Suomalainen Suomi

Suomi ja suomalaisuus, siinäpä vaikea aihe. On hienoa, että Tommi Uschanov tarttuu siihen uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi. Uschanov pohdiskelee, mitkä asiat tekevät maastamme omanlaisensa ja mitkä taas eivät.

Sanoisipa, että tämä on paras kotimainen asiaproosateos, jonka olen tänä vuonna lukenut. Kuin varhainen joululahja. Pidin kovasti myös Uschanovin kahdesta edellisestä kirjasta — Mikä vasemmistoa vaivaa? ja Suuri kaalihuijaus. Ihailen Uschanovin taitoa luoda vankan fakta-aineksen pohjalta yleiskatsauksellisuutta, synteesejä. Hän myös kirjoittaa hyvin, sopivan kärkevästi mutta samalla tyylitajunsa säilyttäen. Turhaa provoilua tai pullistelua ei hänen teksteissään ole.

En oikeastaan tiedä ketään parempaa kuin Uschanov kirjoittamaan Suomesta ja suomalaisuudesta näinä aikoina, kun yhdet ihannoivat ja toiset kavahtavat suomalaisuutta ja kolmannet yrittävät rakentaa siitä vetävää brändiä vienninedistämishengessä.

Voisin lähestyä Uschanovn kirjaa monestakin näkökulmasta (se todellakin liikkuu laajalla säteellä), mutta keskityn tässä merkinnässä talousteemoihin. Nekin ovat kovin ajankohtaisia, kun Suomi AAA-luottoluokituksen maana paistattelee tai ainakin haluaisi paistatella velkakriisin murjomassa Euroopassa vastuullisuuden ja vakauden saarekkeena.

Jos valveutuneelta britiltä, ranskalaiselta tai saksalaiselta kysytään, millaisena yhteiskuntana he Suomea pitävät, vastaukseksi saadaan todennäköisesti että pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jossa harjoitetaan suhdanteita tasaavaa talouspolitiikkaa. Moni suomalainenkin saattaa kuvitella näin. Uschanov kuitenkin tähdentää, että Suomi on eräänlainen paradoksi: samaan aikaan hyvinvointivaltio ja antikeynesiläinen. Vuosikymmenten saatossa talouspolitiikkamme on ollut pikemminkin suhdanteita kärjistävää kuin suhdanteita tasaavaa. Keynesiläisyys saapui Suomeen myöhemmin kuin muualle läntiseen maailmaan eikä koskaan oikein tänne juurtunutkaan. Talouspolitiikkaamme on hallinnut pikemminkin klassisiin oppeihin nojautuva kamreerihenki, joka korostaa budjettialijäämien karttamista ja julkisen talouden vakauttamista.

Uschanov kirjoittaa: “Ehkä dramaattisin esimerkki siitä, millaisia absurdeja muotoja velkaantumisen pelko on Suomessa saanut, löytyy vuodelta 1957. Tuolloin valtio lakkautti hetkellisesti kaiken maksuliikenteensä, koska se olisi muuten joutunut ottamaan lainaa. Tämä tapahtui lisäksi vuonna, jolloin valtiontalous oli juoksevilla menoilla mitattuna selvästi ylijäämäinen.”

Kiintoisasti Uschanov tuo esiin sen, kuinka suomalainen talouspuhe eroaa muiden länsimaiden talouspuheesta. Meillä puhutaan lamasta eli fyysisen toimintakyvyn menetyksestä, kun taas esimerkiksi englannin sana “depression” viittaa psyykkiseen oireiluun: masennukseen tai alakuloisuuteen. Samankaltainen on suhde suomen kielen sanan “elvytys” ja englannin kielen sanan “stimulus” välillä. Elvyttämällä yritetään pelastaa potilasta välittömästä kuoleman vaarasta, kun taas “stimulus” samastuu lähinnä piristeen antamiseen.

“Lama” ja “elvytys” ovat dramaattisia, kohtalonomaisia sanoja, ja ne luovat suomalaiseen talouspuheeseen erityisen pakahduttavan, haudanvakavan sävyn. Tämä ei ole pelkkä vähäpätöinen yksityiskohta, koska sanat, joita käytämme, eivät ole neutraaleja, vaan vaikuttavat myös siihen, miten hahmotamme maailmaa, millaisia tulkintoja teemme. Vastaavasti hahmotuksemme ja tulkintamme vaikuttavat siihen, miten toimimme käytännössä.

“Elvytys nimetään suomen kielessä “elvytykseksi” — eikä pelkäksi piristysruiskeeksi, kuten muissa kielissä — juuri siksi, että se koetaan niin vaikeaksi ja vaivalloiseksi, ettei siihen kannata edes yrittää ryhtyä.”

Suomen kansa on aina oudolla tavalla arvostanut Iiro Viinasen ja Sauli Niinistön kaltaisia tarkan markan tai tarkan euron valtiovarainministereitä, pitänyt heitä tiukkoina ja tolkullisina hahmoina eikä tyhjänpäiväisinä haihattelijoina. Suomalaisissa istuu sitkeästi ajatus, että on elettävä suu säkkiä myöten. Tällaisessa maaperässä elvytystä kaihtava talouspolitiikka saa osakseen hyväksyntää tai vähintäänkin ymmärrystä myös kansan syvissä riveissä. Mitä sitä enää velkaa ja vajeita kasvattamaan, kun menee jo muutenkin huonosti.

Toki Suomen antikeynesiläisyyden taustalta voi hahmottaa myös arkisempia ja käytännöllisempiä tekijöitä kuin pakahduttavan talouspoliittisen retoriikan traditio. Kuten Sixten Korkman huomauttaa kirjassaan Talous ja utopia, suomalaiset rahoitusmarkkinat olivat sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kehittymättömät eikä joukkovelkakirjojen liikkeeseen laskeminen ollut helppoa. Samaan aikaan Suomi oli Neuvostoliiton naapuri eikä houkutellut kylmän sodan maailmassa ulkomaisia sijoituksia. Budjettivajeiden rahoitus ei ollut yksinkertainen juttu tällaisissa oloissa.

Entäpä nykytilanne? Lehman Brothersin konkurssin jälkeinen shokki iski rajusti Suomeen. Vuonna 2009 bruttokansantuotteemme laski rajummin kuin kertaakaan sitten kansalaissodan. Finanssikriisin keskellä Suomen hallitus ei suinkaan noudattanut suhdanteita kärjistävää talouspolitiikkaa, vaan päinvastoin elvytti, kuten monet muutkin länsimaat. Julkisen talouden rahoitusjäämä heikkeni vuosina 2007-2010 noin kahdeksan prosenttia suhteessa bkt:hen, ja tästä noin puolet selittyy Korkmanin mukaan tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Tällä hetkellä Suomen talous keikkuu taas taantuman partaalla samalla kun valtiontalous on selvästi alijäämäinen. Ei kovin antikeynesiläinen tilanne siis.

Summa summarum: jos tarkastellaan Suomen talouspolitiikan pitkää linjaa, niin voisi sanoa että se on ollut selvästi antikeynesiläistä 1980-luvun lopulle saakka, mutta sen jälkeen muuttunut vastasykliseksi, vaikka erityisen elvyttäväksi sitä tuskin voi kehua tai moittia. 

Uschanov tuo kirjassaan esiin myös sen, kuinka suomalaisten elinkeinoelämän lobbareiden puheenparsi erottaa heidät EU:n yleisestä linjasta. Sellaiset argumentit, joita esimerkiksi EVAn johtaja Matti Apunen suoltaa puolustaessaan yritysten etuja, uppoavat kovin huonosti EU:n kabineiteissa. Uschanov kirjoittaa ruotsalaisen politologin Daniel Nauriniin tutkimuksiin vedoten, että Brysellissä ei vieroksuta mitään niin paljon kuin vetoamista siihen, että yritykset “työllistävät ihmisiä” tai “luovat hyvinvointia”. Moiset argumentit tuovat EU-tasolla mieleen lähinnä lapsellisen jalanpolkemisen itsestäänselvyyksiin vetoamalla. Mikäpä elinvoimainen yritys ei ihmisiä työllistäisi.

Aivan kaikessa talouspuheessa Suomi ei kuitenkaan ole omanlaisensa. Esimerkiksi Olli Rehn ja Risto E.J. Penttilä ovat luonnehtineet nykyistä velkakriisiä Euroopan vakavimmaksi koettelemukseksi sitten toisen maailmansodan. Samankaltaisia äänenpainoja on kuultu myös muista euroalueen maista. Melkoista historiallista sokeutta! Uschanov huomauttaa, että niin Suomessa kuin Euroopassa näyttävät painuneen unohduksiin ne kylmän sodan vuosikymmenet, jolloin kansainvälistä politiikkaa hallitsi jatkuva ydinsodan uhka. Muutaman kerran käytiin ihan aidosti kuilun partaalla. Silloin vaaralle alttiina oli miljardeja ihmishenkiä, nyt vain satoja tai tuhansia miljardeja rahaa.

Omien kokemusteni perusteella tiedän, että kriisimieliala tarttuu. Joudun leipätyössäni seuraamaan pääomamarkkinoita
ja muistan elävästi, kuinka epätodelliselta, suorastaan aavemaiselta tuntui talvella 2009, kun maailman pörssit hinnoittelivat lähestulkoon täydellistä kansainvälisen rahoitusjärjestelmän romahdusta. Suomessakin osakkeiden p/b-lukujen mediaani painui alle ykkösen. Se on todella, todella poikkeuksellista. En välttämättä enää koskaan joudu moista todistamaan. Toisaalta, jos en seuraisi palkkani edestä pääomamarkkinoita vaan kirjoittelisin kokopäivätoimisesti romaaneja ja esseitä, tuskin muistaisin talven 2009 taloustapahtumista muuta kuin että silloin puhuttiin paljon finanssikriisistä. Jos seuraa rahan maailmaa liian läheltä, saattaa unohtaa että maailma ei sittenkään pyöri rahan ympärillä. Osakkeiden kriisihinnoittelu ei tapa ketään. Ainakaan suoranaisesti.

Lapsuusvuosieni ydinsodan pelkoa en varmasti unohda koskaan, vaikka en työkseni seuraakaan kansainvälistä politiikkaa. Oivallus siitä, että me ihmiset voimme tuhota vahingossa tai tahallamme koko maapallon, jätti syvät jäljet minuun ja varmasti koko sukupolveeni.

Kommentit (6)
  1. Tommi Uschanov
    22.10.2012, 00:45

    Kiitos tästä. Kirja on ehtinyt olla esillä eri medioissa nyt kymmenisen kertaa, ja näissä esiintymisissä sen keskimmäinen luku eli tämä talousluku ei ole vielä yhteensäkään saanut osakseen yhtä paljon huomiota kuin tässä. Viimeisessä luvussa oleva lyhyt kymmenen sivun pätkä suomalaisesta viinapäästä on sen sijaan noussut selittämättömästi metonymiaksi koko kirjalle, ja olen esimerkiksi radiohaastatteluissa joutunut selostamaan sitä yhä uudestaan ja uudestaan…

    Kataisesta tosiaan tuli paradoksaalisesti Suomen historian ensimmäinen keynesiläinen valtiovarainministeri – sen jälkeen, kun keynesiläisyyttä oli ensin maalattu 70 vuotta jonkinlaiseksi äärivasemmistolaiseksi maailmanparantamiseksi. Mutta kuten huomautan (s. 96), keynesiläisyyden vastaisuus istuu Suomessa niin lujassa, että Katainenkin on itse julkisesti irtisanoutunut omasta keynesiläisyydestään.

    Suomen historiasta löytyy muuten jopa antikeynesiläistä kaunokirjallisuutta. Mauri Sariolan romaani Isänmaan parturit (1958) yrittää satiirin keinoin arvostella punamultapuolueiden talouspolitiikkaa, tässäkin tapauksessa juuri jonkinlaisesta puolineuvostoliittomaisesta vasemmistolaisuudesta. Kirja ilmestyi samaan aikaan, kun – viittaamani Päivi Uljaksen väitöskirjan mukaan – nämä puolueet menivät todellisuudessa finanssipolitiikassaan kylmän sodan aikaisen Länsi-Euroopan oikeistosta kaukaa oikealta ohi. Sariola osoittaa pääpahiksensa pahuuden ja amoraalisuuden olennaisesti juuri sillä, että tämä kannattaa keynesiläistä keskuspankkirahoitusta ja taivuttelee vielä Suomen Pankinkin lankeamaan siihen…

  2. Vulgääriekonomistiksi ryhtynyt humanisti on niin ameriikkaa, että…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *