Suomalainen Suomi

Suomi ja suomalaisuus, siinäpä vaikea aihe. On hienoa, että Tommi Uschanov tarttuu siihen uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi. Uschanov pohdiskelee, mitkä asiat tekevät maastamme omanlaisensa ja mitkä taas eivät.

Sanoisipa, että tämä on paras kotimainen asiaproosateos, jonka olen tänä vuonna lukenut. Kuin varhainen joululahja. Pidin kovasti myös Uschanovin kahdesta edellisestä kirjasta — Mikä vasemmistoa vaivaa? ja Suuri kaalihuijaus. Ihailen Uschanovin taitoa luoda vankan fakta-aineksen pohjalta yleiskatsauksellisuutta, synteesejä. Hän myös kirjoittaa hyvin, sopivan kärkevästi mutta samalla tyylitajunsa säilyttäen. Turhaa provoilua tai pullistelua ei hänen teksteissään ole.

En oikeastaan tiedä ketään parempaa kuin Uschanov kirjoittamaan Suomesta ja suomalaisuudesta näinä aikoina, kun yhdet ihannoivat ja toiset kavahtavat suomalaisuutta ja kolmannet yrittävät rakentaa siitä vetävää brändiä vienninedistämishengessä.

Voisin lähestyä Uschanovn kirjaa monestakin näkökulmasta (se todellakin liikkuu laajalla säteellä), mutta keskityn tässä merkinnässä talousteemoihin. Nekin ovat kovin ajankohtaisia, kun Suomi AAA-luottoluokituksen maana paistattelee tai ainakin haluaisi paistatella velkakriisin murjomassa Euroopassa vastuullisuuden ja vakauden saarekkeena.

Jos valveutuneelta britiltä, ranskalaiselta tai saksalaiselta kysytään, millaisena yhteiskuntana he Suomea pitävät, vastaukseksi saadaan todennäköisesti että pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jossa harjoitetaan suhdanteita tasaavaa talouspolitiikkaa. Moni suomalainenkin saattaa kuvitella näin. Uschanov kuitenkin tähdentää, että Suomi on eräänlainen paradoksi: samaan aikaan hyvinvointivaltio ja antikeynesiläinen. Vuosikymmenten saatossa talouspolitiikkamme on ollut pikemminkin suhdanteita kärjistävää kuin suhdanteita tasaavaa. Keynesiläisyys saapui Suomeen myöhemmin kuin muualle läntiseen maailmaan eikä koskaan oikein tänne juurtunutkaan. Talouspolitiikkaamme on hallinnut pikemminkin klassisiin oppeihin nojautuva kamreerihenki, joka korostaa budjettialijäämien karttamista ja julkisen talouden vakauttamista.

Uschanov kirjoittaa: ”Ehkä dramaattisin esimerkki siitä, millaisia absurdeja muotoja velkaantumisen pelko on Suomessa saanut, löytyy vuodelta 1957. Tuolloin valtio lakkautti hetkellisesti kaiken maksuliikenteensä, koska se olisi muuten joutunut ottamaan lainaa. Tämä tapahtui lisäksi vuonna, jolloin valtiontalous oli juoksevilla menoilla mitattuna selvästi ylijäämäinen.”

Kiintoisasti Uschanov tuo esiin sen, kuinka suomalainen talouspuhe eroaa muiden länsimaiden talouspuheesta. Meillä puhutaan lamasta eli fyysisen toimintakyvyn menetyksestä, kun taas esimerkiksi englannin sana ”depression” viittaa psyykkiseen oireiluun: masennukseen tai alakuloisuuteen. Samankaltainen on suhde suomen kielen sanan ”elvytys” ja englannin kielen sanan ”stimulus” välillä. Elvyttämällä yritetään pelastaa potilasta välittömästä kuoleman vaarasta, kun taas ”stimulus” samastuu lähinnä piristeen antamiseen.

”Lama” ja ”elvytys” ovat dramaattisia, kohtalonomaisia sanoja, ja ne luovat suomalaiseen talouspuheeseen erityisen pakahduttavan, haudanvakavan sävyn. Tämä ei ole pelkkä vähäpätöinen yksityiskohta, koska sanat, joita käytämme, eivät ole neutraaleja, vaan vaikuttavat myös siihen, miten hahmotamme maailmaa, millaisia tulkintoja teemme. Vastaavasti hahmotuksemme ja tulkintamme vaikuttavat siihen, miten toimimme käytännössä.

”Elvytys nimetään suomen kielessä ”elvytykseksi” — eikä pelkäksi piristysruiskeeksi, kuten muissa kielissä — juuri siksi, että se koetaan niin vaikeaksi ja vaivalloiseksi, ettei siihen kannata edes yrittää ryhtyä.”

Suomen kansa on aina oudolla tavalla arvostanut Iiro Viinasen ja Sauli Niinistön kaltaisia tarkan markan tai tarkan euron valtiovarainministereitä, pitänyt heitä tiukkoina ja tolkullisina hahmoina eikä tyhjänpäiväisinä haihattelijoina. Suomalaisissa istuu sitkeästi ajatus, että on elettävä suu säkkiä myöten. Tällaisessa maaperässä elvytystä kaihtava talouspolitiikka saa osakseen hyväksyntää tai vähintäänkin ymmärrystä myös kansan syvissä riveissä. Mitä sitä enää velkaa ja vajeita kasvattamaan, kun menee jo muutenkin huonosti.

Toki Suomen antikeynesiläisyyden taustalta voi hahmottaa myös arkisempia ja käytännöllisempiä tekijöitä kuin pakahduttavan talouspoliittisen retoriikan traditio. Kuten Sixten Korkman huomauttaa kirjassaan Talous ja utopia, suomalaiset rahoitusmarkkinat olivat sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kehittymättömät eikä joukkovelkakirjojen liikkeeseen laskeminen ollut helppoa. Samaan aikaan Suomi oli Neuvostoliiton naapuri eikä houkutellut kylmän sodan maailmassa ulkomaisia sijoituksia. Budjettivajeiden rahoitus ei ollut yksinkertainen juttu tällaisissa oloissa.

Entäpä nykytilanne? Lehman Brothersin konkurssin jälkeinen shokki iski rajusti Suomeen. Vuonna 2009 bruttokansantuotteemme laski rajummin kuin kertaakaan sitten kansalaissodan. Finanssikriisin keskellä Suomen hallitus ei suinkaan noudattanut suhdanteita kärjistävää talouspolitiikkaa, vaan päinvastoin elvytti, kuten monet muutkin länsimaat. Julkisen talouden rahoitusjäämä heikkeni vuosina 2007-2010 noin kahdeksan prosenttia suhteessa bkt:hen, ja tästä noin puolet selittyy Korkmanin mukaan tietoisilla poliittisilla päätöksillä. Tällä hetkellä Suomen talous keikkuu taas taantuman partaalla samalla kun valtiontalous on selvästi alijäämäinen. Ei kovin antikeynesiläinen tilanne siis.

Summa summarum: jos tarkastellaan Suomen talouspolitiikan pitkää linjaa, niin voisi sanoa että se on ollut selvästi antikeynesiläistä 1980-luvun lopulle saakka, mutta sen jälkeen muuttunut vastasykliseksi, vaikka erityisen elvyttäväksi sitä tuskin voi kehua tai moittia. 

Uschanov tuo kirjassaan esiin myös sen, kuinka suomalaisten elinkeinoelämän lobbareiden puheenparsi erottaa heidät EU:n yleisestä linjasta. Sellaiset argumentit, joita esimerkiksi EVAn johtaja Matti Apunen suoltaa puolustaessaan yritysten etuja, uppoavat kovin huonosti EU:n kabineiteissa. Uschanov kirjoittaa ruotsalaisen politologin Daniel Nauriniin tutkimuksiin vedoten, että Brysellissä ei vieroksuta mitään niin paljon kuin vetoamista siihen, että yritykset ”työllistävät ihmisiä” tai ”luovat hyvinvointia”. Moiset argumentit tuovat EU-tasolla mieleen lähinnä lapsellisen jalanpolkemisen itsestäänselvyyksiin vetoamalla. Mikäpä elinvoimainen yritys ei ihmisiä työllistäisi.

Aivan kaikessa talouspuheessa Suomi ei kuitenkaan ole omanlaisensa. Esimerkiksi Olli Rehn ja Risto E.J. Penttilä ovat luonnehtineet nykyistä velkakriisiä Euroopan vakavimmaksi koettelemukseksi sitten toisen maailmansodan. Samankaltaisia äänenpainoja on kuultu myös muista euroalueen maista. Melkoista historiallista sokeutta! Uschanov huomauttaa, että niin Suomessa kuin Euroopassa näyttävät painuneen unohduksiin ne kylmän sodan vuosikymmenet, jolloin kansainvälistä politiikkaa hallitsi jatkuva ydinsodan uhka. Muutaman kerran käytiin ihan aidosti kuilun partaalla. Silloin vaaralle alttiina oli miljardeja ihmishenkiä, nyt vain satoja tai tuhansia miljardeja rahaa.

Omien kokemusteni perusteella tiedän, että kriisimieliala tarttuu. Joudun leipätyössäni seuraamaan pääomamarkkinoita ja muistan elävästi, kuinka epätodelliselta, suorastaan aavemaiselta tuntui talvella 2009, kun maailman pörssit hinnoittelivat lähestulkoon täydellistä kansainvälisen rahoitusjärjestelmän romahdusta. Suomessakin osakkeiden p/b-lukujen mediaani painui alle ykkösen. Se on todella, todella poikkeuksellista. En välttämättä enää koskaan joudu moista todistamaan. Toisaalta, jos en seuraisi palkkani edestä pääomamarkkinoita vaan kirjoittelisin kokopäivätoimisesti romaaneja ja esseitä, tuskin muistaisin talven 2009 taloustapahtumista muuta kuin että silloin puhuttiin paljon finanssikriisistä. Jos seuraa rahan maailmaa liian läheltä, saattaa unohtaa että maailma ei sittenkään pyöri rahan ympärillä. Osakkeiden kriisihinnoittelu ei tapa ketään. Ainakaan suoranaisesti.

Lapsuusvuosieni ydinsodan pelkoa en varmasti unohda koskaan, vaikka en työkseni seuraakaan kansainvälistä politiikkaa. Oivallus siitä, että me ihmiset voimme tuhota vahingossa tai tahallamme koko maapallon, jätti syvät jäljet minuun ja varmasti koko sukupolveeni.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos tästä. Kirja on ehtinyt olla esillä eri medioissa nyt kymmenisen kertaa, ja näissä esiintymisissä sen keskimmäinen luku eli tämä talousluku ei ole vielä yhteensäkään saanut osakseen yhtä paljon huomiota kuin tässä. Viimeisessä luvussa oleva lyhyt kymmenen sivun pätkä suomalaisesta viinapäästä on sen sijaan noussut selittämättömästi metonymiaksi koko kirjalle, ja olen esimerkiksi radiohaastatteluissa joutunut selostamaan sitä yhä uudestaan ja uudestaan…

    Kataisesta tosiaan tuli paradoksaalisesti Suomen historian ensimmäinen keynesiläinen valtiovarainministeri – sen jälkeen, kun keynesiläisyyttä oli ensin maalattu 70 vuotta jonkinlaiseksi äärivasemmistolaiseksi maailmanparantamiseksi. Mutta kuten huomautan (s. 96), keynesiläisyyden vastaisuus istuu Suomessa niin lujassa, että Katainenkin on itse julkisesti irtisanoutunut omasta keynesiläisyydestään.

    Suomen historiasta löytyy muuten jopa antikeynesiläistä kaunokirjallisuutta. Mauri Sariolan romaani Isänmaan parturit (1958) yrittää satiirin keinoin arvostella punamultapuolueiden talouspolitiikkaa, tässäkin tapauksessa juuri jonkinlaisesta puolineuvostoliittomaisesta vasemmistolaisuudesta. Kirja ilmestyi samaan aikaan, kun – viittaamani Päivi Uljaksen väitöskirjan mukaan – nämä puolueet menivät todellisuudessa finanssipolitiikassaan kylmän sodan aikaisen Länsi-Euroopan oikeistosta kaukaa oikealta ohi. Sariola osoittaa pääpahiksensa pahuuden ja amoraalisuuden olennaisesti juuri sillä, että tämä kannattaa keynesiläistä keskuspankkirahoitusta ja taivuttelee vielä Suomen Pankinkin lankeamaan siihen…

  2. 3

    Anonymous sanoo

    Tuosta Keynesiläisyydestä… eikös kannattaisi lopettaa joutava puhe. Aivan selvää kun on että 4 vuoden vaalikausilla se ei onnistu, elvytystä kyllä huudetaan, ja sitä siis todella on tehty ja tehdään, mutta kiristys nousukaudella on ihan haavehommia. Hieman Niinistön toimesta saatiin velkoja maksettua kun niitä ylijäämävuosia oli, mutta minkä valituksen saikaan aikaan vasemmistosta, muistatte varmaan… Ja miten toimittiin juuri todellisen suhdannehuipun aikaan 2006 – 07. Tuli vallan uusi sana Demarien suusta, tämä jakovara. Eipä silti, samaa jakovaraa näki porvarihallitus olevan, vain summasta oli jonkin verran eri käsitys, miljardi pari.

  3. 4

    Anonymous sanoo

    Keynesistä oli niin moneksi. Hän katsoi rodullisesti olevansa ei keltti eikä edes ango tai saksi vaan ruotsi. Tarkemmin skandinaavisrotuinen pohjanmiesten siittämä normanni -niitä joiden sissi/terroristi-vastuja Robin Hood on meille -lalleille- niin rakas. Viikingit asettuivat Wilhelm Valloittajan aseveikkoina saarivaltakuntaan loordeiksi. Kulttuurisen rohkeutensa he tartuttivat Amerikaan muuttajiin.

    Keynes spekuloi King´s Collegen rikkaaksi ja itsensäkin. Cityn raaka-ainetukkutoreista eli pörsseistä yksi on Baltic. Nimi juontuu Itämeren (Tulkolman horisontti) eli German Sean rannikkoaavojen kartanopelloista. Ne kasvavat viljaa, ammoin maaorjat kuokkivat ja korjasivat. Keynes unohti yhdessä paperivehnäfutuurissaan myydä eteenpäin. Viljaproomut olivat jo Porter´s Lodgessa Cam joen varressa. Keynes haki varastotiloja kampuksen kappelista. Juttu lässähtää, kun vehnän hinta kohosi ja Keynes sai tuupattua kuormansa eteenpäin. –Asia itse on nykyrealityä sikälikin, että juuri alternativesijoittamiselle Harvard ja Yale antoivat esimerkkiään potkua ja mursivat sääntelyä alumniverkoillaan.

    Jos keynesläisyys on rahan enentämistä ja liikkeeseen sysäämistä talousaktiviteetin mm. työllisyyden vahvistamiseksi, niin asia on tietysti aina tunnettu. Mutta kun valta tuli kansalle esim.Suomessa 1906 , niin jo ruvettiin rikkauksia tasaamaan poliisin avustaessa progressiivisella verotuksella. Toinen keino köyhien saada osuutensa oli kakun kasvattaminen. Käsityöläis- ja kotipiirin valmistuksen ja taitokuttuurin häviön tilalle tulevat tehtaat. Jotta tehtailijoilla olisi investointirahaa niin reformoitiin instituutioita eli elämänjärjestelyjä. Yksi hyvä oli Ltd eli osakeyhtiö johon sijoittava ei häviäisi muuta kuin ko.yhtiön jos mentäisiin konkurssin kautta. Toinen hyvä oli fiktiorahoitus valtio-esivallalta. Näillä giljotiinin uhalla käypäisiksi ilmoiteluilla seteleillä varustetiin ja maksetiin marseijilaiset Grand Armeet, jotka pitivät aristokraatit poissa Ranskasta ja vieläpä levittivät demokratian kansantautia laajemminkin.

    Siviilisovellutuksia alkoi tulla Pereire-veljesten Credit Mobilierin kautta. Sen nimi kertoo kaiken. Kyse on ihmistenvälisestä luottamuksesta,veljeydestä materiaalisessa edistyksessä. Ja kyse on liikkumisesta pois sukukahleista ja varsinkin mahtisuku-maanomistajien ikiaikaisesta otteesta. Pankki sai toimia osakatteella -muistathan kultaa vain 1/3 setelien määrästä. Ennen 1900-lukua oli
    menty tilirahaan eikä sen yhteydestä kultaan niin väliä pidetty, dereguloitiin yhteiseksi iloksi. Saatiin Siemenssähköt heidän ITErahoilaan -ja Wallenbergit (Astra,Huskvarna,Saab) ja Ehrnroothit (Kymmene-Kaukas-UPM paperirullaa lehti- ja painokoneisiin,luettavaa). Sanalla sanoen: pankki/tehdas -instituutio. Et ole ennen kuullutkaan ?

    Kyllä pitää olla elementäärinen tässä barbariassamme, eikä kyllä jakeluun mene näinkään, hassuja pölisen,nettishättiä. Sosiaalidemokraatit alkoivat hallinnoida näiden animal spiritien tarjoamia ihmisneron,-tarmon ja uhrivalmiuden libertalistista potentiaalipataa (tuo uhrivalmius viittaa investointihedelmän, tehtaan valmistusajan malttamiseen kontra valloitusryöstöretki (=heti raiskaamaan ja kiinteämpi saalis kotileiriin)). No näillä mentiin Suomessakin.Malttia oli vaurastua ja rohkeutta kun malli edistyneemmistä maista. Puolustusta ylläpiti omat tullit, länsivarastettu tekniikka,matkitut tuotteet ja itämarkkinat. Ne osasivat. Ketkä ? Sekä 1918-19 että 1944-5 Suomea patistivat valvontakomissiot lännen/materialismin tielle.
    jatk.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    jatk.
    Kaikki meni pieleen kun omistajat kouluttivat poikiaan teknikoiksi, eka masennus usealla TTK:n pääsykoe. Onneksi Hankeniin pääsi aika pitkään nimellä, ei sitten 70-luvun ja Ulf Sundqvistin, Erkki Ahon ja keitä näitä kivitettäviä olisikaan. Mutta sieltä tulikin myrkyilmapiiriin sopivia antisosiaalisia ”johtajia”, joiden johtotähti oli verominimointi eikä mikään voiton maksimointi. Saario niminen kirjanpitoprofessori koulutti meille aikaa saattaen harmaan rahan kierrättäjät -ja romahduksen.

    Keynesin sijasta meillä oli jopa Casimir Ehrnroothiin yliolkaisesti suhtautuva valtio-kihojen-klikki joka ohjasti ”pakkokasvusysteemillä” , termi on Mauno Koiviston suusta.
    Kuulin Tommi Uschanovia Kalle Haatasen ohjelmassa. Että on virkeämielisiä ja tietorikkaita miehiä. Outoa etteivät he ja kaverinsa valloita puhe- ja ajatus- ja reformien täytäntöön saattamisen todellisuutta meillä, vaan oudot kunnallisehdokaat ja politiikahallinon kokousmyllypolkijat ovat johtavinaan -kopioidessaan ainoata dogmia, mitä kulloinkin. Kun kuuntelee meitä taatiaisia ei asia oudoksuta: kilpaamme dogmin kertosäkeessä. Mutta Suomessa ilmiselvästi on henkeviä miehiä. Lyökää yhteen älypäänne, suomenheimon Väinämöiset. Tulen kullervona käsivarsi pystyssä rystyset nyrkissä pahasisuisena minäkin. Nytkin kiitos teidän, jotenkin saa Suomessa henkeä. Kiukuta jaksaa. Nytkin tämä varjopankki eikun shadow, mihin hukkuu 1/4 liksastamme ns. eläkepalkkana, hakaniemeä puhuakseni.

    Niihin menevät oikeat säästöt, kuin wanhanajan Säästöpankkiin. Ja sieltä ne lainataan varjopankkibankstereiden käyttöihin pitkin poikin globaalia. Jos mitä kotimaahan, niin nousevin hinnoin kiinteistö- , firma- ja sairas/hoiva bisneksiin, yhdestä taskustansa toiseen ja taas takaisin, bonukset välistä. Ja kohoavin tasearvoin, jo horjuvin. Siirry äkkiä eläkkeelle niin ehdit vähän saadakin kunnes totuuden hetki koittaa. Vaan jos sarastaisikin : älykköreservit riviin -vastuuseen, äh valtaan tämä filosofipiiri huudettakoot ! Niin pahaksi menee.

    Näistä ajattelu/asennoitumis -herkistä sieluista sanoisin, että taideteos, jos nimensä arvoinen, kuten vaikkapa Varasto by Arto Salminen/Otso Kautto ja nyt vielä Lahdessa,kiiruhda , vaahtoaa tiedoa. Taiteilija on lukenut ja imenyt relevanttivaiston ohjaamana tärkeimmät tiedetulokset ja analyysiporaukset kaikilta aloilta, ceteris paribus -ynnä miksi näitä rajautumisia ja kohteen pelkistysabstrahointeja luonnehditaankaan. Siis valikoituneita huomionkohteita, aidatussa kapeudessaan ja rajatuista vinkkeleista. Tämän on tiedonintressin kannalta paitsi turhauttavaa tutkijoita myöten, niin samalla luonnon ja tilanteen pakko. Ei ole kellään kapasiteetteja enempään ja kaikenkattavuuteen. Taiteilijalla on. Kuten tuon Varaston esillepanijoille. Siitä tihkuu todellisuutta joka illan mittaan nauttivana kokteilina miksautuu hengessä vastaanotettavaksi ilmoitukseksi ihmiselon totuudesta -syvältä ja ulottuvasti. Jopa esitysmuoto, häijy huumori, on ihmistä ja vain häntä koskevaa, ilmiölajia todellisuudessa. Tämän holistisen tietämisen luo pohjaten tieteisiin,raportteihin minulle yleisönä Varasto. Kommunikoitumalla, koskettavuskoukuttamalla, matkaan veikoittelemisella ; tajunnan jakamis- ja laajenemisosallisuuteen auttaen – kuin sakramentin osallisuuteen- suo Varasto, taideteos hetken elää ihmisiksi. Ja joutua sitten taas varaston hyllyyn, hyljättynä itseltäänkin. Jännää on että meiltä pimitetään taidekin, kaupunginteatteri mustaa sieluja ja potkii -potkimaan. Kuinka Jussi Pajunen ilkeää näyttäytyä ?

    Suomen vaiheista on Väinö Linna minullekin kaatanut isoin sangollisin kasteluvettä jotta ihminen varttuisi, kaikesta anti-henkevyyskoulutuksestani huolimatta edes pikkasen kiukkuava ihmislajiin lukeutuva x kg ja x desimetrinen eksemplaari. Taide on ihmisen elämää, taiteesta osattomat kastit ja luokat poljetaan tuotantojuhtien pilttuisiin. Almadovarin Korkeat korot -huipulla pysyäkseni- tuli joku ilta sitten katsotuksi, ehkä 3.s kerta. On se käsittämätön ihmisilmiön potentiaalien esiintulo ja perillemeno tylpäänkin päähäni.

  5. 6

    Anonymous sanoo

    Niin noisista intellektuaaleista ja lukemisesta. Kaila ja Ketonen olivat vanhan laajan tietämisen miehiä, Wrightkin oli sahateollisuusmiehen poika ja appenssa taisi olla laivanvarustaja Krogius. Ei voinut kuivahtaa kirjatoukkaksi hänkään. Nykyisin voi. Oudon kapeata ja väheksyvää on monenkin filosofi-identiteettisen purekselijan ymmärrys ja faktakulku inhimillisen tarinassa, narratiivisissa historioissa.
    Se on vahinko ja siksipä he kai eivät nouse käytäntöjemme inhimillistäjiksi, vaikka älyllis-fiiliksellista potentiaalia tuntuu olevan mistä ammentaisi. Ja minkä kanssaihminen vaistoaisi ja ottaisi vaarin osaavammastaan. Mutta realityä uupuu ja siksi puuttuu itsetuntoa panna poikki ja pinoon -höystettynä empirialla eri kulttuureista ja periodeilta.

    Jos ajattelisi vaikkapa Snellmania. Hän osasi kaiken, reuhkasi todellisuutta Borgströmien firmassa, matkasi mualimalla liikemies Längsmanin kanssa ja silmin. Näillä eväillä hän sitten viitoitti tietä kärvisteleville aikalaissuomalaisilleen toivon sarastaa ja kuokkamaan näyttäytyä ponnistelun väärttinä. Ja tulihan siitä edistystäkin ja ainakin hetkittäisiä jumalan/maailmanhengen kosketuksen auterehetkiä -minua myöten kun saan itsesuggestiossa nyt hetken fantasioida kiroittavani jotakin tähdellistä. Ihan varmasti tarmoudun lukemaan koko päiväksi tänäänkin, ja huomenna Kirjamessuilla hakeudun Uschanovin tykö. Mitäkö luen ? Eero Hietakaria. Äsken menin hänen säkenissä läpi Herman Saastamoisen ja nyt luen uudelleen Ranisen/Raninin yritys/yrittäjä runoelmaa. Sitä Hietakaria joka oli Kuopion lyseon lehtori, Eeva Ahtisaarelle elämänsä vapauttaja. Niin Raninin ja Kuopion porvarisäätyläisten varastohuoneen päällikkönä Pietarissa oli Uschanov -niminen mies.
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *