Tämä on hyvä alku.

  2. Karri Kokko
    3.12.2009, 00:26

    Oi oi, täytyypä palata nuoruuden ihastusteni pariin pitkän tauon jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *