Sankariateistin salaiset toiveet

Uskonnosta piisaa puhetta käsittämättömän paljon siihen nähden, kuinka vähän se oikeasti hetkauttaa nykyihmistä, tätä surutonta sopeutujaa, joka kuluttaa, äänestää, huvittuu, hekumoi ja palvoo sankareita mieluummin kuin Jumalaa.

Kenties uskonnosta puhuttaisiin vähemmän ilman Al-Qaidaa, Sarah Palinia ja suviseuroja, näitä aina niin otollisia mediahehkutuksen kohteita.

Omilla tahoillaan tätä puhemyllyä tietysti pyörittävät kaikenmaailman Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit, palavasieluiset jumalankieltäjät, joiden mielestä uskonto ei ole pelkästään typerää ja turhanpäiväistä vaan myös vaarallista. Siitä huolimatta, että jo Nietzsche havaitsi ihmisten tulleen liian kelvottomiksi uskomaan Jumalaan.

Myös vanha fallosentrikko, kirjallisuuden kunniadinosaurus Philip Roth intoutuu koskettelemaan uskontoa (tai pikemminkin sen “yhteiskunnallista roolia”) uusimmassa romaanissaan Indignation. Romaanin päähenkilö, nuori opiskelija Marcus Messner pitää uskonnonvastaisen palopuheen joutuessaan yliopistonsa dekaanin kuulusteluun. Messner siteeraa ulkomuistista pitkät pätkät Bertrand Russellin luentoa Why I Am Not A Christian. Kirjassa eletään 1950-lukua, Korean sodan aikaa. Jos elettäisiin nykyaikaa, Russellin paikalla olisi Dawkins:
“Religion, he declares, is based primarily and mainly on fear – fear of the mysterious, fear of defeat, and fear of death. Fear, Bertrand Russell says, is the parent of cruelty, and it is therefore no wonder that cruelty and religion have gone hand in hand throughout the centuries.”

Kiintoisaa ei ole Messnerin palopuheen sisältö, sehän vilisee tutuimpia ja kuluneimpia uskonnonvastaisia argumentteja. Kiintoisaa on se, että Roth kuvaa Messnerin melkoiseksi huurupääksi ja reppanaksi, vaihdettavat vaihtaen hän sopisi sormea heristäväksi uskonkiihkoilijan karikatyyriksi.

Messnerin kohtalo romaanissa on tyypillinen fanaatikon kohtalo: hän yrittää lintsata opiskelijoille pakollisista uskonnollisista tilaisuuksista, mutta jää kiinni. Dekaani antaa Messnerille viimeisen mahdollisuuden: jos hän osallistuu tuplamäärään vaadittuja uskonnollisia tilaisuuksia, hän säästyy erottamiselta. Messner ei alistu, saa potkut yliopistosta ja joutuu rintamalle Koreaan, jossa saa surmansa vähän ennen 20-vuotispäiväänsä. Jonkinlainen ateismin marttyyri siis.

Paha kyllä Roth vesittää kiintoisat teemat ennalta-arvattavimmalla tavalla, manaamalla henkiin 60-lukulaisen edistyksellisyyden ihanteet ja iskulauseet. Romaani päättyy välähdykseen Messnerin opinahjosta parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Opiskelijaliike on saanut vaatimuksensa läpi ja uskonnolliset velvoitteet on poistettu tutkintovaatimuksista.

Indignation kääntyy jonkinlaiseksi historialliseksi paralleeliksi, Roth on kirjoittavinaan huurupäisestä opiskelija-ateistista ja Korean sodasta, mutta kirjoittaa samalla myös nykypäivän Yhdysvalloista, joka sotii rajojensa ulkopuolella Irakissa ja jota uhkaa rajojensa sisäpuolella kristillinen arvokonservatismi, uskonnollinen oikeisto. Yliviritetty yhteiskunnallinen kehystys tukehduttaa romaania.

En kuitenkaan voi välttyä vaikutelmalta, että Rothin romaani aivan kuten Dawkinsin ja Hitchensin kiivailevat pamfletit kätkee sisäänsä salaisen toiveen: että uskonto ei sittenkään olisi turhaa ja tyhjänpäiväistä, onhan se liian hyvä vastustaja ja vastavoima menetettäväksi. Elämä voisi olla aika karua ja karmivaa maailmassa, josta uskovat ovat hävinneet.

Mieleeni tulee katkelma Don DeLillon Valkoisesta kohinasta. Siinä päähenkilö Jack Gladney menee hoidattamaan ampumahaavaansa katoliselle poliklinikalle. Gladneytä hoitava nunna sanoo:

“Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin. He ovat varmoja että ovat oikeassa torjuessaan uskon, mutta he tietävät että usko ei saa hävitä kokonaan. Kadotus tulee silloin kun kukaan ei usko (…) Me omistamme elämämme sille, että teidän olisi mahdollista elää ilman uskoa.”
Kommentit (23)
  1. Pelosta uskonto syntyy, kuolemanpelosta, kuolema kiertämisestä, selittämisestä, kieltämisestä. Se on eloonjäämisoppi, järjen ja tunteen kehittämä jatko eloonjäämisvietille. Jotain on oltava etten minä pääty.
    Minulle, ateistille, agnostikolle ainakin, uskonto syntyi jo kolmannen kerran pari viikkoa sitten, kun kolmannelle lapselle oli seurakunnan (asuinpaikallani ainoa päivähoitomahdolilsuus) kerhossa kerrottu mikä on vainajien loppusijoituspaikka. Siinä ei oikein minun, vanhemman, selitykset maaksi muuttumisesta enää vedä vertoja, kun sijaan on tarjottu taivaspaikka.
    Mutta toisaalta juuri tämä lohtu ja hölmö helppous hyvittää, selittää ja vakuuttaa uskon. Eihän siinä mistään muusta olekaan kysymys, uskosta, uskosta siihen että maailma on joskus parempi paikka, että Suomi pääsee jalkapallon arvokisoihin, että tilillä on rahaa, että kaikella pahalla ja ikävällä mitä meille tapahtuu, on tarkoituksensa ja viimeisenä päivänä voimme taas kohottaa ystävien kanssa maljan.

  2. Tommi Melender
    25.11.2008, 22:17

    Maailman luominen on Jumalan lankeamus, sanoi Baudelaire. Schopenhauer sanoi jotenkin niin, että parempi olisi jos ei olisi olemassa mitään, elämän menettäminen kun on suurempi kärsimys kuin sen saaminen.

    Olemassaoloon heitetyn luontainen tila on pelko. Pelko olisi hirmuista ilman lohtua. En pidä tätä pelkoa pelkuruuden osoituksena vaan ymmärrettävänä.

    Uskonnosta pitäisi osata keskustella älykkäästi, mutta se on huomattavan vaikeaa. Ei vähiten siksi, että “älykäs keskustelu” ymmärretään monella taholla siten, että uskontoa pitäisi lähestyä samalla virityksellä kuin millä tieteen kentällä on totuttu toimimaan, alistaa se kriittisen rationaalisen tarkastelun kohteeksi, eritellä sitä niin kuin tieteellisiä argumentteja eritellään. Uskonnon kieli on toisenlainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *