Sananvapaudesta

Minulla ja varmaan myös useimmilla muilla kirjoittajilla on sellainen ongelma, että mielessä pyörii kaikenlaisia asioita, joista tekisi mieli kirjata ajatuksia ylös, mutta aika (eli viitseliäisyys) ei kerta kaikkiaan riitä.

Olen joskus ajatellut raapustaa jotain sananvapaudesta, mutta en ole keksinyt mitä. Mielessäni on ollut pelkkiä hajamietteitä enkä minä kuulu niihin, joiden mielestä hajamietteet — ja eritoten juuri ne — ovat kiinnostavia.

Uudessa Parnassossa on Janne Saarikiven kolumni, jossa hän esittää teräviä näkemyksiä sananvapaudesta. Hyvä, että esittää, koska ne ovat suunnilleen sellaisia näkemyksiä, jotka minä olisin halunnut esittää, jos vain olisin osannut, ehtinyt tai viitsinyt.

Saarikivi sanoo olevansa ankara sananvapauden vastustaja. Niin olen minäkin, ja täsmälleen samoin perustein kuin hän: ”Yksikään sivistynyt yhteiskunta ei mielestäni voi sallia kaikkien sanojen vapautta, kuten se ei voi sallia kaikkien tekojenkaan vapautta.” Sananvapaus voi lopultakin kukoistaa vain siellä, missä ihmiset punnitsevat sanansa tarkkaan ja käyttävät niitä harkiten.

Nykypäivän suuri ongelma sananvapauden käytössä avoimissa läntisissä yhteiskunnissa on se, että sitä käyttävät sellaisetkin ihmiset — ja etenkin juuri sellaiset — joilta puuttuu makua ja tyylitajua. Arvatenkin myös älyä ja harkintaa.

Saarikivi esittää pilke silmäkulmassa ehdotuksen näiden polttavien sananvapausongelmien ratkaisemiseksi. Oikeusistuimiin sananvapausjuttuja on turha viedä, ne vain turhaan kuormittavat tuomiolaitostamme, järkevämpää olisi perustaa valtakunnallinen Totuuden ja Hyvän Maun Komissio.

”Tähän elimeen tulisi valita tosikkomaisuudestaan tunnettuja happamia ja konservatiivisia henkilöitä, joilla on hyvä maku sanojen suhteen, aluksi esimerkiksi Aki Kaurismäki, Matti Klinge ja Antti Nylén. Vaikka naisia tulee valita tällaiseen neuvostoon vain poikkeustapauksessa, myös Leena Krohn saattaisi tulla kyseeseen.”

Sanavapauden väärinkäyttäjiä tämä neuvosto rankaisisi julkisilla nöyryytyksillä — laatimalla pahantuulisia lausuntoja, jotka ivaisivat väärin sanojia ”koko lailla pahasti töytäisten.”

Tuohon minulla ei ole lisättävää. Paitsi, että kyseiseen neuvostoon olisi saatava myös Juhani Suomi, jota suuresti arvostan ja joka on ehdottoman tosikkomainen, hapan ja konservatiivinen hahmo.
P.S.
Selvennystä yllä olevaan tekstiin, jossa korostuu satiirisuus vakavan argumentoinnin kustannuksella:

Nähdäkseni sanavapauskeskustelussa meillä Suomessa on tällä hetkellä kaksi keskenään kovin erilaista tasoa:
1) Vakaviin, todellisiin ongelmiin pureutuva taso, jota esimerkiksi PEN edustaa puolustaessaan mielipiteensä takia vainottuja eri puolilla maailmaa
sekä
2) Näennäisongelmien ympärille jumittuva taso, jota erilaiset hörhöilevät klikit meillä Suomessa edustavat esiintyen samalla sananvapauden ritareina.
Se, että sanoin edellä olevani ankara sananvapauden vastustaja, liittyy nimenomaan tähän toisen asteen sananvapauskeskusteluun. Nähdäkseni Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa — joissa sananvapaus on toteutunut hyvin laajalti — on tärkeää keskustella myös siitä, mitä sananvapauden vastuullinen käyttö edellyttää, ja tällöin nousevat esiin sellaiset asiat kuin tyylitaju, maku, harkinta. Kaikkiin vapauksiin pitää liittyä myös vastuu, muuten vapaudet menettävät lopulta merkityksensä.
Kommentit
  1. 4

    Anonymous sanoo

    Simone Weil esittää filosofisessa ajatelmakokoelmassaan Juurtuminen (L’enracinement, 1949) samansuuntaisesti. Näin ikään kuin kuriositeettina.

    PS. Pahoittelut anonyymisyydestä.

  2. 5

    Anonymous sanoo

    Unohtuipa vielä että kyseinen osuus on nimetty iskevästi. ”Totuus”.

  3. 8

    Anonymous sanoo

    No jos nyt mennään siihen jo iänikuiseen ongelmaan, niin kyllä kai nyt sentään Melenderkin kannattaa sitä, että uskontoja saa kritisoida piirtelemällä pilakuvia? Ja ihanpa vaikka ns. vittumaisin aikein. Sanat ja kuvat kun kuitenkin ovat sanoja ja kuvia – ne eivät ole väkivaltaa.

  4. 9

    sanoo

    Minä en todellakaan halua kieltää mitään. En pilakuvia, en uskontojen kritisoimista.

    Mutta jotta itse voisin suhtautua tällaisiin ulostuloihin (tai ylipäätään julkisiin keskustelunavauksiin) kunnioittaen ja arvostaen, vaadin tiettyä makua ja tyylitajua.

    Siksi ”kannatan” tuota humoristista ehdotusta totuuden ja hyvän maun komissiosta – se kun ei jakaisi tuomioita tai kieltoja vaan hyväksyntää tai halveksuntaa.

  5. 10

    Anonymous sanoo

    Miksi pitäisi ”jakaa hyväksyntää ja halveksuntaa”? Eikö sekin ole aika ”jumalallista ja typerää”?

    Turkka sanoi, että raatiin tahtovat nimenomaan keskinkertaisuudet ollakseen edes jotakin.

  6. 11

    sanoo

    Kuka sinne raatiin on tahtonut? Tässähän on vain leikkimielillä nimiä heitelty asianosaisilta kysymättä.

    Ehkä meidän ei kannata kovin ryppyotsaisesti ruveta moisesta neuvostosta väittelemään. Kukaan ei käsittääkseni ole sellaista kuitenkaan Suomeen perustamassa.

    Jaetaanhan hyväksyntää ja halveksuntaa päivittäin esimerkiksi kirjallisuuskritiikeissä ja muissa kritiikeissä. En minä osaa kirjallisuuskritiikkiä jumalaisena pitää. Olisiko syytä?

  7. 12

    sanoo

    Imagoon perustuvana järjestelmänä moinen ei toimisi, vaan rakentaisi vain neuvoston uusintoja: sananvapauden marttyyrit nimenomaan haluaisivat saada osakseen halveksuntaa – muutenhan akti olisi ollut konsensusta tukeva eikä lainkaan enää ”sananvapauskysymys”. Lällyhousut ne vain neuvoston hyväksyntää kaipaisivat.

    Paheksunnan ja halveksunnan kautta saisi myös enemmän julkisuutta. Oikean ”halveksunnan” olisikin välttämättä perustuttava vaientamiselle ja välinpitämättömyydelle eli sille, että väärä imago ei pääse lainkaan esiin. Vaan sehän on rumaa.

  8. 13

    sanoo

    Epäilemättä moisen neuvoston paheksunta olisi monille ”sananvapauden marttyyreille” mannaa taivaasta.

    Olennaista kuitenkin olisi juuri se, että vakavikoista koostuva neuvosto laatisi niin murhaavan tyylitajuisia ja tarkkanäköisiä lausuntoja, että niiden purevuutta eivät voisi olla (hiljaisesti) tunnustamatta edes neuvoston vastustajat.

    Naiivia tällainen usko paremmin sanomisen voimaan, toki minä sen myönnän. Sanankäytössä noin yleisemmin on määrä jo aikoja sitten astunut laadun edelle.

    Ja naiivihan on koko tuo ajatuskin moisesta neuvostosta. Mutta se siinä juuri kaunista onkin.

  9. 14

    sanoo

    Mielin tarttua detaljitason koukkuun:

    On kiintoisaa havaita (sikäli kuin olit tuolla kohtaa vilpitön), että toisista juuri hajamietteet ovat kiintoisia ja toisista eivät. Kaltaiseni ensimmäisen lajin toisinajattelija ihmettelee, miksei avoimen ongelman avoimuus saisi rehdisti näkyä sekä käsittelyn sisällössä että muodossa.

    Mukavuussyistä valitsen esimerkkiaiheeksi juuri kuvaamasi makukiistan: niin kauan kuin meillä ei ole edellytyksiä luoda konsistenttia ja testattavissa olevaa psykologista selitysmallia kyseiselle erolle, olemme itse kukin tuomittuja esittämään vain yksityisiä hajamietteitämme aiheesta, vaikka esittäisimme ne niin assertiivisesti ja systemaattisesti kuin ikinä kykenisimme. Tämä näkemys on sellaisen, joka asettaa suuren osan toivostaan irrallisten huomioiden ja oivallusten naiiviuteen, paljauteen ja haurauteen tässä ”argumentoinniksi”, ”analyysiksi”, ”narraatioksi” tai milloin miksikin kutsutun näennäisjärkevän demagogian & manipulaation mädättämässä maailmassa.

    Esittääkseni saman perusidean vakavammin [!] ja idealistisemmin: niin kauan kuin em. erolle ei ole löydetty sovitusta tai keinoa kumota se…

  10. 15

    sanoo

    Minä tarkoitin noilla ”pelkillä hajamietteillä” tilannetta, jossa tuntee periaatteellista kiinnostusta sanoa jostakin tietystä asiasta jotain, mutta ei ole keksinyt ”mistä aloittaisi” eli puuttuu näkökulma, lähtökohta, johtoajatus tai yksinkertaisesti alkulause. On vain jonkinlaisia häilyviä ajatuksen ituja, jotka risteilevät silloin tällöin päässä eivätkä synnytä akuuttia kirjoittamisen halua. Tai edes väittelemisen ja keskustelemisen halua.

    Jos taas mennään johonkin laajempaan kokonaisuuteen — vaikkapa esseeseen — niin toki minä silloin sallin itselleni kaikenlaisia hajamietteitä. Ja niitä myös aina alkaa tulla silloin, kun olen ensin kuvitellut olevani jonkinlaisen kokonaisnäkemyksen tai yleiskatsauksen perässä.

    Pidän epäkiinnostavina tekstejä, joista puuttuvat hajamietteet, sivupolut, heikot ajatukset, arvaukset, erilaiset vaatimattomat ehdotukset — eli koko se kätketty verkosto, joka vaikkapa hyvästä esseestä tekee muuta(kin) kuin mikä siitä piti tulla.

  11. 16

    sanoo

    Niin… Jos ihmisten sanomisia on välttämättä rajoitettava, rajoitettakoon niitä mieluummin esteettisin kuin eettisin perustein. Sananvapauden rajoittaminen Hyvien ja Oikeiden asioiden suojelemiseksi yleensä johtaa vastenmieliseen tekopyhyyteen.

    Sananvapaudesta on Suomessa keskusteltu aivan väärällä tavalla. Debattia on käyty lähinnä median sananvapaudesta. Se on todellinen pyhä lehmä, jonka todellisesta tai kuvitellusta loukkaamisesta nousee välittömästi hirveä haloo. Esimerkiksi lehdistö saa sanoa kenestä tahansa mitä tahansa, ja seurauksena on korkeintaan se, että Julkisen sanan neuvosto sanoo, että hyi hyi.

    Sen sijaan yksityisen ihmisen sananvapautta ei puolusteta, siitä ei ole edes keskusteltu paitsi ehkä aivan viime aikoina. Vaikka juuri se, jos jokin, on uhananalainen eikä median sananvapaus.

    Minusta asian pitäisi olla päinvastoin. Toimittajat ovat pääosin sakkia, joissa täydellinen lahjattomuus ja arroganssi yhdistyvät häkellyttävällä tavalla, ja todellisuudessa he harjoittavat mielipideterroria eivätkä esimerkiksi ”nettirasistit”. En panisi ollenkaan pahakseni, jos heitä välillä suljettaisiin vankiloihin tai uudelleenkoulutusleireille miettimään sanomisiaan ja niiden seurauksia. Sen sijaan tavallisen kansalaisen sanan- ja ilmaisunvapautta olen valmis puolustamaan tinkimättömästi.

    Saarikiven kolumni oli ihan hauska, mutta minulle jäi siitä sellainen maku, että Saarikivi peräänkuuluttaa jonkinlaista sovinnollista ja hyvässä toverihengessä tapahtuvaa keskustelua. Sellaisesta sananvapaudesta ei ole tässä lässyttäjien maassa mitään hyötyä. Itse ainakin olen tietoisesti käyttänyt sananvapauttani loukkaamiseen, riidanhaastamiseen, pahennuksen herättämiseen ja halveksunnan osoittamiseen ihmiskuntaa kohtaan, ja aion tehdä niin vastaisuudessakin.

  12. 17

    sanoo

    Tuollainen neuvosto kyllä nimenomaan nostaisi eikä torjuisi ”sananvapauden marttyyreja” antamalla heille heidän kaipaamaansa aivan mitä tahansa huomiota, kuten Riikka aiemmin toteaa.

    Yhtään ei auttaisi se, että neuvosto laatisi Tommi Melenderin toivomia ”niin murhaavan tyylitajuisia ja tarkkanäköisiä lausuntoja, että niiden purevuutta eivät voisi olla (hiljaisesti) tunnustamatta edes neuvoston vastustajat”. Itse lausuntojen kohde ei niitä kuitenkaan ymmärtäisi.

    Olisiko paras tapa hiljentää häiriköt edelleenkin vaikeneminen?

    Kelvoton lausunto kuvaa viime kädessä kuitenkin vain kirjoittajaansa ei kohdettaan, vaikka jälkimmäisen mieli saattaakin pahoittua. Kun provosoitumatta kuitenkin hiukan kestämme, enemmältä säästymme.

    Neuvosto saattaisi myös itse päätyä ”vääränlaisten” tosikoiden käsiin. Kohta siellä istuisi porukkaa, joka haluaisi poistaa kirjallisuudesta kiroilun ja elokuvista tupakoinnin…

  13. 18

    sanoo

    Tästähän näyttää sukeutuvan vakavahenkinen keskustelu.

    Täsmennettäköön vielä: itse olen alusta saakka ”kannattanut” tuollaista neuvostoa ihan puhtaasti satiirisessa mielessä, ja Saarikivenkin kolumnin lasken satiirin tyylilajiin.

    Moista neuvostoa on todellakin mahdollista ”kannattaa” vain niin kauan kuin on ehdottoman varma siitä, ettei sellainen missään nimessä voisi koskaan toteutua.

    Sisyfos Kivi ja Riikka tuovat aika tarkasti esiin ne ongelmat, joiden eteen joutuisimme, jos tällaista neuvostoa todella ruvettaisiin puuhaamaan.

    ”Olisiko paras tapa hiljentää häiriköt edelleenkin vaikeneminen?”

    Minä ainakin harjoitan tuota tapaa. En tiedä, onko se paras tapa. Noudatan myös periaatetta ”ei pidä mennä katsomaan” — eli pysyn esimerkiksi pois sellaisilta nettipalstoilta, joissa erilaiset sananvapauden ritarit vaikuttavat.

  14. 19

    sanoo

    Minua ei ärsytä em. kakkosryhmän sananvapausritareissa niinkään huono maku. Ärsyttävää on ensinnäkin perusteeton uhri- eli marttyyriasemaan heittäytyminen aina, kun siihen on millimetrinkään kuviteltu sauma. Toisekseen minua ärsyttää intentionaalinen disinformaatio (vrt. esim. tänään HS:ssa puheeksi otettu ”…mutta kaikki terroristit ovat muslimeja” -argumentti). Siihen liittyy näillä tyypeillä usein rasistisia konnotaatioita (ellei peräti denotaatioita).

    Kolmanneksi ärsyttää, että sananvapautta käytetään, mutta ei oteta vastuuta omista sanoista. Tästä oiva esimerkki on tiedämme-kuka väistellessään vastuuta tarkoituksistaan vetoamalla lukijoiden tulkintoihin. (tähän liittyen ks. mitä Jiri Nieminen sanoo blogissaan 3.10. ko. kielitieteiijän illokuutio/perlokuutio-kikkailusta, http://postmodernity.wordpress.com )

    Huonon maun ja tyylitajun puutteen kieltäminen, hmm, voisinhan minä piloillani allekirjoittaa tuollaisenkin vaatimuksen, mutta vakavasti puhuen, se muistuttaa minusta – piloillaankin heitettynä – vähän liiaksi luokkakantaista lähestymistapaa. Että jos teillä ei ole kulttuurista pääomaa, niin olkaa hiljaa.

    PS. Reagoiminen vaikenemisellahan toimii vain siihen asti, kun toimimatta jättäminen kääntyy toiminnan muodoksi eli hiljaiseksi hyväksymiseksi, eikö?

  15. 20

    sanoo

    ”Minua ei ärsytä em. kakkosryhmän sananvapausritareissa niinkään huono maku. Ärsyttävää on ensinnäkin perusteeton uhri- eli marttyyriasemaan heittäytyminen aina, kun siihen on millimetrinkään kuviteltu sauma. ”

    Minun mielestäni tuo tuommoinen on juuri eräs huonon maun ilmentymä. Tyylitajuinen ihminen ei uhriudu heti tilaisuuden tullen.

    ”Että jos teillä ei ole kulttuurista pääomaa, niin olkaa hiljaa.”

    Ymmärrän hyvin mitä ajat takaa ja tiedostan toki tuollaiset riskit.

    Toisaalta ns. kulttuurieliittiin kuuluminen tuntuu nykypäivänä olevan lähinnä stigma. Tunteeko kukaan enää oikeasti häpeää ja alemmuutta siitä, että puuttuu ”kulttuurista pääomaa”? Rahan puute eli köyhyys voi olla todellinen häpeän aihe, ei se ettei ole lukenut Miestä vailla ominaisuuksia.

    Pikemminkin minusta tuntuu, että kulttuurisen pääoman julkituominen on nykyaikana epähienoa ja tahditonta, ja jopa ns. kulttuurieliitti menee tällaiseen ajatteluun usein mukaan, koska ei halua vaikuttaa ”ylimieliseltä” ja uskoo ns. ”tasa-arvoon”.

    USA:ssa republikaanit tekevät uutta poliittista nousua ja heidän retoriseen arsenaaliinsa kuuluu poliittisten vastustajien niputtaminen ”eliittiin”.

    Jos vaikka Paul Krugman arvostelee republikaanien talouspoliittisia linjauksia, jotka aina viime kädessä päätyvät siihen, että rikkaiden veroja on laskettava, hän herättää oitis oikeistosiivestä ivaa ja pilkkaa: ”Herra Krugman edustaa liberaalia älymystöä ja kuvittelee olevansa muita fiksumpi.” Näin kuitataan Krugmanin ynnä vastaavien vakavat keskustelunavaukset. Sitten nämä oikeistosiiven edustajat vakuuttavat itse olevansa tavallisten työtä tekevien amerikkalaisten & perhearvojen & kaiken muun hyvän puolella (ja samalla nurkan takana panevat toimeksi veronalennuksia rikkaille). Suomessakin on tahoja, joiden mielestä esimerkiksi yhteiskuntakritiikin esittäminen on katkerien älykköjen marinaa. Kuten myös tahoja, jotka sanovat asettuvansa pienen ihmisen puolelelle urbaania liberaalia älymystöä vastaan.

    Ns. kulttuurieliitin tai liberaalin älymystön pilkkaaminen ja ivaaminen kääntyy helposti todellisten eliittien (taloudellisen ja poliittisen) etujen suojelemiseksi, koska hämärtää ja vesittää todellisen keskustelun todellisista ongelmista.

    Mikä tärkeintä: talouden ja politiikan eliitit ovat suljettuja piirejä, joihin ei ole asiaa ilman varallisuutta ja valtaa, kun taas esimerkiksi ns. ”kirjallisuuseliitti” on näihin verrattuna avoin eikä edellytä mihinkään tuloluokkiin kuulumista.

    Näistä syistä kieltäydyn näkemästä kulttuurisen pääoman epätasaiseen jakautumiseen liittyviä ongelmia kovin polttavina nykyisessä yhteiskunnassa.

  16. 21

    sanoo

    Tommi, näytät saavan nyt jokaiseen entryyn keskustelua =). Ja yllättävän vakavahenkistä sellaista, tosiaan.

    En kylläkään ymmärrä ihan miksi, koska luen myös tekstisi satiiriksi ja näin ollen tosikkous tuntuu vähän hassulle sen rinnalla. Tosin kuvien herättely, esim. humoristisiksi kuten ensimmäiset kommentit (joita voisi kylläkin pitää ihan totena mikäli ko. neuvostoa edes vakavasti harkittaisiin eli ei koskaan), on ihan viihdyttävää.

  17. 22

    joakim sanoo

    Kannatan neuvoston perustamista.

    Samalla neuvosto voisi kieltää ”ad hominem” -parkumisen, jota kakkosryhmä harrastaa. Henkilöönkäyviä solvauksia pitää päinvastoin lisätä. Äärimmäisen hyvällä maulla toteutettuna, toki – mihin kakkosryhmä ei tietenkään kykene.

  18. 23

    Anonymous sanoo

    Anteeksi ymmärtämättömyyteni, mutta keitä ovat nämä uhriutujat eli mistä nimenomaisesta ulostuloista ja keskustelunavauksista nyt keskustellaan vai liikutaanko abstraktioiden tasolla?

    Ja olenkohan ainoa, joka ei tiedä, kuka on Jussi O:n mainitsema ”tiedämme-kuka”? Kuka hän on?

  19. 24

    sanoo

    Olen ehdottomasti Neuvoston perustamisen kannalla. Vaikenemisen metodi toimii ehkä aikansa, muttei pidemmän päälle. On nimittäin niin, että paska valuu alaspäin myös netissä, jos ei suorastaan kohise.

    Mikäli joku viisaampi taho ei siis koskaan loihe paljastamahan ”sananvapaudella ratsastavien” kaksoisagendaa, ei meillä ole pian jäljellä sananvapautta, jota puolustaa.

    Marttyyri ei voi olla se, joka on osoitettu julkisesti Pelleksi.

    Ja mitenkä tämä käy päinsä? Rohkenen esittää yksinkertaista kaavaa:

    Yksi Muhammed-piirros tai -kirjoitus on sananvapautta. Kymmenen on politikointia. Kaksikymmentä moukkamaisuutta ja Pelle-merkin väärti.

    -Mikko-

  20. 25

    Anonymous sanoo

    Täysin eri mieltä. Sanoja ei voida rinnastaa tekoihin, koska julkaistua saati puhuttua sanaa ei ole kenenkään pakko lukea tai kuulla. Foorumien tarjoajat kuten tiedotusvälineet ja nettifoorumien ylläpitäjät sen sijaan voivat harjoittaa vastuullisuutta tai vastuuttomuutta ja tulevat tämän mukaisesti profiloiduiksi, jolloin myös niiden seuraajat tietävät mitä odottaa ja minkä tason uskottavuuden suoda kirjoitukselle.

    Tyylitaju, hyvä maku ja vastuullisuus sanomisissa taas eivät ole asioita, joita tulisi säädellä lainsäädännöllä tai sanktioida. Sen sijaan ne liittyvät henkilön asemaan yhteiskunnassa. Ei ole samanarvoinen tyylirikos, jos teini avautuu ”huonolla” kielellä ja maulla Facebookissa, tai jos professori antaa väärää tietoa Suomen historiasta tai poliitikko antaa vääriä lupauksia äänestäjilleen. Tällaiset kirjoitukset ja sanomiset tulee ehdottomasti kaivaa vuosien jälkeen arkistoista ja paljastaa yleisölle, jotta he voivat uudelleenarvioida auktoriteettina pitämiensä henkilöiden arvostelukykyä, asiantuntemusta ja ”tyylitajua”. Kukaan ei myöskään odota, että sama kielenkäyttö sopisi sananvapauden soveltamiseen räppärin videolla ja saarnastuolissa. Samaa journalistista tasoa ja tyyliä ei tarvitse odottaa Ilta-Sanomilta ja Kuukausiliitteeltä (otin nyt tahallani vastakkain saman firman kaksi julkaisua).

    Muodit muuttuvat, mutta vapaus ja vastuu kuuluvat aina yhteen. Sananvapauden käyttäjät ovat sanomisistaan itse vastuussa. Jos vapautta ei ole, ei vastuutakaan voida vaatia.

    Niin, ja miten Melender määrittelee ”hyvän maun”?

  21. 26

    sanoo

    Voi kamalaa. Joku näyttää todellakin ottavan Saarikiven ehdotuksen, jota minä toki olen myöntänyt ”kannattavani”, tosissaan.

    Mutta sanotaan nyt vielä kerran varmemmaksi vakuudeksi: ei tässä todellakaan ole mikään ryppyotsaisen ja tuohtuneen kansalaiskeskustelun paikka. Vallan käytävissä, kulissien hämyisissä kätköissä ei kukaan ole puuhaamassa neuvostoa, joka alkaisi jakaa tuomioita huonosta mausta ja tyylittömyydestä sanojen käytössä.

    Ja tästä päästäänkin niin sanottuun maun paradoksiin. Ei ole olemassa mitään ehdottomia totuuslauseita, joista voitaisiin loogisesti johtaa hyvän maun ja tyylikkyyden kriteeristö. Luulisin, että kaikki kirjallisuuden parissa aikaansa viettäneet tämän tajuavat.

    Ja sen vuoksi tuon yllä olevan kappaleen kirjoittaminen oli kai ihan turhaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *