Sunnuntailukemista kaikille

With technoconsumerism, a humanist rhetoric of ”empowerment” and ”creativity” and ”freedom” and ”connection” and ”democracy” abets the frank monopolism of the techno-titans; the new infernal machine seems increasingly to obey nothing but its own developmental logic, and it’s far more enslavingly addictive, and far more pandering to people’s worst impulses, than newspapers ever were. 

Miksi moderni elämä on roskaa?

Kiintoisan näkökulman siihen antaa Jonathan Franzen The Guardianissa vastikään julkaistussa esseessään. Siinä hän tarkastelee meidän aikamme teknokonsumerismia itävaltalaisen Karl Krausin (1874-1936) tuotannon pohjalta.

Suosittelen lämpimästi! Parempaa sunnuntailukemista en saata keksiä.

Laitoin myös tilaukseen lokakuussa julkaistavan kirjan The Kraus Project, joka sisältää Krausin esseitä Franzenin englanniksi kääntämänä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Entä uusmodernismi? Siis tämä sekasikiö, jossa valtavia joukkoja, melkein koko poliittista kenttää ja valtavirran kuluttaja-segmenttejä yhdistävät globalisaatio, arvoliberalismi, ekologinen huoli, vapaan liikkuvuuden-ideologia ja elämän realiteettien sirtyminen teknologian sovellusten ja mielikuvateollisuuden puolelle… Kieli tässä em. maailmanjärjestyksessä on yhteinen, ylikorrekti, ristiriitoja välttävä. Median kieli. Ulkopuolelle jääville on varattu pahimmat mahdolliset leimamerkit ja suukapulat.
    Ennustajaeukot joutuvat usein naurunalaiseksi, mutta ennustaisin että 50 vuoden kuluttua historiankirjoituksessa kauhistellaan sitä kuinka me koimme tämän ajan suurimmaksi huolenaiheeksi ilmaston lämpenemisen! Se onkin taskulämmin uhkakuva. Moderni. Samaan aikaan ehkä kuitenkin on menossa siirtymiä, esimerkiksi juuri eurooppalaisen arvopohjan alueella, jotka voivat olla todella järisyttäviä.

    Itse koen roskana tämän uusmodernin arvoliberalismin mallielämät komposteineen ja facebook tykkäyksineen ”suvaitsevaisuuden” puolesta, hah ha.

    jope

  2. 2

    Korppi on oikeus sanoo

    ennustaisin että 50 vuoden kuluttua historiankirjoituksessa kauhistellaan sitä kuinka me koimme tämän ajan suurimmaksi huolenaiheeksi ilmaston lämpenemisen! Se onkin taskulämmin uhkakuva. Moderni.

    Jaah, enpä tiedä mitä taskunlämmintä on sivilisaation tuhoutumisessa ja ihmispopulaation romahtamisesta alkutekijöihinsä. Ilmaston lämpeneminen on vain yksi globaalin ekokatastrofin aspekteista.

    En ole kunnolla ymmärtänyt miksi konservatiiveina itseään pitävät ihmiset vastustavat luonnonsuojelua (urbaanien hipstereiden kierrätyspuuhilla ja cityviljelyllä ei ole asian kanssa mitään tekemistä). Yksi syy on tietysti ”koska hipit.” Timo Hännikäinen onkin kirjoittanut aiheesta hyvän esseen.

    Äh, tämä ei ole ihan oikea paikka näistä asioista keskustelemiseen. Mutta menköön.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Totta, tämä on kirjallisuusblogi, mutta koska Korppi esitti muutamia kategorisia väitteitä haluan kuitenkin sanoa ystävällisin mielin jotain ( siis jos blogisti sallii).

    Sivilisaation tuhoutuminen? No, se tapahtuu sadassa vuodessa tai sadassa tuhannessa. Vedenpinta ei vieläkään nouse, ja lämpenemisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Itse olen enemmin huolissani sivilisaation poikkeuksellisen nopeasta muuttumisesta kulttuuritasolla. Nopeus on nyt verrattavissa vallankumouksiin. En pidä vallankumouksista. Ne syövät lapsensa, kuten sanotaan. Ja tuputtavat muutenkin yhtenäiskulttuuria, tasa-arvon vääristymiä jne. Sivilisaation tuhoutuminen olisi minulle ajattelun tuhoutumista, rajoittamista. Tosin mannerjäätikön sulaminenkin kannattaa ottaa tosissaan. Mutta pelkään että on tapahtumassa pahempaa. Toivottavasti ei ole.

    Luonnonsuojelun vastustaminen? Vastustamista ei ole se jos ei jaa samaa rankimman kaavan huolta kuin mitä kovimman luokan puritaanit. Päinvastoin. Ilmastonmuutokset tulevat ja menevät kuten aina ennenkin, elokehä säilyy. Luonto on eloonjäämiskone. Todellinen optimisti ja positivisti. Luonto pääsee ”helpolla”, ilman eksistessin taakkaa. Kuluttamista on vähennettävä, luontoa on suojeltava mutta se ei tarkoita tuhofantasioihin tukeutumista. Se olisi luonnon olemuksen vastaista. Tämän voi tarkistaa vaikka lähimetsästä.

    Itse luonto on muuten aika konservatiivinen, liiankin. Se ei halua säätää uusia ”vapauttavia lakeja” mediajulkisuus-huumassa, vaan kehittelee yhtä uutta sovellusta esim. hiirihaukan sulkarakenteeseen kymmeniä tuhansia vuosia. Luontoihmisenä soisin ihmiseläinten ottavan tästä konservatiivisuudesta oppia. (Kirjallisuudessa saa kyllä mielellään tapahtua nopeampaakin muutosta – vaikka joka syksy!)

    jope

  4. 4

    Korppi on oikeus sanoo

    Itse olen enemmin huolissani sivilisaation poikkeuksellisen nopeasta muuttumisesta kulttuuritasolla.

    Ja syytä on. Mutta minua tympii, että tämä teema erotetaan kokonaan ekologisista kysymyksistä. Eli ikään kuin perusoletuksena on, että jos vastustaa esimerkiksi monikulttuurisuutta, ei voi kiinnittää huomiota ympäristotuhoon, koska se on viherpiipertäjien hommaa. Ekokatastrofi voi eskaloitua nopeasti siinä, missä kulttuurinen kriisikin. Pieniä muutoksia vähitellen, kunnes toisiaan ruokkivat reaktiot ja palautekytkennät räjäyttävät koko systeemin. Ekokatastrofissa on kuitenkin kyse laajemmasta asiasta kuin yhden kulttuurin selviämisestä. Ei tarvita lopulta paljoakaan, että tästä pallosta saadaan ihmislajille elinkelvoton.

    Ja luonnonsuojelulla en meinannut nyt ihan sitä, että ihminen pelastaisi luontoa itseltään tai vastaavaa. Kysymys on siitä, kuinka ylläpitää sivilisaatiota ilman luonnon diversiteetin tarpeetonta vahingoitttamista. Hyvinvoinnin lisäys luontoa hävittämällä on pakkasella housuun kusemista.

    Mutta joo, eiköhän ollut tästä aiheesta tarpeeksi. Näissä asioissa on naurettavan helppoa ajautua fatalistiseen pihetarointiin. ”Paskaakos tässä, kun kaikki menee kuitenkin päin helvettiä.” Ja parasta olisi, että nämä kysymykset ympäristöasioista ja monikulttuurisuuskehityksen vastustamisesta saataisiin yhden lipun alle. Esimerkiksi Pentti Linkola ja Eero Paloheimo ovat molempia teemoja sivunneet, vaikka heidät tunnetaan pääasiassa vain ekologisista ajatuksistaan. Ja tosiaan, kannattaa lukea tuo Hännikäisen essee, jos et jo sitä tehnyt.

    Itse luonto on muuten aika konservatiivinen, liiankin. Se ei halua säätää uusia ”vapauttavia lakeja” mediajulkisuus-huumassa, vaan kehittelee yhtä uutta sovellusta esim. hiirihaukan sulkarakenteeseen kymmeniä tuhansia vuosia. Luontoihmisenä soisin ihmiseläinten ottavan tästä konservatiivisuudesta oppia.

    Samaa mieltä. Luulen, että ihmiset olisivat paaljon onnelisempia stagnaattisessa yhteiskunnassa, joka kehittyy vain hyvin vähitellen ja pienin askelin. Niin pienin ettei niitä yksi ihminen ehdi elämäsä aikana havaita. Kuinka lohduttava olisikaan varmuus siitä, että asiat eivät oleellisesti muuttuisi senkään jälkeen, kun aika itsestä jättää. Outoa kyllä edes ajatella tämmöisiä, niin perusteellisesti olemme tottuneet jatkuvaan muutostilaan nykymaailmassa. En kyllä varmaan kehtaisi tämmöisiä ihan missä tahansa ääneen sanoa. Johan minua pidettäisiin vähäjärkisenä tai infantiilina.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Korppi…allekirjoitan ajatuksesi. On totta että ympäristönäkökulma ja kulttuurikritiikki on keinotekoisesti erotettu toisistaan. Olisko ”syy” kuitenkin niissä kaupunkilaisissa vihertäjissä jotka rakastavat, ah, yhtä aikaa sekä luontomyyttejään että kaikkea sitä kivaa mitä heidän kuvitelmansa vapaasta liikkuvuudesta tuo mukanaan. Linkolallehan vapaa liikkuvuus oli ekologinen kauhistus. Hännikäisen essee oli todella pätevä, kuten niin usein. En kuulu ihan partiopoikiin mutta jaan kyllä jonkinlaiset kunnian tunnot liittyen luonnon ja ihmiselämän yhteispeliin.

    jope

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Luin kyllä tuota esseetä. ”Psykiatria juuri onkin tauti, jota se kokee parantaa.” ”Olemme nokkelia keksimäään värkkejä. Ikävä etteivät kykymme yllä käyttää niitä elämän korottautumiseen eikä mielen avartumiseen.” Totta varmaan, ja jollakin intuitioaistilla näenkin asian.

    Vaan pakostako -asiainlaidasta johtuen- kulttuurisen ilmiömaailman kuvaamisesta tulee itsestäänkin taidetta, ainutkertainen kulttuurituote vaikka meininki olisi sanoa jotain yleispätevää ja toisillekin paitsi kommunikoituvaa niin myös päteväksi koettavaa. Ankara määrittely ja käsitteellinen erottelu, luokkien asettaminen ja asioiden järjestämien, jota paitsi arkielämä ja työ kysyy -ja niin kutsuttu tiede, eivät sitten alkua pitemmälle riitä kun kohteena ovat mielen maailmat. Köyhät tai rikkaat.

    Vaan mitäpä onkaan keto geometrikon mittanauhan jäjiltä tai kemistin aineyhdisteluettelo kedon kuvauksena ? Tai kedon tuoksumolekyylit ilmassa leijumassa ilman nenää. Ja mitä nenä ilman assosiaatioita. Vaikkapa sitä mielen vaadetta että pitäisi kedolta osua nenään ja silmään ja silitettäväksi myös lehmä. Ja lypsettäväksi kiuluun tietysti ja lehmisavuiksi vaihtuisivat päivän korkeuden nenämolekyylit, erit varjossa kuin paisteessa. Ainakin nenäni mukaan. Ja mitäpä muuta uskoisin todeksi ! Ei kedosta selvää saa maa- ja metsätieteellisessä. Tai siis eivät luonnontieteelliset kuvaukset tepsivämpia ole kohteistaan kuin esseet kulttuurisista epämääräyksistä ! Näillä mennään.
    jatk.

  7. 7

    Anonymous sanoo

    jatk.

    jatk.
    Olli Rehn nakkasi HS 17.9. s.A 24 sanansaattajassa että ”Konkreettiset toimenpiteet ratkaisevat, mutta eivät ole vielä tiedossa”. Siis mitä tulee rakenneuudistukseen soteen sälään ja mukkelismakkelis valtiohoitajuuteen. Suomihan oikaistaan kuntarajaviivottimella, kouluvuosi entisiin lisäämällä ja vanhempainloman tasajaolla. Saisinko enona viikon minäkin ? Tai kummina ?

    Kedon käsittämättömyyttähän rationaalinen elämämme lähestyy. Eikä asia kirkastu paljoakaan vaikka sanon että rakenneuudistuksesa on kyse Attendon Terveystalon ja kotimaisemmista Kai Mäkelän hoivafirmojen päästämisestä parantamaan julkinen sektori stressistänsä ja ottamaan niskoileen hyvinvointivaltion kannatteleminen ja vajeiden täyttäminen. Tai siis privatisointi, liiketoiminnaksi muuttaminen, systemaatisesti, ainoana vaihtoehtona.

    Kedolta voisi etsiä keijuja ja menninkäisiä sen käyttöinsinööreiksi yhtä hyvin kuin ravinne- ja ravintokemistejä. Elämme noituuden keskellä vääjäämättömästi. Emme ymmärrä sosiaalisen yhteiselämämme ydinreaktiosta rahan käymisprosesseista ja mutaatioista tuon taivaallista. Luulemme tallaavame lujalla kamaralla kuin asfaltoidulla kedolla, kun kaiken järjen mukaan meitä vievät seireenit ja uskoa järjellisyyteemmme lujittavat oraakelit.
    jatk.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    jatk.
    Ihan lyhyesti jotain käteen otettavaa: ”pankit” keksivät uudistua ja jos ken ei keksinyt itse, niin pakko oli kuin kuolema. Moni kuoli eli fuusioitui. Ne tekevät yhteisen rahansa, käyttävät keskenään jos mitä yhtiöosakkeista alkaen niitä lisäten halunsa mukaan ; niitä omiaan tavallisella rahalla poisostaen omistajiltaan pörssistä. Nokia osti 18 mrd eurolla 1990-luvulla, siis tyhjensi kassaansa osinkojen lisäksi näinkin muodoin omistajiaan palvellen. Näitä omia rahasisäpiirien maksuvälineitä ovat sopimuspaperit tulevia sitoumuksia vastaan kuten raaka-aineen saanti toiselta kolmen vuoden päästä nyt kiinnilyötävään hintaan. Hyvä myydä edelleen jos hinta nousisi.Ja vaikka mitä.

    Tällaiset velhot ja matematiikan tohtorit loihtivat todellisuuteemme piirteitä uusiksi. Matematiikka on tässä sovellutuksessa loitsua ja retoriikkaa taivutella toinen mukaan. Tarkoitan sanoa ettemme tunne (alkuunkaan) ihmisyhteisömme toimintavoimia, houkkamaisuuksien pätevyyttä ja salakavalaa pakottamista esimerkiksi käsittämättömiin asuntovelkavankeuksiin vaikka talojen rakentaminen ei ole temppu eikä mikään. Eikä maksaisi sitäkään.

    Wahlroosin Sampopankki arvopaperisti noin 1995 alkaen asuntolainoja eli myi ne nimellisarvostaan Varmaan joka palkansaajiemme eläkemaksurahoja niihin sijoitti. Nämä rahat lainattiin seuraavalle asunnon ostajalle. Taseesa lainat eivät kasvaneet kun Varma ja säätiöt niitä ostivat Wahlroos-Sammolta. Myös talletukset saatiin pois taseesta Sammon korkorahastoihin. Myös ne ostivat näitä asuntovelkakirjoja, arvopapereiksi vekslattuja. Pankki pystyi jakamaan korkotulot ja maksukorttitulot bonuksina ja osinkoina -järeimmän jälkeen. Toiminta on lihomista syömällä / syöttämällä omia lonkeroitaan.

    Uskoisin etta tärkeintä mitä Wahlroos kirjasta ilmee, on että Suomesta ei voi tietää juuri mitään. Se oli yksi Erehtymättömienkin isoista ansioista. Rahan synty/synnyt jäi mysteeriksi. Jopa siihen mittaan että vuosisadan takainen Idmanin juttu Tampereelta oli yhä ”kavallus”. Oikeasti kyse oli luottoekspansiota, rahan lisäämisestä Tampereen teollisuuden monipuolistamiseksi ja lisäämiseksi – ja ei missään tapauksessa tukehtumisesta suhdenneluontoisiin rahapuliin. Oula Silventoinen kertoo Paperisydämmessä kuinka Gösta Serlachius oitis hankki toisen rahasisäpiiriläisen liikepankki/valtioSuomen Pankki -verkosta valuttamaan rahaa Mänttään. Wahlroos tuntee tämänkin episodin ja kuinka typerryttävästi meitä voidaan (ja pakostakin) hallita kansan pulistessa tietävinä milloin heliborista ja milloin marginaalista. Nurkumatta kiinnittäen koko elämänvaelluksensa lumoojajohdattekijoiden käsiin.

    Huippua meidän pakottamisessa oli eilisessä FT:ssä jossa kansainvälinen huipputietäjä / -vaikuttaja Charles Goodhart elää luulossa että Suomessa on asuntoluottovakuutus (pankin kannalta) olemassa kun elämänkestävä perintä, asunnon takavarikointi pilkkahintaan ja takaajavanhempien kesämökkien ja autojen voutinouto wahlroosien hyväksi on vallitsevaa oikeutta. Velkaorjuuttamien siis valehdellaan kansainvälisissä yhteyksissä eduskuntavaltion antamaksi luottotappiovakuutukseksi, näen Financial Timesistä 16.9. s.11.Jukka Sjöstedt

  9. 9

    sanoo

    Minusta tuo Smithin tapa kuvata lyyrisen realismin hallitseva asema on pikkuisen ongelmallinen. Kuten jo tuolla aiemmassa kommentissani sanoin. Nostin sen esiin siksi, että tuo kyseinen essee on luettavissa jonkinlaisena hänen uuden romaaninsa taustatekstinä.

    Yksi ongelma tuossa Smithin tavassa nostaa lyyrinen realismi jonkinlaiseksi itseoikeutetuksi valtalajiksi on että se implisiittisesti vahvistaa olettamusta, että kyse olisi jonkinlaisesta kertomakirjallisuuden vakioasetusten mukaisesta tilasta. Niin ei ole.

    Lainaan tähän, mitä asiasta kirjoitan Yhden hengen orgioissa:

    ”Alati toistettavan kertomuksen mukaan romaani syntyi 1700-luvun Englannissa faktan ja fiktion epäpyhänä liittona. Ensimmäisiä merkkiteoksia olivat Defoen Robinson Crusoe ja Swiftin Gulliverin retket. Seuraavalla vuosisadalla romaanista kehittyi erilaisten välivaiheiden jälkeen Brittein saarilla ylemmän keskiluokan suosimaa viihdettä, ja samaan aikaan Ranskassa Balzac kehitteli realistisen romaanin, joka pyrki sulkemaan sisäänsä koko yhteiskunnan eri kerrostumineen ja koskettelemaan aikakauden suuria moraalisia kysymyksiä. 1800-luvun mestarit, kuten Dickens, Eliot ja Hardy Englannissa, Hugo, Flaubert ja Zola Ranskassa, Tolstoi, Dostojevski ja Turgenev Venäjällä sekä Hawthorne, James ja Dreiser Yhdysvalloissa vakiinnuttivat realistisen romaanin teollistuvan yhteiskunnan keskeiseksi taidemuodoksi. 1920-luvulla homma karkasi käsistä Joycen, Woolfin ja Faulknerin kaltaisten modernistien heittäytyessä taiteellisiksi ja kokeellisiksi. Onneksi tätä välivaihetta kesti vain hetkisen, ja pian romaani vakiintui takaisin niille sijoille, jotka 1800-luvun mestarit olivat sille paaluttaneet. Niinpä meidän aikamme rakastetuimmat kertojat nojautuvat edelleen realistiseen kerrontaan ja vyöryttävät eteemme huolellisesti pyöristettyjä henkilöhahmoja, jotka painiskelevat aikakautensa suurten kysymysten kanssa.
    Mutta onko tämä kertomus romaanin synnystä historiallisesti tarkka? Vielä mitä. Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Steven Moore korostaa teoksessaan The Novel: An Alternative History, että romaanin kulttuuriset juuret ulottuvat ajassa paljon kauemmas taaksepäin kuin yleensä uskotellaan. Romaaneja tai romaanien kaltaista kertomakirjallisuutta on ollut antiikin ajoista lähtien. Romaanin latinankielinen kantasana novus tarkoittaa uutta tai eriskummallista, mikä kuvastaa tämän taidemuodon elastisuutta ja moni-ilmeisyyttä.
    Se 1800-luvun mestareiden töistä tuttu klassisen realistinen romaani, jota Franzen pitää ainoana oikeana romaanimuotona, on vain yksi vaihe kertomakirjallisuuden pitkässä muodonmuutosten ketjussa. Balzacia ja kumppaneita elähdytti pikemminkin kirjallinen uudistushenki kuin pyrkimys kirjoittaa niin kuin on aina kirjoitettu, jollekin myyttiselle romaanin ”perusolemukselle” kunniaa tehden. On enemmän tai vähemmän historiallista sattumaa, että juuri 1800-lukulainen realistinen romaani saavutti kertomakirjallisuudessa sellaisen aseman, että eräissä piireissä sen peruslähtökohtia pidetään edelleen alkuperäisten asetusten mukaisena tilana.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *