Setä lukee Kanavaa

Enpä olisi uskonut olevani jonain päivänä Kanavan tilaaja. Vaan nytpä olen; lehti tupsahti tänään ensimmäistä kertaa postilaatikkooni. Onko pelini nyt menetetty? Onko minusta tulossa setämäinen paskanjauhaja?

Ja mitä sitten vaikka olisikin? Jonkun haukkuminen ”setämäiseksi” on merkki typeryydestä, laiskuudesta tai vähintäänkin huonosta mausta. ”Setämäinen” on nimittäin tiedostavan lukeneiston versio nettikeskustelupalstojen mölyapinoiden ”kukkahattutädistä”. Suoraan selkäytimestä ne molemmat tulevat. Kun älykkö sanoo ”setämäinen” tai kansalaiskeskustelija ”kukkahattutäti”, heidän ei tarvitse sanoa enää muuta. Vastustaja on määritelty ja tehty naurettavaksi. Tuollaisten ajattelun korvikkeina toimivien pilkkasanojen käyttö herättää minussa syvempää myötähäpeää kuin oluen nimittäminen bisseksi.

No, Kanavastahan minun piti puhua, tästä pönäkköjen porvarien sivistysjulkaisusta. Aloitin sen lukemisen lopusta eli sivulta 72. Sieltä löytyy Timo Vihavaisen kolumni otsikolla ”Kerjääminen sallittu”. Kuten otsikosta voi päätellä, kolumni käsittelee katukuvaamme ilmestyneitä romanikerjäläisiä. Vihavainen on sitä mieltä, että kerjäläisten myötä katusoiton laatu ehkä paranee, mutta laulujen lunnaista tulee kalliit: ”Ellei itsensä elättämistä kerjäämällä kielletä, on varmaa, että sosiaalitoimen huoleksi tulee yhä kasvava joukko uutta ’passiiviväestöä’, jonka ongelmia koetetaan poistaa valtion rahalla.”

Minun on vaikea suhtautua Vihavaiseen. Jossain haastattelussa hän mainitsi, että on eläkeiässä ja voi nyt puhua mitä huvittaa. Sellainen vaikutelma monista hänen kirjoituksistaan tuleekin. Vihavainen tuo mieleen tyypin, joka on keksinyt itselleen kivan harrastuksen — epäsovinnaisten mielipidekirjoitusten kirjoittamisen — eikä pysty millään pidättelemään intoaan. Mutta kuten harrastelijoille usein käy, liiallinen innokkuus kostautuu. Useimmat Vihavaisen ”epäsovinnaisista” ajatuksista ovat peräisin suoraan epäsovinnaisten ajatusten katalookista. Niitä kuulee kaupungilla liikkuessa ihan tarpeeksi, ei niitä viitsisi enää Kanavasta lukea.

Toisaalta Vihavainen onnistuu usein sanomaan jotain painaavaakin. Kerjäläiskolumnissaankin hän pohdiskelee sivujuonteenomaisesti alaluokkaisuuden ihannointia, joka rehottaa länsimaissa, eritoten Englannissa. Alaluokkaisuuden ihannointi on johtanut eräänlaiseen antikulttuuriin eli nautintokeskeiseen elämäntyyliin, jossa sivistysarvoja vuoroin pilkataan, vuoroin moititaan elitistisiksi. Liberaali älymystö on edistänyt tätä kehitystä parhaansa mukaan, koska sen mielestä vain suvaitsemattomat tiukkapipot kehtaavat väittää, että ooppera ja maailmankirjallisuus ovat arvokkaampia kuin rapmusiikki ja videopelit.

Olen sivistysarvojen katoamisen huolestuttavuudesta pitkälti samaa mieltä Vihavaisen ja hänen siteeraamansa Theodore Dalrymplen kanssa. Palkkatyössäni toimittajana olen vuosien varrella joutunut todistamaan perinteisten journalististen arvojen väistymistä räikeän kaupallisuuden ja rahvaanomaisen sensaatiohenkisyyden tieltä. Silloin, kun aloitin toimittajana, vanhemmat kollegat tekivät selvän eron laatujournalismin ja iltapäivälehtijournalismin välillä. Nykyään toimittajaporukoissa on luvallista puhua iltapäivälehtijournalismista vain arvostavassa hengessä — ellei halua leimautua suvaitsemattomaksi tiukkapipoksi. Seuratessani uraansa aloittelevia toimittajia huomaan monien heistä elävän aivan toisenlaisessa maailmassa kuin itse elin toimittajaksi ryhtyessäni. He seuraavat herkeämättä juttujensa klikkausmääriä netin kävijälaskureista. Jos juttua ei klikata, se on tylsä eli huono. Entä minkälaisia juttuja klikataan paljon? Tietenkin sellaisia, joissa on myyvä otsikko. Toimittajat ovat entistä enemmän otsikoiden laatijoita ja entistä vähemmän juttujen kirjoittajia. Se lienee luonnollista, jos lukijatkaan eivät jaksa lukea paljon otsikkoa pitemmälle.

Mutta vaikka Vihavainen ja Dalrymple saavat minut välillä nyökyttelemään hyväksyvästi, he onnistuvat usein jo seuraavassa hetkessä synnyttämään minussa vastarintaa. Heillä on tapana paheksua nykykulttuuria lähes kautta linjan, esimerkiksi rockmusiikkia tai avantgardistista kirjallisuutta. Ihailuaan ja hyväksyntäänsä he osoittavat klassisen musiikin mestareille ja maailmankirjallisuuden suurille nimille. Onko tällainen ahdaskatseisuus sivistysarvojen puolustamista? Mielestäni ei. Jos länsimaiden vitsaus on alaluokkaisuutta ihannoivan antikulttuurin rehottaminen, ei ratkaisu voi olla Euroopan museoiminen vanhan ajan sivistysporvarin arvomaailman mukaiseksi. Eivät Vihavainen ja Dalrymple toki tällaista suoraan ehdotakaan, mutta jonkinlaisena haavekuvana se heidän kirjoituksistaan kajastaa. Itse näen kirjallisuuden tradition elävänä ja kehittyvänä, en paikalleen jähmetettynä ja pronssiin valettuna. Jos päättäisimme arvostaa vain klassikkoja, meidän ei kannattaisi enää itse lainkaan kirjoittaa, maalata tai säveltää. Vihavaisen ja Dalrymplen kaltaiset hahmot eivät tunnu tätä ymmärtävän. Kenties siksi, etteivät ole kulttuurintekijöitä.
Kommentit
  1. 1

    Sami Liuhto sanoo

    Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun blogisti mainitsi ”tiukkapipon”. Se on sitä samaa kieltä kuin setämäinen, kukkahattutäti ja bisse. Minullehan on tullut Kanava jo vuosia ja Parnasson kestotilaus jäi uusimatta, kun mielestäni Jyväskylästä ei oikein ole tullut muuta kuin Matti Nykänen. Paitsi, onko uusimmassa Parnassossa jotakin Pynchonista? Taidan kipaista kirjastoon. Siis nykysuomeksi: ALAN KÄVELEMÄÄN KOHDEN KIRJASTOA.

    nimim. ”Sedän kanssa kävelyllä”

  2. 2

    sanoo

    Kiehtovaa tekstiä. Terminologiaosuuteen toivoisin kuitenkin seuraavia alaviitelisäyksiä:

    setämäinen/tätimäinen: tämä liittyy puheen statukseen. Setä ja täti ovat ihmisiä, jotka puhuttelevat muita ympärillään alentuvasti pojiksi ja tytöiksi, riippumatta siitä, miten naurettavalta se vaikuttaa. Kyse on yleensä epävarmuuden kompensoimisesta. Tyypillinen setä-/tätitilanne syntyy, kun ollaan kalastamassa, ja viereen tulee vene, josta kysytään että onkos pojilla kalaluvat. Setä-/täti-roolissa kansalainen voi hämärryttää tasa-arvoisuuttaan muihin tekeytymällä auktoriteetiksi. Tämän läpinäkyväksi tekeminen vaatii sedittelyä, siinä missä he pojittelevat. Mitä tulee Kanava-lehteen, on setämäisyys eetoksen suhteen monin paikoin täsmällinen käsite (joskin olen itsekin pohtinut lukijaksi ryhtymistä, kun lehden artikkeleista puhutaan niin pajon).

    Kukkahattutäti: tämä taas liittyy nuorten taiteilijoiden omahyväiseen yleisönsä halveksimiseen. On tunnustettu tosiasia, että sivistys tässä maassa lepää pitkälti keski-iän ylittäneiden naisten harteilla. He paitsi tuntevat kulttuurin kokonaisuudessaan ylivoimaisesti parhaiten myös käyttävät siihen ylivoimaisesti eniten rahaa. Nuoret runoilijat ja kuvataiteilijat korostavat omaa kusipäistä itsekeskeisyyttään ylenkatsomalla yleisöään tällaisilla haukkumasanoilla – eli pilkkaamalla niitä harvoja, jotka pitävät heidän työtään arvossa.

    Iltismaailman arvostus tuli mulle vähän yllätyksenä. Tuntemani roskalehtijournalistit eivät yleensä röyhistele tekevänsä arvokasta työtä. Hehän tuskin osaavat kirjoittaa virheetöntä suomea.

  3. 3

    sanoo

    Sami: On kyllä uudessa Parnassossa Pynchonista. Nimittäin Juhani Lindholmin haastattelu, jossa hän kertoo tulevasta urakastaan: Gravity’s Rainbow’n suomennoksesta. Minäkin mainitsen Pynchonin ohimennen omassa esseessäni.

    Aleksis: Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että ns. kukkahattutädit edustavat Suomen kansan parasta ainesta. Tuomas Nevanlinna sanoi jossain tekstissään, että ilman näitä aktiivisia, sivistyneitä, ihania keski-ikäisiä naisia tänne jäisi vain ”urahduksia ja lujuuslaskelmia”. Noista alaviitetäsmennyksistäsi: asiallisia ovat. Toisaalta mihin tahansa blogimerkintään (ainakin omiini) voi tehdä loputtomat määrät varauksia, tarkennuksia sun muita. Pitäisi kirjoittaa karmean pitkästi enkä minä sellaista jaksa. Annan mennä ihan tunteella vain. Selittelen sitten jälkeenpäin tässä kommenttiloodassa, jos seliteltävää jää.

  4. 4

    sanoo

    Kuka nauttii eniten -kokoelmaa kommentoineelle anonyymille: kyllä, kommenttisi tuli oikeaan paikkaan. Ja kiitokset ystävällisistä sanoistasi!

    Minulla on tässä blogissa nykyään sellainen käytäntö, etten julkaise anonyymeja kommentteja kuin poikkeustapauksissa.

  5. 5

    sanoo

    Dalrymple arvostaa mm. J. G. Ballardia ja on kirjoittanut hyvän esseen Anthony Burgessin hyvinkin kielelitietoisesta ja modernista ”Kellopeliappelsiinista”. Eli ei hänen makunsa tyystin klassikoihin umpeutunut ole.

  6. 6

    Antti Selkokari sanoo

    Minua ihmetyttää, onko kukaan koskaan nähnyt oikeaa, elävää kukkahattutätiä?
    Koko sana ja käsite on ymmärtääkseni amerikanenglannista lainattu enimmäkseen populaarikulttuurifanien käyttöön. Kukkahattutäti on ns. hyvä vihollinen, jonka olemassaoloa ja tuomittavuutta ei tarvitse perustella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *