Säe, joka vainoaa minua

”tappaminen on kuin pudottaisi paljon ohutta lasia”

Tuo on Pentti Saarikosken kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Se edustaa Tiarnia-sarjan ohella lyyrisen neromme tuotannon parasta antia.

En muista, koska luin kokoelman ensimmäisen kerran, todennäköisesti parikymppisenä kalvakkana runopoikana. Siitä lähtien tuo säe on noussut tajuntaani itsepintaisesti, arvaamattomissa yhteyksissä, vuosi vuoden jälkeen. Viimeksi tänään, kun ajoin autolla Tuusulanväylää pohjoiseen.

Vahva säehän se on, musertavan vahva. Mutta silti minulle on arvoitus, miksi juuri se palaa alinomaa luokseni, onhan Mitä tapahtuu todella? -kokoelmassa melkoinen määrä vastaavanlaisia helmiä.

Joissakin runoissa viimeiset säkeet kirjoittavat koko runon uusiksi, tämä on sellainen säe. Mutta se ei lyö runoa siististi pakettiin, ei, koska Saarikoski oli liian hyvä runoilija viskoakseen kiteytyssäkeitä.

Tätä edeltävä säe: ”puiden rakenne käy selväksi nyt talvella” kelpaisi mihin tahansa muotopuhtaaseen 50-lukulaiseen kokoelmaan, sehän voisi olla vaikka Tuomas Anhavaa. Siirtymässä onkin melkoisesti lyyristä tehoa, kun paljaiksi kuoriutuneista puista siirrytään seuraavassa säkeessä tappamiseen ja ohuen lasin pudottamiseen.

Merkitykset lähtevät kieppumaan, runo, joka näytti sulkeutuvan siististi, avautuukin uudestaan, alkaa kirjoittaa itseään lopusta alkuun, ei anna itsensä tulla valmiiksi.

Eipä sillä, useimmiten kun tuo säe putkahtaa tajuntaani, en yritä analysoida tai kontekstualisoida sitä.

Joskus annan sen muuttua ääneksi ja kuvaksi, kuvittelen miten ohut lasilevy putoaa katuun (runossa ollaan Annankadulla, jonka varrella nykyinen työpaikkani sijaitsee) ja mikä sirpaleiden helinä siitä syntyy. Mutta useimmiten annan vain säkeen viipyä mielessäni ja imen siitä voimaa, jonka alkuperää en tunne.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Saarikoski minuakin usein riivaa. ”Panen pellit kiinni kun uunissa vielä on tuli”, sanotaan hänen Elvis-runossaan ja se on liimautunut aivosoluihin… Myös Harri Sirolan ”mun mielestä villapaidan pitää olla villaa” runon lopun kanssa toistuu.

    Joskus assosiaatiot tulevat paljon arkisemmistakin asioista. Raakkuva varis pistää mieleen soimaan Mellerin ”Varis minun vaakunalintuni”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *