Sielunvihollisen töitä

Ruotsalaiset dekkarit ovat varmin todiste sielunvihollisen olemassaolosta.

Paholainen osaa lumota ja vietellä, ja minä sorruin taas. Luin Stieg Larssonin, tämän edesmenneen dekkarikuninkaan, kolmannen jännärin Pilvilinna joka romahti. Olen lukenut kaksi aikaisempaakin ja kirjottanut niistä tähän blogiin.

Kolmas teos ei muuta käsityksiäni Larssonista. Hän oli antikirjailija, kirjaileva journalisti, joka ei nähnyt kielellä suurempaa ilmaisutehtävää kuin välittää kaikkein yksinkertaisimmat ja banaaleimmat vaikutelmat ihmisistä, tapahtumista ja miljööstä. Eräänlainen monotoninen havaintorealisti siis.

Mitään kaunokirjallista tyyliä Stieg Larssonilla ei ollut, ei kaikesta päätellen edes pyrkimystä sellaiseen. Joku Arne Dahl vaikuttaa hänen rinnallaan ylivertaiselta sanataiturilta, suoranaiselta snobilta.

Tekisi mieli väittää, että sellaista proosaa, jota Stieg Larsson kirjoitti voi kirjoittaa vain paatunut toimittaja. Ehkä juuri siksi niin monet toimittajat ylistävät hänen teoksiaan.

Mutta mitä minun pitäisi itselleni tehdä? Kuinka sovitan sen synnin, että tempauduin taas Larssonin jännärin mukaan ja tunsin mielihyvää, tosin syyllistä mielihyvää, sitä lukiessani?
Jokin ruumillinen rangaistus lienee pakko keksiä. Menenkö räystäälle roikkumaan pää alaspäin? Raahaanko kuntopyörän saunaan ja poljen sitä sadassa asteessa? Lähdenkö juoksemaan puolimaratonia täyspakkaus selässä? Vai riittääkö jos menen jonnekin ja hakkaan halkoja koko sunnuntain?
Kommentit
  1. 1

    Manta sanoo

    Ei riitä. Yhteen Larssoniin hairahtumisen voisi vielä kuitata mainitsemillasi tavoilla, mutta kolmen lukeminen ja niistä nauttiminen on jo osoitus törkeästä tahallisuudesta.

    Teon sovittamiseksi vaaditaan Santiagon pyhiinvaellus, vanhastaan käypä rangaistus rikollisille. Harmi vain, ettei Anteeksiannon portti ole tänä vuonna auki etkä voi saada kerralla kaikkia syntejäsi anteeksi, mutta Larssonin kuitenkin.

    Lopuksi ilmoittaudut hallitsevalle kirjallisuuspaaville, kuka se sitten onkaan. Tai -konklaaville.

  2. 2

    sanoo

    Niin se käy.

    Ja kun olen synneistäni puhdistunut, lupaan viettää nuhteetonta ja hyveellistä askeetin elämää vailla syntisiä kirjallisia huvituksia. Luovun paholaisesta, joka minua ruotsalaisilla dekkareilla viettelee.

  3. 3

    sanoo

    Syyllisyydestä ja pyhiinvaelluksesta tulee aina mieleen kutsumatta tämä eräs suurmies kun matkusti aivan uuden ajan alussa Espanjasta Jerusalemiin. Hän päätyi öisin kolkuttelemaan rippipappinsa ovea, jatkuvasti. Etikettiin kuului suorittaa kirjallinen kokonaisrippi, siis luetella kaikki elämän varrelle mahtuneet synnit, ja tätä suoritusta vastaanottamaan ja valvomaan nimettiin erityinen kirkon virkailija. Kun prosessiin antautuu tosissaan, alkaa se tuottaa kuviteltuja syntejä, pikkuasioita vuosien takaa, joita kutsutaan liikahuoliksi. Joilla on Seppo Teinosen mukaan omituinen nimikin ”skruupeli”.

    Ja vielä Larssonista. Multa ne menivät ilmestyessään kokonaan ohi, ja aloin vasta nyt lukea ekaosasta. Ahmittava ja mainiohan se on, ikkuna yhteiskuntaan, kuten kauniisti sanotaan. Että synti ja häpeä lienee vain retorinen kaapu. Mutta toisaalta mä kyllä kuulun ihmisryhmään jonka mielestä tämä pätee myös ainakin osaan Ed McBainin poliisiromaaneita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *