Runoutta, joka vaikutti

Vuoden toinen ostokseni on uusi peiliovi eteisen komeroon. Vanhasta särkyi lasi, ilkeästi.
Vuoden ensimmäinen ostokseni oli Paavo Haavikon Kootut runot, jonka Teos julkaisi hiljattain. Tällä ylen kookkaalla & painavalla 900-sivuisella järkäleellä rikkoisi peilioven lasin vaivatta. Jopa vähän paksummankin lasin.
Näillä kahdella tapauksella on kuitenkin vain ajallinen yhteys. Peilioven lasin hajottivat riehaantuneet koirat juuri kun olin uppoutunut Haavikon koottuihin.
Miksi Haavikon lyyrinen tuotanto on täytynyt taas niputtaa yksiin kansiin? Häneltähän on julkaistu koottuja runoja aiemminkin. No, ennen kaikkea siksi, että tämä uutukainen on se kootuista kootuin, lähestulkoon kaiken kattava laitos, johon sisältyy myös kokoelmien ulkopuolella julkaistuja ja kokonaan julkaisemattomia runoja. 
Minulla on ollut 1980-luvun lopulta saakka kaksi paksua Haavikon kokoomateosta Runot 1949-1974 ja Runoelmat. Ostin ne nuorena opiskelijana ja suurelta osin ne kasvattivat minusta kirjallisuuden lukijan, kokijan ja lopulta myös tekijän. Vuosien saatossa hyllyyni on kertynyt myös Haavikon yksittäisiä runokokoelmia, ei suinkaan kaikkia, mutta useimmat 1980-luvulta eteenpäin ilmestyneet.
Kun kuulin Teoksen julkaisevan Kootut runot, tiesin että minun on se hankittava.
Väitän, että 50 parasta sivua Haavikon runoutta ovat maailmankirjallisuuden ehdotonta huippua. Samaan ei minun asteikollani yllä kukaan toinen suomalainen runoilija, mutta tämä on toki täysin subjektiivinen näkemys. Myös Haavikon tuotannon perusosa, ehkä 300-400 sivua Kootuista runoista, on lyriikan riemujuhlaa. Huonoimmillaankin Haavikko oli Haavikko, hutaistun tuntuisistakin teksteistä paistaa hänen harvinaislaatuinen taitonsa ja herkkyytensä.
Moni pitää Talvipalatsia Haavikon runouden komeimpana saavutuksena. Ja ovathan sen villit kielellisten rekistereiden vaihdokset vaikuttavia ja tyhjentymättömiä. Talvipalatsin jokainen lukukerta on erilainen, aina sieltä paljastuu jotain uutta. 
Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin Puut, kaikki heidän vihreytensä, Haavikon ainoa 1960-luvulla julkaistu runokokoelma. Sen voi nähdä saranateoksena hänen tuotannossaan. Kuvallisuus ja keskeislyyrisyys saa rinnalleen laajakantoisempaa historian ja yhteiskunnan tarkastelua, joka leimaa vahvasti Haavikon myöhempää runoutta. Puut, kaikki heidän vihreytensä on kokoelmana rönsyilevä, mikä tekee siitä kiehtovan. Jos sen lukee kerralla alusta loppuun, pääsee monenlaisiin paikkoihin ja monenlaisille seuduille.
Tärkeitä kokoelmia minulle ovat myös vuosina 1987-1990 ilmestyneet Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästäToukokuu, ikuinen ja Talvirunoja. Se varmaankin johtuu siitä, että niiden ilmestymisen aikaan kirjoitin itse runoja ja Haavikko oli johtotähteni. En osaa lukea noita kokoelmia muistamatta erinäisiä tuokioita sähkökirjoituskoneen äärellä, kun tuntui maailman tärkeimmältä asialta kirjoittaa runokokoelma ja saada se julki parikymppisenä Haavikon tapaan.
Sain tehtyä ja julkaistua kokoelman tavoittelemassani aikataulussa, mutta runoilijaa minusta ei tullut. Olin aina prosaisti, runoilijanakin.
***
Haavikko on lyyrikkona niin voimallinen, että häntä on mahdoton hyväksyä kokonaan. Häntä vastaan tekee mieli myös kapinoida. 
Vuosien varrella on ollut aikoja, jolloin en ole halunnut tai voinut tarttua Haavikon runoihin. Olen ollut varma, ettei niitä kannata lukea enää, koska olen ne lukenut läpi niin täydellisesti, kokonaisvaltaisesti, lopullisesti.
Monet Haavikon lyyriikan korkeamodernistiset piirteet ovat saaneet osakseen kipakkaa arvostelua, joko suoraan eli yksilöidysti tai epäsuoraan eli viisikymmentälukulaiseen estetiikkaan yleisesti kohdistuen. Myös Haavikon oraakkelimaista kryptisyyttä on kritisoitu, jopa irvailtu.
Olen nyökytellyt Haavikko-kriitikoille, heillä on pointtinsa. Mutta aina kun olen palannut takaisin Haavikon lyriikan äärelle, se on voittanut minut puolelleen. Arvostelijat voivat sitä jäytää, mutta eivät murentaa. Haavikko on syvempi, väkevämpi, moni-ilmeisempi kuin kyseenalaistajansa. Samaa ei voi sanoa kaikista hänen viisikymmentälukulaisista aikalaisistaan. Esimerkiksi Tuomas Anhavan lyriikka tuntuu kovin rajoittuneelta kaiken sen valossa, mitä myöhemmin on runoudessa tapahtunut.
En ole harjaantunut lyriikasta kirjoittaja, joten en rupea laatimaan pitkää analyysiä Haavikon tuotannosta. Haavikolta itseltään löytyy moniakin ohjelmanjulistuksilta maistuvia tekstejä, joista toiset ovat enemmän ja toiset vähemmän vakuuttavia. Alla oleva, Kootuista runoista sivulta 656 löytyvä runo, tiivistää varsin hyvin haavikkomaisen runousopin:
Runous ei ole vuodenaika / eikä sää / vaan ilmasto, / ei paikka eikä maisema vaan / yleispätevä talous ja historia / yhdessä talossa. / Elämää enempi intohimo. / Niin muurattu että niin monesta / kuin se on muurattu / se on saumatonta. / Saumat ovat kaikki näkyvissä, / erilliset kivet yhtä paatta.

Haavikon runous koostuu samaan aikaan yksityisistä ja yleispätevistä asioista, henkilökohtainen kokemus niveltyy talouteen ja historiaan. Subjekti ei ole itseriittoinen, itseensä sulkeutuva, vaan maailmassa toimiva, maailmaa ihmettelevä, kykenevä tuntemaan ”elämää enempi intohimoa.” Ja runo on orgaaninen kokonaisuus, vapaan mittaan kirjoitettu mutta vapaassa mitassaan tarkkaan sommiteltu, ”yhtä paatta”.
***
Paitsi että Haavikko on antanut minulle lukijana paljon hänen lyriikallaan on ollut myös laajempaa merkitystä elämässäni. 
Esseekokoelmassani Yhden hengen orgiat kerroin, kuinka löysin lukion viimeisenä vuotena Haavikon ja muutamien muiden modernistien runouden. Ennen sitä en juurikaan lukenut kirjallisuutta. En siis ole koskaan tehnyt tuttavuutta scifin, fantasian tai nuortenkirjojen kanssa toisin kuin monet sellaiset, jotka olivat yläaste- ja lukioikäisinä himolukijoita. Aloitin lyriikasta ja se eittämättä on vaikuttanut siihen, että minusta kehittyi lukija, jolle sanojen vivahteet ja kielen rytmi ovat kaiken perusta. En ole oikeastaan koskaan janonnut mukaansa tempaavia tarinoita saati pystynyt nauttimaan kirjoista, joissa muut asiat (kuten juoni ja henkilökuvaus) toimivat, mutta sanataiteellinen puoli töksähtelee.
Ensikosketukseni lyriikkaan ei ollut analyyttinen vaan affektiivinen ja emotionaalinen, jopa ruumiillinen. Mitä enemmän vietin aikaa Haavikon parissa, sitä tiukemmin runot kietoivat minut otteeseensa. En etsinyt niistä totuuslauseita vaan luin niitä vaistonvaraisesti. Ne olivat minulle sanoista tehtyä musiikkia: rytmi, sointi ja kuvallisuus merkitsivät enemmän kuin totuuslauseet. Parhaimmillaan runot auttoivat minut vaikeiden hetkien ylitse. 
Lukiovuosiani varjostivat epämääräiset ahdistuskohtaukset, joista en hulluksi leimautumisen pelossa hiiskunut kellekään. Sympaattinen hermostoni kiihtyi, hiki kihosi pintaan, kädet tärisivät ja happi tuntui loppuvan. Ahdistuksen hetkellä otin tavakseni toistella mielessäni lempirunojeni säkeitä. Se tepsi. Päälle vyöryvä paniikki väistyi ja sympaattinen hermostoni rauhoittui. Uskoin, ettei mikään pysty musertamaan minua niin kauan kuin muistan ulkoa Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman parhaat runot. Ne kulkivat kanssani pahan karkottavana loitsuna, ja kulkevat edelleen.
Haavikon 1980-luvun runokokoelmat ja proosateos Yritys omaksikuvaksi saivat minut kiinnostumaan taloudesta ja osakemarkkinoista. Ellei tällaista alttiutta olisi syntynyt, ansaitsisin kuukausipalkkani varmaan jotenkin muuten kuin kirjoittamalla näistä kovin epärunollisista asioista, joista Haavikko onnistui tekemään kirjallisuutta.
Olen ollut usein Haavikolle salaa kiitollinen siitä, että minusta ei tullut esimerkiksi kulttuuritoimittajaa. Elämäni olisi kapeampaa, jos palkkatyössäni kirjoittaisin toisten tekemistä kirjoista ja vapaa-ajallani kirjoittaisin itse kirjoja. Kun on päivän tuijottanut ruutua, jossa juoksevat pörssikurssit ja valuuttojen ja raaka-aineiden hintanoteeraukset, tuntuu mukavalta palata kotiin ja uppoutua lukemaan runoja tai esseitä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    (Taasko m ä kommentoin alkuun..?) No mutta kuitenkin, tunnustan jotain minäkin: tunnen usein naurettavaa miesahdistusta (?)lukiessani runoutta, suomeksi sanottuna (nyt menee maine) runouden lukeminen jollakin tavalla vähän hävettää, vaikka toki tiedän tiedän…ei pitäisi….tyhmää jne. Mutta rooliensa vanki se on pehmeäkin mies runoja lukiessa. Runous on kirjallisuuden ydin, mutta miten se on kääntynyt jotenkin ytimestään marginaaliin, se on menettänyt voimansa (ok, nyt saan kyllä turpaani) ja jäänyt tekstikokeilujen vangiksi.

    Mutta naurettavaan häpeään on olemassa selkeä poikkeus, ja se on juuri Haavikko. Haavikko, kaikista herkistä rekistereistä (ja ehkä juuri niiden ainutlaaatuisuuden vuoksi) huolimatta soittaa usein sellaista runoutta ettei hävetä yhtään.
    Olo on turvallinen: tässä puhuu nyt lopullisesti ajaton kirjailija, runo on kuin viimeinen sana siitä mistä se jotain sanoo, päässä humahtaa että on siinä meillä tekijä ja näkijä, ei paskanpuhuja, ei taideteoreetikko, vaan runoilija jollakin korkeimmalla mahdollisella virityskorkeudella, jonkun Elliotin kanssa varmaan mennään yhtään jälkeen jäämättä. Ja silti samalla runossa on läsnä v-mäinen ihmishoukka, kuten moni muukin. Tai ei: PH, ei ollut kuten moni muukin, vaan ehkä poikkeuksellinen klassinen mies joka näki todennäköisesti liikaa, ja varsinkin liikaa yhteyksiä kaiken välillä taiteessa, historiassa, politiikassa, ihmisten arjessa. Onneksi (silläkin) oli vastapainona sitten rahat, kiinteistöt ja metsät (vaikka kirjoitti niistäkin yleispätevää runoa).
    Vielä, rehellinen ollakseni, PH:sta olen eniten tykännyt kuitenkin elämänkerrallisena, Prospero on ehkä parhaimpia lukemiani suomalaisia teoksia. Pidin myös Mauno Saaren kirjasta, eli taidan olla enemmän innostunut Haavikosta ihmisolentona kuin hänen taiteestaan. Kliseekysymys: tuleeko tuollaisia enää tähän maan? Miten me ihmiset olemme pienentyneet jotenkin?

    (Vastaavia em. hörinöitä pitäisin melkein kenen tahansa kirjailijan kohdalla naurettavina ja alkeellisina mystifointeina tai romantisointina – mutta en PH:n.)

    t. jope

  2. 2

    sanoo

    Minullekin Haavikon tuotannosta ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin runot hänen omaelämäkerralliset proosateoksensa, varsinkin tuo blogimerkinnässä mainittu Yritys omaksikuvaksi. Piti kirjoittaa siitä essee Yhden hengen orgioihin, mutta jäi sillä kertaa kirjoittamatta. Asia korjaantunee myöhemmin. Yritys omaksikuvaksi on minulle erityisen merkityksellinen kirja (ei pelkästään kirjallisista vaan myös puhtaasti henkilökohtaisista syistä).

    Haavikkohan kirjoitti paljon viimeistelemätöntäkin kamaa, varsinkin uransa loppupuolella ja varsinkin proosan saralla. Kuitenkin noissakin teksteissä on läsnä hänen poikkeuksellinen tapansa nähdä ja kokea maailmaa, rakennella yhteyksiä. Koskaan ei tekstin äärellä tule tunnetta, että tämä on kirjoitettu vain jotta saisi poseerata, asettua suuren kirjailijan rooliin, vaikka varmasti Haavikolla alkoi olla sitäkin, mutta tuo roolileikki ilmeisyydestään huolimatta kuitenkin tekstin alle, trivialisoituu.

    ”Kliseekysymys: tuleeko tuollaisia enää tähän maan? Miten me ihmiset olemme pienentyneet jotenkin?”

    Tekisi mieli vastata, että ei, ei tule. Haavikon vuosisata, 1900-luku, oli kirjallisen kulttuurin kulta-aikaa. Silloin oli mahdollista luoda sellaisia saavutuksia kuin Haavikon tuotanto. Nyt on toisenlaiset ajat.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Noin on juuri varmaan miten sanoit, edellisen ja sitä edeltäneen vuosisadan kohdalla. Suurten tarinoiden ja kehityskulkujen vuosisatoja ja siinä sivussa myös suuren kirjallisuuden, taiteen. Ei ihme jos niihin verrattuna tuntuu mitättömältä nykymeno.
    Itsellä, 60-luvulla syntyneenä, on edelleen itsepintaisesti päällä ajatus, että se ”iso” loppui vähän joka suunnassa 1980-luvulla. And when it´s over, it´s over.
    Haavikko maistuu jälkimaultaan todellakin omalta vuosisadaltaan, voisi jopa ajatella että eräänlaisina loppusanoina. Haavikko-niminen mies jää soimaan päähämme ja ehkä siinä on hieman myös Haavikko omakuvaksi- ajattelua, sillä kukapa ei haluaisi olla niin riippumaton monoliitti, vaikkei PH:n arkielämässä eikä varsinkaan kai luonteessa mitään kadehdittavaa olekaan. Lausun kuitenkin toisenkin kliseen: PH jos kuka oli shakespearelaisen arkkityypin
    arkkihahmo. Prospero and comp. Kyllä siis tuo kokoelman monoliitti on ostamaan mentävä. Jos se on vaikka se sarkofagin kansi, mikä jymähtää kiinni eikä enää aukene.
    t.jope

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Omnia mea mecum porto sanoi runoilija Simonides. Vai oliko sittenkin Cicero? Latinan oppikirjassa lausahdus pantiin Simonideksen nimiin, mutta Google-lähteissä näkyy Cicero.

    – Nirso lukija

  5. 5

    sanoo

    En tiedä tuon sitaatin sanontaa.

    Latinankielisistä lausahduksista muistuu aina mieleen se, joka joskus lukiossa herätti suurta hupia: ”In porto perse vitulus est.”

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Runous on jäänyt valitettavan pahasti marginaaliin. Vanhempieni eli suuri ikäluokka vaikuttaa niitä vielä nuoruudessaan lukeneen. Tuntemistani ikätovereista kukaan ei ole tullut ainakaan kaapista ulos. Olen kuitenkin korkeakoulutettu samoin kuin suurin osa kavereistani ja proosan puolella kiinnostunut korkeakirjallisuudesta. Runouteen tutustuminenkaan ei ihmeemmin motivoi, kun tuntuu että niiden lukutaito on jossain viisikoiden ja neitietsivien tasolla. Toisaalta koen menettäneeni paljon. (Kirsi Kunnasta on kyllä elämäntilanteeni vuoksi tullut luettua ja ulkoa opittua.)

  7. 8

    sanoo

    Pistän tähän vanhan vanhanblogitekstini päivitettynä. Nyt se ainakin tulee luettua ja vielä asiallisessa ja toivottavasti aktivoivassa yhteydessä. Tämä on nyt sitä kapinaa istä Tommi pihui… (ja minä uskon että kulttuurievoluutio ei ole pysähtynyt viime vuosisadalle).

    RUNOILIJAN IHMISVIHASTA

    Paavo Haavikko piti runouttaan väittömästi ymmärrettävänä. ”Kirjoitan mitä tarkoitan.” Jotenkin noinhan se meni. Ja koska edesmennyttä Haavikkoa ei omaa uskottavuuttaan menettämättä voi tietenkään kutsua tyhmäksi, kutsun häntä tuon lausuman perusteella jos ei ihmisvihaajaksi niin arrogantiksi ainakin. Muuta selitystä noin perusteettomalle väitteelle en keksi. Haavikon täytyi ymmärtää sen mielettömyys. Tarkoitustaan kun ei voi perustella sen ilmaisulla ajautumatta kehäpäätelmään tai absurditeetteihin. Siis ainakaan noin kryptisessä ilmaisussa kuin mitä hän harrasti. (Lars Huldénin suusta tuo Haavikon lause olisi kuulostanut vilpittömämmältä.)

    Tässä voi jopa olla runouden ja proosan jos ei perustavin niin ainakin tärkeä ero. Että jollain kolmannella viittaavuudella on osoitettava tuo merkin ja kohteen välinen Haavikon väittämä kaikkien nähtäissä oleva ja niin itsestään selvä merkitys. Eli kirjoitetaanko proosassa tätä kolmatta enemmän esiin?

    Haavikko tietenkin tiesi kirjoittamisen ja tarkoittamisen yhteyden monimutkaisemmaksi kuin sarkasmissaan antoi ymmärtää – ja epäilemättä nautti siitä voimattomuuden tunteesta, jota saattoi kuulijoissaan ja lukijoissaan aiheuttaa. Hänen älykkyytensä oli piiloaggressiivista laadultaan…

    Mutta miksi minä kirjoitin tämän kirjoituksen? Mitä yleistä arvoa tällä on? Se kai kirjoittamisen yksi tärkeimmistä syistä pitäisi olla. No. Jos tämä voimaton vitutus älyllistä ylimielisyyttä kohtaan on yhtään jaettavissa, se kyllä riittää minulle.

    Silti: Eläköön Paavo Haavikko!

  8. 9

    sanoo

    Äh, tuo iänikuinen retorinen kuvio: ”tiedän, että leimaannun nyt typeräksi, mutta uskallanpas silti sanoa…”

    Harvoin tuollaisesta lähtökohdasta mitään hedelmällistä sanottavaa syntyy. Pitäisi ehkä odottaa hetki, että se ”vitutus” menee ohi ja yrittää sitten uudestaan.

    Sori, minua nyt vain perin juurin kyllästyttää tuollainen.

  9. 10

    sanoo

    Tarkoitin todella sitä että tyhmäksi haavikkoa ei voi väittää leimaantumatta siksi itse. Haavikko kun siis tiesi mitä puhui. En millään usko hänen olleen kirjaimellinen tuossa kommentissaan. Ymmärrän mitä Tommi tarkoitit ja varalti vähättely on rasittavaa. Tosin hedelmällistä sisältöä voi löytyä yllättävistä paikoista. Yritä lukea uudelleen tuo kommenttini kunhan kyllästykseltäsi tokenet.

  10. 11

    sanoo

    Minä taas uskon, että Haavikko tarkoitti täsmälleen, mitä sanoi, kun oli sitä mieltä, että runossa pitää sanoa vain se mitä tarkoittaa ja hioa siitä kaikki muu pois.

    Mutta: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.”

    Kun Haavikko kertoo runousoppinsa lähtökohdista, hän ei kerro ylimielisyydestään tai arroganssistaan, vaan nimenomaan runousoppinsa lähtökohdista. Vaikka joku toisin lukisikin.

    Miksi hänen lähtökohtansa sitten ovat tuollaiset, miksi hän korostaa sitä että on vain sanottava mitä tarkoittaa? Syitä voi etsiä ainakin 50-luvun kirjallisesta ilmapiiristä, eronteosta aiempaan sukupolveen ja heidän tyylillisiin ja poliittisiin ihanteisiinsa (Haavikko piikitteli joskus sitä marssirunoutena) sekä tietysti Haavikon tavasta soveltaa modernistista estetiikkaa tarkkarajaisen kuvallisuuden ihanteineen ynnä muineen. Ja varmasti on vielä paljon muitakin syitä.

    Ehkä, siis ehkä, Haavikko vaikuttaa joskus kryptiseltä, koska yritämme lukea häntä monimutkaisempana kuin hän onkaan. Ja kyllä, varmaankaan hän ei aina onnistunut eikä aina edes yrittänyt toteuttaa runousoppiaan orjallisesti. Syntyi myös ”haavikonnäköistä” tekstiä, jossa ei välttämättä paljon muuta sitten ollutkaan.

    ”On mahdotonta puhua vertauskuvin sanomatta jotakin.”

    Ja toisaalta: kun sanoo jotakin, siihen saattaa tulla vertauskuva väliin.

  11. 12

    sanoo

    Sanoa mitä tarkoittaa on mielestäni paradoksi, joka tarkoittaa aina ”liikaa” sanomista, jos haluaa tulla ymmärretyksi vain sillä mitä sanoo ja tarkoittaa. Ja siinä on, sanon tämän uudelleen, ehkä runouden ja proosan yksi kiinnostava ero. Ne ovat ikään kuin ääripäät semanttisessa linjassa… Peruskysymys kuuluu: kuinka paljon on mahdollista tiivistää ollakseen kirjaimellinen (edes itselleen). Tämän näkemykseni valossa en voi ottaa Haavikkoa tuossa lausumassaan kirkaimellisesti. Jos hän tuota tarkoitti, sitten olen asiasta eri mieltä.

  12. 13

    sanoo

    Minua ei rehellisesti sanottuna hirveästi kiinnosta Haavikon (tai muidenkaan) kirjailijoiden poeettiset ohjelmanjulistukset. Tai ainakin ne kiinnostavat huomattava. paljon vähemmän kuin runot itsessään. Keskityn siis lukemaan niitä runoja. Tekstit ovat yleensä fiksumpia ja moniulotteisempia kuin kirjoittajansa. Siis silloin kun on kyse merkittävästä kirjallisuudesta.

  13. 14

    TP sanoo

    Oletko, Melender, löytänyt Haavikon ennen julkaisemattomista runoista montakin sykähdyttävää?

    (Jos olisin Haavikko, vähänkö vituttaisi, että jonkun piti kaivella pöytälaatikoista kaikki ylijäämäpaperit ja sutut ja kantaa päivänvaloon. Luulisi, että Haavikko olisi ne itse julkaissut, jos olisi halunnut. Ala nyt sinäkin, Melender, heitellä roviolle ajoissa häpeällisimpiä sormiharjoituspapereitasi, joiden päältä riehaantuneet koirat ja naiset ovat juoksennelleet ja joista villi kirjallisuuskansa luulee löytävänsä jotain uutta.)

    Täälläkin on tuo yltiöpaksu Haavikko. On vaikea keksiä asentoa, jossa sitä lukisi pitkään. Siksi tulee lähinnä selailtua, etsittyä niitä runoja, jotka joskus merkitsivät tai olivat niin outoja, että vieläkin muistaa säkeitä ulkoa.

    Olisiko liian intiimiä paljastaa, mitkä olivat PKHV:n parhaat runot lukiovuosinasi, ne ulkoa osaamasi loitsurunot?

  14. 15

    sanoo

    Ei niistä julkaisemattomissa varsinaisesti mitään sykähdyttäviä ole löytynyt. Tunnen niitä kohtaan lähinnä sellaista keräilijän mielenkiintoa: nämä ovat nyt tässä, nämä, joita en ennen ole nähnyt. Ja toki niistä tulee myös silmäiltyä, miten ne asettuvat suhteessa julkaistuihin, onko ne jätetty ulos kokoelmista kehnoutensa, temaattisen tai tyylillisen epäsopivaisuutensa tähden vai minkä vuoksi. Se on erilaista lukemista kuin oikeasti painokkaan kirjallisen teoksen lukeminen. Mutta prosessi on vielä kesken, saa nähdä millainen suhde niihin lopulta muodostuu, ja nehän ovat aika monenkirjavia ja monen vuosikymmenen aikana kirjoitettuja.

    Pidän tuota tuhtia opusta lukiessani kirjoituspöydällä. Ei sitä oikein halua kannatella käsissään pitkiä aikoja.

    Jaa, että parhaita Puut, kaikki heidän vihreytensä runoja. Taisi olla lukioaikoina sen ensimmäisen osaston (jolla on sama nimi kuin kokoelmalla) runot niitä, jotka eniten päässä pyörivät. Varsinkin runo ”Katson ulos…” Se nousee mieleen usein vieläkin ihan yllättävillä hetkillä, vaikkapa yksikseen autoa ajaessa ja sitten mumisen sitä puoliääneen. Hienosti tihentyy se loppu: ”ja että talo, talo, rakkaus ja iloiset ajat / eivät aina niin vain satu yhteen.” Myöhempinä aikoina on paljonkin vaihdellut se, mitkä osastot ja runot tuosta kokoelmasta ovat eniten puhutelleet.

  15. 16

    Anonymous sanoo

    Tämä ei liity Haavikkoon mutta aika moneen aiemmin Antiaikalaisessa käytyyn keskusteluun, eli pakko laittaa tämä tuoreeltaan: nyt se mitä on joskus puhuttu romaanista on tullut hurjalla tavalla ajankohtaiseksi, tämä on copy netti-iltsarista:

    ————–

    ”Lehden viimeisin twiitti oli piirroskuva ääri-islamistisen Isis-järjestön pelätystä johtajasta Abu Bakr al-Baghdadista. Twiitissä lehti toivotti Isis-johtajalle sarkastisesti kaikkea hyvää.

    Tuoreimman, tänään ilmestyneen numeronsa kanteen lehti Charlie Hebdo nosti kirjailija Michel Houellebecqin, jonka uusin kirja on herättänyt jo ennen ilmestymistään suurta kohua Ranskassa.

    Niin ikään tänään keskiviikkona julkaistu teos Soumission (suom. Alistuminen) kertoo islamistisen puolueen ehdokkaan noususta Ranskan presidentiksi vuonna 2022. Uusi presidentti ryhtyy kirjassa pian rakentamaan EU:sta islamilaista imperiumia yhdessä Turkin ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa.

    Kirjassa Ranska omaksuu yhteiskuntaansa konservatiiviset uskonnolliset käytännöt. Nimi Soumission viittaa siihen, kuinka ranskalaiset hyväksyvät tilanteen. Kiistelty ja palkittu Houellebecq on noussut maailmanmaineeseen kyynisillä teoksillaan, joissa hän usein kuvailee yhteiskunnan luhistumista sisältäpäin.”

    —————
    Eli Michel Houellebecq on jälleen kerran osunut järkyttävälläkin tavalla uudella romaanillaan (poliittisella! muistaako kukaan…) tähän päivään, Ranskaan…, ….

    t. jope

  16. 18

    Anonymous sanoo

    Hitto, kun osaisi ranskaa! MH on kuulunut kärkisuosikkeihini vuosia, ja nyt kun romaani ja aika vielä poikkeuksellisella tavalla osuvat samalle alueelle…
    Maastossa ja kartassa (monen aliarvostamassa) oli kyllä mielestäni viitteitä tähän uuteen aiheeseen. Kaiken lisäksi MH on todella korkeatasoinen myös taiteellisesti. Itse pidän nyky-Eurooopan ykköstekijänä, ainakin MH:lla on kyky ravistella sekä laajaa lukijakuntaa että kirjallisia snobeja.

    t. jope

    (j o s suinkin jaksat, niin kirjoita tästä uudesta kirjasta oma arviosi jossakin vaiheessa, vaikka tosin me blogin lukijathan emme aiheita voi tilata, mutta jos jotain tulee mieleen niin laita muutama rivi. Toiv. käännös englanniksi edes tulisi nopeasti)

  17. 19

    Aake sanoo

    Kiitos MH haastattelulinkistä! Onko jollakin lukukokemusta John Buchanista, jonka MH mainitsee?

  18. 20

    Anonymous sanoo

    Muistan kun hyvin nuorena miehenä laskin suosikkiartistini vastailmestyneen (vinyyli)albumin levylautaselle niin usein käsi silloin vapisi innostuksesta. Kun luin juuri blogistin linkittämän haastattelun tuli sama tunne. Haastattelu monessa kohdassa nostatti odotukseni korkealle. Kun saan Soumissionin englanninkielisen käännöksen tai joskus liian kaukaisessa tulevaisuudessa suomennoksen käsiini, tullaan joko ryminällä alas tai jäädään ylös. Odotusaikana voisin suositella kaikille kaikkien Houellebecqin kirjojen lukemista: en voi mitään, fanitan hänen kaltaisiaan tekijöitä, sain aikanaan tartunnan jo Strindbergiltä ja jano kirjallisiin päänaukojiin on jäänyt päälle. t.jope

  19. 21

    sanoo

    Onko romanttinen Haavikko mahdollinen? Viiniä, kirjoitusta? (Se on haavikoista suosikkini, ja sen ensimmäisessä runossa on jotain komeeta; Viinissä ja kirjoituksessa ehkä uskon sen väitteeseen että kirjoittaa mitä tarkkoittaa.)

  20. 22

    Caligulan hevonen sanoo

    Tämä tulee vähän jälkikäteen, mutta ei ”porto perse vitulus est” mitään latinaa ole. Tarkoittanee: In porto Persae vitulos pascant ’persialaiset paimentavat satamassa vasikoita’.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *