Salman, kirjailija

Salman Rushdie on hyvä kirjailija, myönnän sen. Kuitenkin hän on kirjoittanut vain yhden kirjan, josta todella pidän, Keskiyön lapset.

Tämä uusi Shalimar, ilvelijä innostaa minua enemmän kuin edellinen. Mutta se ei merkitse kovinkaan paljon sillä Vimma oli – no jaa – aika heikko esitys niinkin hyvältä kirjailijalta kuin Rushdie.

Rushdien proosa tuppaa olemaan minulle liian mausteista. Sitä kyllä lukee, mutta siinä on eräitä voimakkaita vivahteita, jotka ylikuormittavat reseptioaistimiani.

Shalimar, ilveilijään tartuin sillä odotuksella, että tässä olisi nyt pätevästi terrorismiteemaa sivuava aikalaisromaani, John Updiken Terrorist kun ei sitä ollut. Vaan eipä lunastanut Rushdiekaan odotuksiani. Jään odottamaan, josko joku muu.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Rushdie kuuluu siihen kirjailijajoukkoon, samoin kuin Joyce ja Pynchon, joiden lukijoista osa on noita 20 sivun lukijoita, osa taas aivan riivattuja, jotka eivät saa tarpeekseen ikinä.

    Joycen osalta varmaan testi on Ulysseksen lukeminen (siis ei Saarikoskea!), Rushdien kohdalla taas ehkä Satanic Verses ja taas alkukielellä, koska Rushdie kehittelee varsinkin siinä kirjassa pakistanilais-punjabilais-hindi -englantia, johon sisältyy sitten vielä Lontoon cockney-vivahteita.

    Pynchonin kaikki teokset ovat vähän hankalia. Ainut suomennettu on Huuto 49, Tero Valkosen uroteko.

    Mutta luulen että Rushdien mausteisuus on totta. Ja välittyy tottakai myös suomennoksissa.

    Rushdie on tavattoman yltäkylläinen ja se saattaa ajaa askeettiseen proosaan tottuneet pois. Vai olemmekohan me liian luterilaisia ja vieroksumme sen vuoksi värejä, mausteita ja kaikenvärisiä ihmisiäkin?

  2. 2

    sanoo

    Pynchonin Gravity´s Rainbow ja V ovat tehneet minuun vaikutuksen. Eri tavalla kerrosteisia, sekoitteisia ja runsaita kuin Rushdien tekeleet. Plus että Pynchonin proosassa on isku sillä tavalla kohdallaan että panee reseptorini värisemään ylikuormittamatta niitä.

    Odysseuksen olen lukenut vain Saarikosken suomennoksena. Menihän se niinkin, mutta koko ajan oli tunne, että jotain tästä puuttuu.

  3. 3

    sanoo

    Pynchon on tavallaan jatkanut William Burroughsin aloittamalla linjalla. Siellä on jopa suoria sitaatteja joukossa. Muutenkin Pynchon taitaa olla taitava varas ja lainaaja, niin kuin parhaat kirjailijat ovat.

    Ne näyt niissä kirjoissa ovat kuin elokuvista tai unista. Ja se panee kaikkea mahdotonta tapahtumaan kaiken aikaa.

    Sen sijaan Rushdie jossain määrin pyrkii pysyttelemään historiallisessa todellisuudessa ja Intiastahan se Keskiyön lapset kertoi.

    Saarikosken Joyce oli varmaan aika paljon arvailuja, itse asiassa näkyyhän se, mutta ei se huono ole.

    Joycen Finnegans Wake (The Finn Again wakes!) taas taitaa mennä yli kaikkien proosan lajien, enkä tunne ketään joka sen olisi lukenut tai olisi päässyt n. 14 sivua pitemmälle.

    Oletko sinä yrittänyt?

  4. 4

    sanoo

    Minulla oli Finnegans Wake pitkään kirjahyllyssäni. Esittelin sitä ylpeänä kavereille, mutta en koskaan lukenut sitä.

    Olen teoksesta samaa mieltä kuin Borges, joka muistaakseni sanoi joskus jossain (en pysty nyt nopeasti tarkistamaan), että se on niin nerokas kirja että se on suorastaan lukukelvoton.

  5. 5

    sanoo

    Ai niin joo, luin juuri Mohsin Hamid-nimisen pakistanilaisen, nyt Lontoossa asuvan kirjailijan teoksen Fundamentalisti vastoin tahtoaan (Tammi 2007), ja kirjoitin siitä kotisivuilla.

    Kirja on ohut, mutta kyllä siitä tulee jonkinmoinen islamilaisen kulttuurin sisäkuva, ja nimenomaan sellaisen, joka on ensimmäisen polven siirtolainen. Hamid itse on syntynyt 1971 ja opiskellut Yhdysvalloissa.

    Hamid tuntuu olevan sitä mieltä että kulttuurien (kristityt vs. muslimit) yhteentörmäys on todella tapahtunut. Kirja on fiktiota, mutta tuntuu hyvn todenmakuiselta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *