Sankariateistin salaiset toiveet

Uskonnosta piisaa puhetta käsittämättömän paljon siihen nähden, kuinka vähän se oikeasti hetkauttaa nykyihmistä, tätä surutonta sopeutujaa, joka kuluttaa, äänestää, huvittuu, hekumoi ja palvoo sankareita mieluummin kuin Jumalaa.
Kenties uskonnosta puhuttaisiin vähemmän ilman Al-Qaidaa, Sarah Palinia ja suviseuroja, näitä aina niin otollisia mediahehkutuksen kohteita.
Omilla tahoillaan tätä puhemyllyä tietysti pyörittävät kaikenmaailman Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit, palavasieluiset jumalankieltäjät, joiden mielestä uskonto ei ole pelkästään typerää ja turhanpäiväistä vaan myös vaarallista. Siitä huolimatta, että jo Nietzsche havaitsi ihmisten tulleen liian kelvottomiksi uskomaan Jumalaan.
Myös vanha fallosentrikko, kirjallisuuden kunniadinosaurus Philip Roth intoutuu koskettelemaan uskontoa (tai pikemminkin sen ”yhteiskunnallista roolia”) uusimmassa romaanissaan Indignation. Romaanin päähenkilö, nuori opiskelija Marcus Messner pitää uskonnonvastaisen palopuheen joutuessaan yliopistonsa dekaanin kuulusteluun. Messner siteeraa ulkomuistista pitkät pätkät Bertrand Russellin luentoa Why I Am Not A Christian. Kirjassa eletään 1950-lukua, Korean sodan aikaa. Jos elettäisiin nykyaikaa, Russellin paikalla olisi Dawkins:
”Religion, he declares, is based primarily and mainly on fear – fear of the mysterious, fear of defeat, and fear of death. Fear, Bertrand Russell says, is the parent of cruelty, and it is therefore no wonder that cruelty and religion have gone hand in hand throughout the centuries.”

Kiintoisaa ei ole Messnerin palopuheen sisältö, sehän vilisee tutuimpia ja kuluneimpia uskonnonvastaisia argumentteja. Kiintoisaa on se, että Roth kuvaa Messnerin melkoiseksi huurupääksi ja reppanaksi, vaihdettavat vaihtaen hän sopisi sormea heristäväksi uskonkiihkoilijan karikatyyriksi.
Messnerin kohtalo romaanissa on tyypillinen fanaatikon kohtalo: hän yrittää lintsata opiskelijoille pakollisista uskonnollisista tilaisuuksista, mutta jää kiinni. Dekaani antaa Messnerille viimeisen mahdollisuuden: jos hän osallistuu tuplamäärään vaadittuja uskonnollisia tilaisuuksia, hän säästyy erottamiselta. Messner ei alistu, saa potkut yliopistosta ja joutuu rintamalle Koreaan, jossa saa surmansa vähän ennen 20-vuotispäiväänsä. Jonkinlainen ateismin marttyyri siis.
Paha kyllä Roth vesittää kiintoisat teemat ennalta-arvattavimmalla tavalla, manaamalla henkiin 60-lukulaisen edistyksellisyyden ihanteet ja iskulauseet. Romaani päättyy välähdykseen Messnerin opinahjosta parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Opiskelijaliike on saanut vaatimuksensa läpi ja uskonnolliset velvoitteet on poistettu tutkintovaatimuksista.
Indignation kääntyy jonkinlaiseksi historialliseksi paralleeliksi, Roth on kirjoittavinaan huurupäisestä opiskelija-ateistista ja Korean sodasta, mutta kirjoittaa samalla myös nykypäivän Yhdysvalloista, joka sotii rajojensa ulkopuolella Irakissa ja jota uhkaa rajojensa sisäpuolella kristillinen arvokonservatismi, uskonnollinen oikeisto. Yliviritetty yhteiskunnallinen kehystys tukehduttaa romaania.
En kuitenkaan voi välttyä vaikutelmalta, että Rothin romaani aivan kuten Dawkinsin ja Hitchensin kiivailevat pamfletit kätkee sisäänsä salaisen toiveen: että uskonto ei sittenkään olisi turhaa ja tyhjänpäiväistä, onhan se liian hyvä vastustaja ja vastavoima menetettäväksi. Elämä voisi olla aika karua ja karmivaa maailmassa, josta uskovat ovat hävinneet.

Mieleeni tulee katkelma Don DeLillon Valkoisesta kohinasta. Siinä päähenkilö Jack Gladney menee hoidattamaan ampumahaavaansa katoliselle poliklinikalle. Gladneytä hoitava nunna sanoo:

”Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin. He ovat varmoja että ovat oikeassa torjuessaan uskon, mutta he tietävät että usko ei saa hävitä kokonaan. Kadotus tulee silloin kun kukaan ei usko (…) Me omistamme elämämme sille, että teidän olisi mahdollista elää ilman uskoa.”
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Pelosta uskonto syntyy, kuolemanpelosta, kuolema kiertämisestä, selittämisestä, kieltämisestä. Se on eloonjäämisoppi, järjen ja tunteen kehittämä jatko eloonjäämisvietille. Jotain on oltava etten minä pääty.
    Minulle, ateistille, agnostikolle ainakin, uskonto syntyi jo kolmannen kerran pari viikkoa sitten, kun kolmannelle lapselle oli seurakunnan (asuinpaikallani ainoa päivähoitomahdolilsuus) kerhossa kerrottu mikä on vainajien loppusijoituspaikka. Siinä ei oikein minun, vanhemman, selitykset maaksi muuttumisesta enää vedä vertoja, kun sijaan on tarjottu taivaspaikka.
    Mutta toisaalta juuri tämä lohtu ja hölmö helppous hyvittää, selittää ja vakuuttaa uskon. Eihän siinä mistään muusta olekaan kysymys, uskosta, uskosta siihen että maailma on joskus parempi paikka, että Suomi pääsee jalkapallon arvokisoihin, että tilillä on rahaa, että kaikella pahalla ja ikävällä mitä meille tapahtuu, on tarkoituksensa ja viimeisenä päivänä voimme taas kohottaa ystävien kanssa maljan.

  2. 2

    sanoo

    Maailman luominen on Jumalan lankeamus, sanoi Baudelaire. Schopenhauer sanoi jotenkin niin, että parempi olisi jos ei olisi olemassa mitään, elämän menettäminen kun on suurempi kärsimys kuin sen saaminen.

    Olemassaoloon heitetyn luontainen tila on pelko. Pelko olisi hirmuista ilman lohtua. En pidä tätä pelkoa pelkuruuden osoituksena vaan ymmärrettävänä.

    Uskonnosta pitäisi osata keskustella älykkäästi, mutta se on huomattavan vaikeaa. Ei vähiten siksi, että ”älykäs keskustelu” ymmärretään monella taholla siten, että uskontoa pitäisi lähestyä samalla virityksellä kuin millä tieteen kentällä on totuttu toimimaan, alistaa se kriittisen rationaalisen tarkastelun kohteeksi, eritellä sitä niin kuin tieteellisiä argumentteja eritellään. Uskonnon kieli on toisenlainen.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Ns. näkymätön todellisuus ei avaudu rationaalisella haarukoinnilla. Se ei ylipäätään avaudu,selity. Mutta se on olemassa, sen myöntää muutama ateistikin. Uskonto, kirkko ovat yrityksiä selittää tuota todellisuutta ihmiskielelle (pahimmillaan sillä kaanaankielellä) – eikä se onnistu, valitettavasti. Paitsi joskus kylläkin tahattomasti – negaatiossaan.

  4. 4

    sanoo

    ”eikä se onnistu, valitettavasti.”

    Joskus hämmästelen sitä, kuinka ehdottoman varmoja niin monet ihmiset ovat (kristillisen) uskonnon kelvottomuudesta maailmassa, jossa lähes kaikessa muussa vallitsee mitä suurin epävarmuus, epätarkkuus ja relativismi. ”Muusta en tiedä, mutta kirkko on perseestä, ja tämä on jeesuksen tosi.”

    Ateistit, ainakin paatuneimmat heistä, lienevät onnellisia ihmisiä: heitä ei minkäänlainen epäily tai uskonkriisi ikinä karmi, kaiherra tai kosketa.

  5. 5

    sanoo

    …jatkoa edelliseen

    On toki uskontokriitikkoja, jotka myöntävät näkymättömän todellisuuden olemassaolon tai eivät halua ”sulkea siltä kaikkia ovia”, mutta samalla argumentoivat kiivaasti uskontoa vastaan, koska se ”epäonnistuu” yrityksessään selittää tätä näkymätöntä todellisuutta.

    Vaatimus, että uskonto selittäisi jotain pitää sisällään ajatuksen tai toiveen, että uskonnosta olisi tieteen substituutiksi yliluonnollisen todellisuuden saralla. Että se ottaisi sen haltuun ja selittäisi sen samaan tapaan kuin tiede luonnonilmiöt, olisi toisenlainen rationaalisuuden muoto.

    Uskontoa on mielestäni hedelmällisempää tarkastella (ja varmaan myös kokea) samalla tavalla kuin esimerkiksi kirjallisuutta, sen omasta kielestä käsin. En ole monenkaan kuullut valittavan, että kirjallisuus ei pysty tyydyttävästi, tieteen kriteerit täyttäen selittämään niitä asioita, joita se kuvaa tai koskettelee, ihmistä, yhteiskuntaa, mitä milloinkin.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Ihmisen tarve selittää kokonaan auki se minkä on tarkoitus olla mysteeri – ulottuvilla ja samalla kertaa ulottumattomissa – pilaa monta asiaa. Samoin se että kristinnuskon perusideat nähdään lahkojen ja huuhaa-liikkeiden ilmentyminä. Tällöin myös uskon asioista kiinnostunut persoona leimautuu ei-älylliseksi hapuilijaksi. Käsittääkseni järjenkäyttö uskonasioissa on mitä suotavinta. Selville ottaminen on ihmisen elämänikäinen vaivannäkö. Ei ihme että puhutaan ”tiestä”. Joka sekin kliseinen ilmaisu, mutta keksipä parempi. Itse olen tullut vuosien saatossa allergiseksi luterilaisen kirkon käyttämälle kuvastolle. Mutta koetan nähdä sen läpi.

  7. 7

    sanoo

    ”Mutta koetan nähdä sen läpi.”

    Sankarillinen projekti, tuo.

    Uskonto todellakin samastetaan usein fanaatikkoihin, koska se on keino tehdä uskonnosta joko naurettavaa tai vaarallista, tarpeen mukaan.

    Vähän sama jos kaikki kriittistä ajattelua harrastavat intellektuellit leimattaisiin vallanhimoisiksi hyypiöiksi, joiden salainen unelma on hallita yhteiskuntaa ylivertaisilla älynlahjoilla.

    Camus piikitteli, että jokaisen älykön salainen toive on saada olla gangesteri, joka pitää yhteiskuntaa otteessaan pelkällä väkivallalla.

  8. 8

    sanoo

    Olen samaa mieltä, ongelma vain on, että eräät ryhmät katsovat uskonnon olevan kokoelma tosiasiaväittämiä, joiden pohjalta voidaan tulkita ja ottaa haltuun myös kaikki yhteiskunnalliset kysymykset. En tiedä suostuuko mikään kirkko suhtautumaan oppeihinsa ”kuten kirjallisuuteen”.

    Uskonnollisuudelle on syynsä, enkä väitä niitä huonoiksi. Ihmisten yksityiseen elämänhallintaan kajoaminen voi olla ajattelematonta ja ylimielistä. Poliittisen uskontokriikin ei pitäisikään irvailla uskomuksille, vaan pohtia minkälaisia ovat hyväksyttävät perusteet moniarvoista ihmisjoukkoa koskevalle päätöksenteolle.

  9. 9

    sanoo

    ”En tiedä suostuuko mikään kirkko suhtautumaan oppeihinsa ”kuten kirjallisuuteen”. ”

    Tarkoitin, että uskonnolla ja kirjallisuudella on rakenteellista samankaltaisuutta, analogisuutta. En rinnasta niitä sisällöllisesti.

    Mutta kirkko tarvitsee oppinsa ja dogminsa, pyhät kirjoituksensa, kuten kirjallisuus tarvitsee kaanoninsa, pyhät kirjansa.

    Suoraviivaisia vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin kannattaa yhtä vähän hakea uskonnollisista kirjoituksista kuin kirjallisuuden merkkiteoksista.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Hei Tommi! Suhtautumisesi Hitchensin ja Dawkinsin hyökkäyksiin ihmetyttää minua. Hitschenskin on sanonut, että kirkkojen kauneus ei olisi niin säväyttävää ilman syboliikkaa ja sitä tosiasiaa, että ihmiset ovat todella sydämestään uskoneet. Hyökkäyksen kohteena ei kuitenkaan ole ihmisten henkisyys, vaan vallankäyttö: niin kauan kuin uskontoa käytetään vallan välineenä – siis sanelemaan ihmisille miten toimia – se ei saa perustua perättömiin, hatariin tai subjektiivisiin väittämiin. Mielestäni hyökkäys on tarpeellinen, oli se sitten emotionaalinen ja vihainen tai tieteellinen ja viileä.

    -Antti

  11. 11

    sanoo

    Haluaisin kyllä nähdä Monty Python -sketsin aiheesta Kalle Päätalo- ja Michel Houellebecq -lobbarit ministeri Pekkarisen puheilla.

  12. 12

    sanoo

    Miten nämä kaksi asiaa kohtaavat toisensa?

    ”kirkkojen kauneus ei olisi niin säväyttävää ilman syboliikkaa ja sitä tosiasiaa, että ihmiset ovat todella sydämestään uskoneet.”

    ja

    ”se ei saa perustua perättömiin, hatariin tai subjektiivisiin väittämiin.”

    Edellisessä ollaan symboliikan alueella, jälkimmäisessä peräämässä jotain objektiivisia tietolauseita.

    Uskonnon nimissä tapahtuneita vääryyksiä ja hirmutekoja ei voi ruveta kiistämään. Mutta olennaista on tuo ”uskonnon nimissä”.

    Tuskin tarvitsee edes muistuttaa, että vallankäytön taustalla on aina raadollisia taloudellisia ja poliittisia motiiveja, joita naamioidaan uskonnollisten tunnusten taakse. Keppihevosia löytyy aina.

  13. 13

    Golgatan Olga sanoo

    Anteeksi pinnallisuuteni, mutta tärkein ensin: Oletko vaihtanut valokuvasi? Intensiivinen katse, täytyy sanoa.

    DeLillo-sitaatti osoittaa hyvin, että kaunokirjallisuudessa voi parhaimmillaan sanoa muutamalla rivillä sen mihin tutkija (tai yhä useammin journalisti) käyttää satoja sivuja eikä sittenkään täysin onnistu. Uskosta ja uskonnosta pitäisi pystyä puhumaan eri lauseissa. Tämän pidemmälle harhailussani en ole vielä itse päässyt, kirkkoon kuulumaton mutta sitä nykyään vähemmän karsastava ihminen. Pappien seurassa on usein hyvä olla – paskanpuhuminen jää vähemmälle ja siirrytään nopeasti elämän peruskysymyksiin, niin kuin lastenkirjoissa.

    Uskontoja oppeina täytyy kritisoida, niin kuin mitä tahansa, minkä nimissä käytetään valtaa. Uskosta on lopulta vaikea sanoa mitään. Voi sen varmaan määritellä aivokuoren tai minkä lienee -kurkiaisen häiriöksikin, mutta niin voi monet muutkin inhimilliset kokemukset ja hahmotukset.

  14. 14

    sanoo

    Kuva vaihtui, koska tämä blogi muuten on sitä yhtä ja samaa.

    Kirjallisuusmies Göbbels sanoi: ”Tärkeintä ei ole, mihin uskoo, vaan että uskoo.”

  15. 15

    sanoo

    ”Uskonto on rationalismin muoto” sanoi bloginpitäjä tuolla yllä jossakin, ja juuri sen tyyppinen uskonto on, uskallan sanoa että aika varmasti, perseestä. Sitä vastaan Blake aikanaan pyristeli, ehkä T.S. Eliot myös. Se uskonto ei näe mitään mysteeriä, vaan selittelee ja kyttää, että pysytään ruodussa. Selittää huonosti, kyttää yleensä pirun tehokkaasti.

    Siis ihan meillä Suomessakin, vaikkapa tuolla Oulun tietämillä, jossa tällainen pers-uskonto käyttää hävytöntä valtaa sekä lapsiin että aikuisiin.

    Ja Dawkinsista: hän ei itse asiassa kritisoi ainoastaan uskontoa, vaan myös intelligentsiaa joka ei kerta kaikkiaan tiedä, missä nykytiede menee. Siinä paikoin ei kannata lähteä relfeksinomaisesti mukaan akateemisiin tiedekuntakiistoihin (humanistit vs. kovat tieteet), vaan höristää korvia.

    Hitchensin uskontokritiikki on liian kapakkapöytähenkistä minun makuuni.

  16. 16

    sanoo

    ””Uskonto on rationalismin muoto” sanoi bloginpitäjä tuolla yllä jossakin”

    Nyt siteeraat kyllä bloginpitäjää väärin. Kaikissa kommenteissa olen tähdentänyt tasan tarkkaan päinvastaista.

    Kirjoitin mm. näin: ”Vaatimus, että uskonto selittäisi jotain pitää sisällään ajatuksen tai toiveen, että uskonnosta olisi tieteen substituutiksi yliluonnollisen todellisuuden saralla. Että se ottaisi sen haltuun ja selittäisi sen samaan tapaan kuin tiede luonnonilmiöt, olisi toisenlainen rationaalisuuden muoto.”

    Eli tarkoitukseni oli nimenomaan pilkata uskon ja uskonnon latistamista rationaalisen diskurssin muodoksi.

  17. 17

    Anonymous sanoo

    Sanoit Tommi, että keppihevosia valheille ja vallankäytölle kyllä löytyy. Totta. Itse koen, että niitä vastaan pitää hyökätä – siis sivistyneesti ja ajatusten voimalla. Jos joku puhuu puutaheinää, niin sanotaan kuulijalle kauniisti, että ei kannata uskoa. Siitä tässä on pohjimmiltaan kysymys. Kirkkojen kauneus on estetiikkaa ja asia erikseen. Otin sen vain esimerkiksi siitä, että kyllä Hitchenskin myöntää, että uskonnot ovat poikineet oheistuotteina myös hyviä ja kauniita asioita.

    -Antti

  18. 18

    sanoo

    Ymmärsin oikein, mutta kommentoin epäselvästi: omat kommenttini kohdistuivat (aivan oikein) tunnistamaasi rationaaliseen uskontokäsitykseen, joka juuri yleensä käyttää valtaa ja ”selittää” asioita kömpelösti.

    Jos vastaan vänkäämistä haetaan niin se kohdistuu minun puoleltani ehkä siihen, että suhtaudut mielestäni liiankin ymmärtävästi uskontoon ja ylettömän kriittisesti sen kritisoijiin. Tuo mainitsemasi ”rationaalinen uskonto” on nimittäin uskonnon yleisin muoto, ja nimenomaan esim. Dawkinsin kritiikin kohde.

    Tulikohan tuostakaan nyt selkoa…

  19. 19

    sanoo

    ”Tuo mainitsemasi ”rationaalinen uskonto” on nimittäin uskonnon yleisin muoto”

    Käsittämättömän suuri osa uskovaisista on varmastikin pölvästejä ja typeryksiä. Aivan kuten käsittämättömän suuri osa minkä tahansa massamittoihin kasvaneen opin, ideologian tai katsantokannan edustajista.

    Minusta kyllä uskonnon yleisin muoto ainakin länsimaissa on hengetön ja pystyyn kuollut, merkityksistä tyhjentynyt tapakristillisyys. Kirkkokunnat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät sinne oikeasti kuuluisi, jos heidän vakaumustaan ryhdyttäisiin toden teolla punnitsemaan.

    Sikäli kuin tällaiset ihmiset ikinä miettivät suhdettaan uskontoon, se supistuu siihen, että he muokkaavat uskontonsa opinkappaleet mieleisikseen: ”Joo, kyllä mä uskon, mutta omalla tavallani…”

  20. 20

    sanoo

    ”Uskon omalla tavallani” on mielestäni asiallinen maailmankuva. Tunnen tässä mielessä sympatiaa tapakristittyjä kohtaan.

    Tässä uudessa uskontunnustuksessa tunnustetaan uskomisen intuitiivinen vetovoima, mutta samalla epäilys sen suhteen, onko uskottavaa kohdetta. Tietämättään kaduntallaaja siis vain tiivistää parin viime vuosisadan aatehistoriallisen kriisin.

    Kirjallisuuden ja uskonnon analogisesta suhteesta puhuit myös. Tätä on länsimaiden ja kristinuskon osalta käsitellyt ainakin kirjallisuudentutkija Northrop Frye teoksissaan ”Words with Power” ja ”The Great Code”.

  21. 21

    sanoo

    ”Tunnen tässä mielessä sympatiaa tapakristittyjä kohtaan.”

    Ok. Itse olen hieman kriittisempi. ”Uskon mitä huvittaa” -asenne on käypää valuuttaa monella muullakin elämän saralla, ja useimmiten sen taustalla on vain laiskuutta, mukavuudenhalua, hedonismia ja passiivista nihilismiä.

    Itse arvostan kaikessa traditioita, niiden tuntemista ja niihin ankkuroitumista (vaikka sitten niitä vastaan kapinoiden). ”Omalla tavallaan” uskova ihminen on lopullisesti irti traditiosta, juureton ja merkityksettömästi ja sisällyksettömästin vapaa, vapaa tekemään ei-mitään ei-minkään vuoksi.

    Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että tällaisessa ”ajattelussa” kristallisoituu länsimaiden aatehistoriallinen kriisi.

  22. 22

    sanoo

    ”Itse arvostan kaikessa traditioita, niiden tuntemista ja niihin ankkuroitumista (vaikka sitten niitä vastaan kapinoiden). ”Omalla tavallaan” uskova ihminen on lopullisesti irti traditiosta, juureton ja merkityksettömästi ja sisällyksettömästin vapaa, vapaa tekemään ei-mitään ei-minkään vuoksi.”

    Juuri näin. Olen miettinyt näitä omatapaisia kaksikymmentä vuotta ja tuossahan on tiivistettynä se mitä he ovat.

  23. 23

    Golgatan Olga sanoo

    ’”Omalla tavallaan” uskova ihminen on lopullisesti irti traditiosta, juureton ja merkityksettömästi ja sisällyksettömästin vapaa, vapaa tekemään ei-mitään ei-minkään vuoksi.”
    Juuri näin. Olen miettinyt näitä omatapaisia kaksikymmentä vuotta ja tuossahan on tiivistettynä se mitä he ovat.’

    Olette te pojat aika ankaria. Luulenpa että ”omalla tavallaan uskovissa” on valtaisa kirjo ihmisiä tapapölvästeistä pitkän ja monipolvisen tien kulkeneisiin, kohtalaisen viisaisiin ihmisiin, jotka eivät koe olevansa ”merkityksettömästi vapaita”. (Tarkennan etten itse kuulu kumpaankaan ryhmään enkä mihinkään niiden välissä.)

    Me ateistit hengailemme usein DeLillon nunnien liepeillä. Metsäläisenä olen myös äskettäin keksinyt olevani animisti, ”omalla tavallani”. Me länsimaalaiset olemme ateisteja suhteessa kristinuskon Jumalaan, siihen pakettiin johon kuuluvat myös Allah ja Jahve. Uskon (sic), että kyseinen Jumala on kulttuurissa ja vain siellä. Mutta siinä mielessä olemassa. (”Sekavempaa ja sekavempaa.”)

    Tapa-ateistejakin varmasti löytyy pilvin pimein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *